Paluu Jäämereltä, Helsinki 4520 km

Jäämeren reissun viimeiset kaksi ajopäivää eivät suinkaan olleet läpihuutojuttuja, vaan vääntöä tarvittiin ja draamaa riitti loppuun saakka.

Lähtö Porin Lattomereltä venähti jo totutusti reilusti yli puolenpäivän. Ja käväisin vielä hautausmaalla hiljentymässä hetken kummitädin ja -sedän sekä isovanhempien haudalla.Lapsena kävimme mustikassa hautausmaan takana, eli mäkeen liittyy myös mukavia, kesäisiä muistoja. Tie Ulvilan keskustan Friitalaan kulkee peltoaukeiden ja parin metsikön läpi. Kuuden kilometrin reitti on ihan ensimmäinen pyöräretkeni, kun sain alle 10-vuotiaana ruveta käymään Ulvilassa serkkujen kanssa katsomassa pesäpallo-otteluja.

Ylitän kakkostien ja Kokemäenjoen ja lähden seuraamaan vanhaa maantietä, joka kulkee Kokemäelle saakka joen tuntumassa sen itäpuolella. Pikkutaajamat vuorottelevat rauhallisen maatalousmaiseman kanssa, ja pitkät pätkät voi myös ajaa pyörätietä. Tien kupeessa on metallipatsaita eri näköisissä puuhissa, joku hiihtää, joku ratsastaa. Taidokkaat ja hauskat teokset ovat useimmiten lahjoja 50 tai 60 vuotta täyttäneille. Patsaiden samanlaisesta tyylistä päättelen, että lähiseudulla asustaa suosittu taiteilija.

Kokemäellä on hieman hankala löytää pikkutiereitin jatkoa, joka kulkee Huittisiin, pitää ensin tehdä mutka vähän väärään suuntaan Risten kylän kautta. Päivämatka tulee olemaan sen verran pitkä, että jätän Satakunnan vankilan kautta kulkevan hiekkatiekoukeron väliin ja käväisen polkemassa kymmenkunta kilometriä vilkkaalla kakkostiellä, ennen kuin Huittisissa lähden seurailemaan Punkalaitumenjokea. Tämäkin reitti on silmää hivelevän tasapainoista maatalousmaisemaa, elokuun keltainen pellonsänki vuorottelee metsän ja kumpujen ja lannantuoksun kanssa, eikä liikennettä ole nimeksikään.

Punkalaitumen keskustassa on paikan kokoon nähden suurehko hautausmaa hämmästyttävän keskeisellä paikalla aivan taajaman ytimessä. Pienessä liikekeskittymässä on mm. Jessican grilli, mutta pizzakebabpaikkaa ei näy, mikä on huolestuttava merkki kunnan taloudellisten näkymien kannalta. Viikkojen maaseutukierroksen aikana olen havainnut, että yksi elivoimaisen taajaman tunnusmerkki on pizzakebab-ravintola.

Mutta pimeä puskee päälle ihan liian aikaisin, jo heti klo 21 jälkeen, ja samalla viime viikkojen kylmyyteen verrattuna mukavan lämmin ilma muuntuu loppukesän kirpeäksi viileydeksi. Pimeäajettavaa Forssaan ja sen naapurikuntaan Tammelaan, jossa on tätini mökki, jää yli 50 kilometriä. Hylkään alkuperäisen aikomuksen ajaa Urjalan ja Koijärven kautta, koska reitti olisi viitisentoista kilometriä pidempi kuin oikaisu Humppilan ja kakkostien kautta.

Ensimmäisen tunnin ajelen muutoin hiljaisuudessa, mutta yksi pihamaalla irrallaan ollut koira lähtee pimeässä aggressiivisesti perääni. Onneksi saan kiihdyttetyä alamäessä karkuun. Tämä koiraepisodi on vasta toinen koko matkan aikana, ensimmäinen sattui Kuusamon Teerirannassa, muutoin turret ovat elämöineet aitauksissaan. Viime syksynä Thaimaassa reviiritietoiset koirat olivat paikoin todellinen riesa.

