Paluu Jäämereltä, Pori 4250km

Reissu on edennyt loppusuoran viimeisille neljännekselle. Kaksi ajopäivää jäljellä, reilut 250 km. Ja vähän yllättäenkin intoa riittää vielä kierrellä pikkuteitä ihmettelemässä, siis psyykkistä intoa, jalat ovat jo alkaneet valittää niukkoja lepopäiviä.

Jällivaarassa kävin utelemassa Malmbergetin vajoavan kaivoskeskustan tilannetta. Kolmisenkymmentä vuotta sitten kaivosyhtiö räjäytti muutaman hehtaarin vajoaman alas ennen kuin romahdus tapahtuisi äkkiarvaamatta. Taajaman keskustassa on katuja, jotka katkevat keskeltä muutaman sadan metrin pätkältä, aidan takana on jo osittain täytetty iso kuoppa.

Malmbergetissä on kymmeniä maanvajoamamittareita, toista metriä korkeita metalliputkia, joiden ympärillä on sementtirengas ja sementtirenkassa sieviä kukkaistutuksia somisteena. Tilannetta seurataaan, mutta samanaikaisesti ilmeisesti valmistellaan jo uusien korttelien hidasta evakuiointia, eli jollain aikataululla tehtäneen uusi räjäytys jälleen aivan taajaman keskustan tuntumassa. Epävarma tulevaisuus näkyy mm. tyhjinä liikehuoneistoina keskustorin laidalla. Mutta asuinkortteleista ei vielä hyökkää päälle lopun ajan meininki, eli julkisivut eivät ole alkaneet rapistua, muutamaa pientalopoikkeusta lukuun ottamatta.

Laskettelen alas Jällivaaraan muutaman kilometrin päähän, eli kunnan keskustaan (Ruotsin Lapissakin kunnat ovat muuten järjettömän isoja yksiköitä pinta-alaltaan). Jällivaara on reitilläni oikeastaan ensimmäinen oikea kaupunki sitten Murmanskin, melko pieni sellainen mutta kuitenkin. Ihmettelen kävelykadun puistikossa koivun rungon ympärille kiinnitettyä värikästä "villasukkaa". Mainiota ympäristötaidetta, joka nostaa hymyn huulille ja jättää samalla koko kaupungista mukavan maun.

Pääsen tien päälle vasta klo 15 tienoilla, ja päivän tavoitteeseen Jokkmokkiin sadan kilometrin päähän tulee vähän kiire. Tarkoitus on yhä yöpyä sisällä, sillä yöt ovat todella kylmiä, enkä ole vielä henkisesti toipunut Norjan kylmyydestä. Reitti on ensin suhteellisen tasaista ylänköä soineen ja sekametsineen, mutta Porjusissa tie tulee isolle patojärvelle ja lähtee seuraamaan Luulajajoen rotkoa, joka on rakennettu täyteen vesivoimaloita. Porjusissa on hauska kivitaideteos, jolla ylistetään vesivoiman rakentajien pioneerihenkeä ja sitä energiaa, jota joki antaa kansalle.

Jokkmokkissa yöpymispaikan etsiminen menee farssiksi. Saavun pimeällä klo 22 tienoilla. Ensin käyn kolmen kilometrin päässä katsastamassa leirintäalueen, joka onkin valtaisa camping-keskus. Respan ulkopuhelimesta saan yhteyden päivystäjään, joka ilmoittaa kuivasti, ettei heillä ole yhden hengen mökkejä, kahden hengen mökki maksaa 72 euroa. Hänellä ei ole aikomusta neuvotella asiasta, enkä minä aio investoida camping-mökkiin summaa, jolla pääsisin suhteellisen hienoon hotelliin Italian Gardajärvellä. Poljen takaisin keskustaan. Lionsclubilaisten hotellin respassa päivystää kuusikymppinen, joka muistuttaa taannoisen naistennaurattaja kreivi Lindgrenin ja ufotutkija af Granin risteytystä. Tältä mieheltä en ostaisi käytettyä autoa, enkä vuokraa huonettakaan, 88 euroa on liikaa.