Pimeäajo kakkostiellä osoittautuu ikäväksi kokemukseksi. Liikennettä on vielä runsaasti, ja vastaantulevista autoista kolmasosa tulee kohtaamistilanteisiin surutta pitkät ajovalot päällä, runsas kolmasosa vaihtaa lähivaloille aivan liian myöhään ja vain vajaa kolmasosa vaihtaa valot ajoissa. Itselläni on kypärässä kiinni taakse vilkkuva punavalo, ja kaksi ajovaloa, vahvempi suunnattu kolmisen metriä pyörän eteen ja heikompi vähän kauemmaksi. Häikäistymisen välttämiseksi painan kohtaamistilanteissa katseen alas asfaltin valkoiseen reunaviivan. Menomatkan valoisten öiden jälkeen pimeys on liiankin konkreettinen merkki kesän päättymisestä.

Pimeydestä huolimatta löydän Forssan ja Jokioisten rajalta sen pienen hiekkatien, joka vie Vieremään, äitini kotikylään. Seutu on kokenut melkoisen muodonmuutoksen, kun pientaloja on noussut pelloille ja niityille. Ajan sisukkaan Beda-mummoni mökin ohitse, mutta en tietenkään arvaa yöllä lähteä kolkuttelemaan ovelle. Tuijotan ällistyneenä keittiön ikkunan alle ilmestynyttä jalkakäytävää. Lapsena kävin isoisän ja enojen kanssa ravustamassa kolmensadan metrin päässä metsälammilla. Kerran poliisi tuli maasetulammille ravustuskauden aattona ennen puoltayötä katsastamaan, ettei kukaan ota varaslähtöä, ja puolet kylän miehistä hipsi pimeyden turvin pusikkoihin odottamaan virkavallan poistumista.

Forssan keskustassa ei ole enää minkäänlaista liikettä yhden aikaan yöllä. Saan yksin kierrellä keskustaa ihmettelemässä syntymäkapunkiani, josta muutin kaksivuotiaana Helsinkiin. Vaikken olekaan kasvanut täällä, tiedostan, että Vorssa on osa kultuuriperimääni. Forssahan on tärkeä paikka, suorastaan ylimaallisen voiman keskus, niin ainakin väittää netissä tarinaa iskevä jutunkertoja, joka on saanut Forssa Operation -sivulleen toistasataatuhatta käyntiä. Luovan historiankirjoituksen mukaan mm. eduskuntatalosta johtaa yli sata kilometriä pitkä tunneli Forssaan, jonne kansakuntamme eliitti voidaan evakuoida hätätilanteessa jne.

Perillä Tuula-tädin mökillä olen niin väsynyt, ettei ajatus enää kulje, ja jaksan hädin tuskin syödä mitään. Polvet suostuvat juuri ja juuri kiipeämään tikkaat mökin parvelle, takana on 12 tunnin koitos ja lähes 150 kilometriä. Pikkuteillä ylimääräisiä kilometrejä kertyy yllättävästi. Päivänvalossa pääsen ihailemaan rinnemökin runsasta yksityiskohtien kirjoa niin sisällä kuin ulkona. Isoisän puutaitolahjat ovat periytyneet.

Viimeisen ajopäivän tarkoitus on kierrellä pikkuteillä ja vältellä kakkostietä, joka ei ole pyöräily-ystävällinen. Päätän poiketa ensin Tammelan keskustaan täydentämään juoma-, manteli- ja rusinavarastot. Kaupan edestä minut tunnistaa äitini enon vaimo Marketta, jonka olen tavannut viimeksi luultavasti 70-luvulla. Kohtaaminen alleviivaa sitä, että Forssan ja Tammelan seutu kuuluu erottamattomana osana maantieteellisen identiteettini mosaiikkiin.