Saan selville, että pikkukaupungissa on myös retkeilymaja, jonka paikallistan kolmen kyselyn jälkeen. Respa on mennyt jo klo 20 kiinni, itse majassa hymyilevä alle kuusikymppinen mies tulee selvittämään tilannetta, hän on luultavasti asukkeja. Hänen selkänsä takaa tulvahtaa mukavan lämmintä ilmaa viileään iltaan, mutta hänhän ei voi päästää sisälle, jotta muodollisuudet saataisiin selvitettyä huomenna, "det skulle ju vara fel, eller hur?" Väitän ymmärtäväni tilanteen. Poljen takaisin liikenneympyrään, josta olin aloittanut etsintäni, olin nähnyt toisenkin mökkimerkin, jota lähdin seuraamaan. Kolme kilometriä pimeyteen, josta löytyy pikkucamping. Joudun soittamaan ulkomaanpuhelun saadakseni yhteyden 50 metrin päähän, mutta lopulta saan 40 eurolla kohtuullisen mökin, jonka ainoa ja tärkeä mukavuus on keittolevy. Saan lämmintä juotavaa!

Lähtöni on hidas, ja puoliltapäivin sataa, lämpöasteita on 8. Parin tunnin rehkimisen jälkeen ylitän napapiirin etelään, ja sää poutaantuu. Päivän mittaan vakaumukseni vahvistuu: ei enää yöpymispaikan etsimiskomedioita, teltta pystyyn illalla, ellei keli ole hirveä, selviän kyllä kylmästäkin yöstä. Kaivan lisää vaatekertaa päälle. Makuupussini on syyskäyttöön, lisäksi olen käyttänyt makuupussin sisällä vietnamilaista silkkipussia, joka on mainio retkiväline. Se ei paina lähes mitään, ja antaa silti muutaman asteen kriittisen lisäsuojan. Lisäksi silkkipusseja Suomeen tuova Intokustannuksen/Rosebudin porukka hankkii niitä vietnamilaisten yksinhuoltajaäitien osuuskunnasta.

Viritän leirin hiljaisen päätien varteen pienelle jäkälikkökukkulalle matalien mäntyjen suojaan hirvenjätösten viereen. Pyörän asettelen teltan suuaukon eteen niin, että saan hikikosteat ajovaatteet aamulla kuivumaan pyörän päälle ja sen ja teltan väliin viritetetyille kuormansidontannaruille ilman että minun tarvitsee tulla kokonaan ulos teltan suhteellisesta lämmöstä. Aamulla aurinko pilkistelee varovaisesti esiin, ja saan vaatteni kuivumaan. Jatkan unia.

Arvidsjaurin jälkeen reittini kääntyy kohti rannikkoa. Mutta illalla luen pilvien hapsotuksen väärin enkä hakeudu sisätiloihin. Illan jo hämärtyessä joudun virittämään leirini jo valmiiksi vähän kostealle, soiselle metsätien pätkälle puolen kilometrin päähän Lapin rajasta Västerbottenin puolelle. Aamulla sataa, vielä puoliltapäivinkin sataa. Teltta märkänä lähden puskemaan sateessa lievään vastatuuleen. Reilun kahden tunnin polkemisen jälkeen Norsjön Coop-kaupan aulassa evästäessäni saan selville, että 35 kilometrin päässä on Bastuträskin taajamassa majatalo rautatieseisakkeen takana.

Leiriydyn kahvila-pizzerian vierashuoneeseen, joka niin tilava, että saan helposti teltan sisäosan pystyyn. Kuivumisen helpottamiseksi keksin virittää teltan noin puolen metrin korkeuteen: toisen pään sidon ylösalaisin käännetyn tuolin jalkaan, toisen pään seinällä olevaan puiseen, näppärästi seinältä ulos avautuvaan naulakkoon. Ainoa haitta on se, että vessamatkalla joudun konttaamaan teltan alitse.

Henkistä tilaani kuvannee se, että kun ensimmäistä kertaa viikkokausiin pääsen tv:n ääreen, jämähdän yöllä tuijottamaan mm. Ritari Ässän muinaisia seikkailuja. Jakson tarina on niin huono, että se voisi olla tehty Hollwoodin käsikirjoittajien lakon aikana. Joku pystybaarista värvätty hemmo on raapustanut köykäisen sirkustragedian. Mutta ohjaajankin ammattitaito vaikuttaa lievästi sanoen kyseenalaiselta. Luuultavimmin sarjan taannoinen maailmanlaajuinen menestys kertoi enemmän loistavasta markkinoinnista: mitä tahansa voi myydä, kun osaa myydä ja myyntiverkosto toimii.

Uumajaan on enää matkaa 140 kilometriä ja satamaan Holmsundiin 20 kilometriä lisää. Reitti tulee Vindelnjoen vehreään laaksoon. Leiriydyn 10 kilometrin päähän Uumajasta hakatun havumetsän reunaan. Aamulla sataa, on pouta, sataa, on pouta, sataa taas, kantelen vaatteita sisään ja ulos. Lopputuloksena on mm. likomärkänä pakattu teltta. Lähtösähläyksen vuoksi en ehdi ihmetellä Uumajaa paria tuntia enempää, mutta se riittää antamaan myönteisein käsityksen kaupungista.

Kävelykadulla jään kuuntelemaan rättvispartietin miehen selvitystä sverigedemokraattien poliittisista visioista. Vaalit ovat tulossa, ja sverigedemokraatit ovat jo herättäneet runsaasti keskustelua visioillaan. Heidän mukaansa esimerkiksi tapauksessa, jossa murrosikäinen nuori näpistää, pitäisi koko perhe karkottaa alkuperämaahan. Puolue yrittää myös väittää, että naisiin kohdistuva väkivalta on ulkomaalaistaustaisten vitsaus, ruotsalaismiehethän eivät kohtele naisia huonosti. Rättvispartietin puhuja muistuttaa vielä, että yksi sverigedemokraattien perustajista kuljeskeli taannoin käsikranaatti mukanaan vasemmistonuorten kokoontumistilaisuudessa. Turvaliivini takia joku luulee minua rättvispartietin edustajaksi ja kyselee mihin tulisi kokoontua klo 16.30, jolloin on tarkoitus tulla joukolla kääntämään selkä sverigedemokraattien puhujalle. Vaaleista on tulossa kiihkeät.

Satamassa saan kuivatettua telttani kuormausjonossa. Viritän teltan sataman aitaan lepattamaan reippaassa tuulessa, ja reilussa vartissa kotini on jälleen kuiva. Muutoin matka Pohjanlahden yli sujuu tavanomaisesti, on mukava saada istua väsyneenä lämpimässä yli neljä tuntia. Uumaja-Vaasa-laivat eivät ole mitään viihdekeskuksia vaan tavallisia reittilaivoja, mikä on mielestäni erinomainen asia. Lippu maksoi 66 euroa plus 6 pyörältä.

Saapuminen Vaasaan klo 23.30 on hieman hankala majoittumissen kannalta. Kapakista palaava ikäiseni mies kertoo, että yö Ompussa maksaa 55 euroa, mutta sitten on perinteisempi paikka matkustajakoti Olo. Päätän mennä Oloon. Kiertelen miehen osoittamalla kadulla kilometrin päässä kortteleita, mutta Oloa ei löydy. Parinkymmenen minuutin pähkäilyn ja kolmen kyselyn jälkeen paikannan kerrostalon edestä kolmen tupakille ulos tulleen nuoren joukon. He epäilevät vahvasti,että Olon talo on jo purettu, mutta jos se on olemassa niin se on parin korttelin päässä teatterin parkkipaikan vieressä. Teatterin parkkipaikan vieressä on tyhjä tontti.

Päätän suunnata moottoritien varteen. Valaistujen alueiden katveissa on usein puolipiiloon jääviä puskaisia tai metsäisiä saarekkeita, jonne voi pimeällä laittaa teltan pystyyn. Tällä strategialla löysin telttapaikkoja mm. Italiasta Saharan-reissullani, pitäähän sen onnistua Vaasassakin. Hietaniemen jalkapallostadionin ja Kaarlen yleisurheilukentän välistä löytyy suhteellisen helposti rauhaisa saareke 30 metrin päässä mottoritien jo lähes hiljentyneestä pauhusta. Nukun hyvin klo 10 saakka, ja saan vaatteeni kuivumaan pyörän ja männynnäreen päälle.

En halua Vaasa-Pori-tien rekkaralliin enkä muutenkaan vilkkaaseen liikenteeseen. Ajan mieluummin 30-50 kilometriä pitemmän lenkin rantoja seuraillen. Malaxissa ihmettelen kaupan ulkopuolella evästäessäni, kuinka joku paikallinen jättää farmariautonsa käyntiin ja menee kauppaan ja palaa sitten vajaan kymmenen minuutin kuluttua. Onkohan auton starttimoottorissa jotain vikaa, eikä sitä uskalla sammuttaa. Vai voisiko auto olla peräti varastettu perinteisin keinoin, virtalukko rikki ja johdot yhteen, eli sitä ei kannata sammutella kaupassa käynnin ajaksi. Ehkei sentään, täällähän ei tarvitse laittaa pyörääkään lukkoon, kun käy kaupassa.

Iltapäivällä Närpiössä keskellä metsätaivalta juniorit paiskovat reitilleni ilotulitteita. Ensimmäiset mopon selästä, toiset amerikanraudan ikkunasta. Elokuun viimeisen lauantain juhlinta muistuttaa täällä etäisesti intialaisten tapaa riehaantua tulitteiden kanssa. Illemmalla puimurin vierestä maanviljelijä heiluttaa ensin kädellä, ja kun vastaan siihen, sitten hän ottaa hattunsa käteen ja heiluttaa sillä vielä perään. Mielenkiintoinen paikka tämä Närpiö, ja ilmeisestikin vielä harvinaisen elinvoimainen maaseutukunta. Kannatti pistäytyä tätä kautta.

Leirin laitan kesantopellon laitaan metsäsaarekkeen suojiin. Ilotulitteiden paukutus jatkuu puolilleöin saakka, mutta se ei pahemmin häiritse lepoani. Yöllä herään kun lähistöllä lentävät linnut päästelevät vähän valittavia, huilumaisia, lyhyitä lurituksia. Kuulen unen läpi myöhemmin lisää samaa valittavaa laulantaa.

Poikkean ihailemassa Kristinestadin kaunista puuarkkitehtuuria ja poljen mm. Kissanpiiskajankujan kautta. Kieliraja tulee vastaan melko selväti Merikarviassa, jossa piipahdan katsastamassa kirkkoa Oloneuvoksentien suunnasta. Tie Merikarviasta Ahlaisiin on kaunis metsässä ja välillä pellonreunassa kiemurteleva kapea reitti. Koukkaan vielä Reposaarentienkautta. Lapsena tulin joskus kummisedän kanssa ongelle Reposaarensillan kupeeseen. Mäntyluodosta Poriin Yyterin ohi vievä tie on pitkä ja suora. Ilmassa on rikin tuoksua ja muitakin epäpuhtauksia, joihin kurkkuni reagoi useamman viikon raittiin ilman jälkeen. Yöksi kiiruhdan pimeässä Porin Lattomerelle lapsuuteni kesämaisemiin serkkujen hoiviin. On mukava nähdä Saijaa pitkästä aikaa; Sadun ja Karin koti tuntuu viiden tähden hotellillta 31 telttayön jälkeen.