Reitti vie Saaren kansallispuiston hienojen harjumaisemien kautta Liesjärvelle, josta löytyy metsän keskeltä yllättäen kyläkauppa. Seudun asukaspohjaan nähden piskuinen puoti on kuin muinaismuisto menneestä, sitä se on ulkonaisestikin. Ikkunassa mainostetaan Pupu Tupuna -limsaa, ja kaupan mainoskyltin design on tukevasti viime vuosituhannelta. Samanlaisen kaupan saattaa vielä löytää Viron maaseudulta. En voi olla pysähtymättä, on pakko ostaa jotain, jotta voin kantaa edes minimaalisen korren kekoon puodin tukemiseksi. Investoin suklaaseen ja kolaan.

Jatkan polkemista kumpuilevassa maisemassa mukavan kesäisessä säässä. Ylitän kakkostien Nummi-Pusulaan, jossa kiipeilyyn tulee selvästi lisää vaikeuskerrointa. Tie kiemurtelee yllättävän mäkisessä maastossa. Ja huolimattoman kartanluvun vuoksi en oivalla kääntyä vielä pienemmälle tielle, joka veisi Karkkilaan, vaan päädyn lännemmäksi lähelle Pusulaa, josta kiipeily jatkuu Vihdin puolelle. Illan suussa hämmästelen maatalousmaiseman keskeltä ilmaantuvaa golf & country clubia, jolla on täysin englanninkielinen nimi. Onko kysessä britti-investointi vihtiläiseen talouselämään, onko yrittäjä britti vai miksi paikalla on täysin vieraskielinen nimi.

Vihdin kirkonkylällä valmistaudun pimeäajoon, jota on tiedossa yli 50 kilometriä. Lämmintä päälle ja tankkaus ja kartan tutkailu katulampun alla. Silti vain neljä kilometriä myöhemmin käännyn yhtä tienhaaraa liian aikaisin, ja puolen tunnin jälkeen löydän itseni Hanko - Hyvinkää-tieltä mutta en vanhan kakkostien risteyksestä niin kuin olin kaavaillut. Ilman Pyöräilyn GT-karttaa en osaisi sanoa kumpaan suuntaan pitää kääntyä. Harhautuminen ei ole kovin suuri, oikea risteys on vain kolmisen kilometriä idempänä, mutta hämmästelen huolimatonta kartanlukuani.

Muutamaa kilometriä myöhemmin rusahtaa. Vasen poljin on päässyt tiensä päähän. Se on jo neljäs, tämä kesti Kaaresuvannosta Kilpisjärvelle ja sieltä tänne. Poljin oli äännellyt jo pitkin päivää, eli oikeastaan osasin odottaa tätä. Onneksi poljin rikkoutuu vain parinsadan metrin päässä valoisasta risteyksestä, ettei tarvitse taskulamppu suussa touhuta pimeällä tiellä varaosan vaihdossa.

Yö kylmenee. Pelto- ja niittynotkoista nousee viileä usvaa, jota puolikas kuu valaisee kauniisti. Liikennettäkin on niin vähän, että tällä kertaa pimeäajo on hieno ja herkistävä kokemus. Päätän poiketa ennen kotia vielä äidin haudalla. Tunnen tien niin hyvin, että tunnistan lähes jokaisen mutkan. Odottelen mielessäni Kaitalammelle vievää jyrkkää nousua, joka on se viimeinen isompi koitos, sitten on Kehä kolmoselle matkaa enää vajaa kymmenen kilometriä ja valaistun tieosuuden alkamiselle vain viitisen kilometriä.

Kehän jälkeen jalat alkavat painaa ylämäissä, ja joudun hiipimään pienetkin mäet ylös kevyillä vaihteilla. Rutistamisen lataus alkaa olla ohi. Hautausmalla hiljentymisen jälkeen mieli on rauhallinen. Kevyt, hillitty euforia työntää vielä viimeisetkin nyppylät ylös ennen kuin pääsen purkamaan kuormaa. Yritän keskittyä väsyneenä toimiin, jotta selviäisin suhteellisen nopeasti nukkumaan, sillä edessä on herätys töihin.

Aamulla en tiedä missä herään, mutta saan kohtuullisen hyvin itseni ja pyörän liikkeelle. Kuorma tuntuu keveältä vaikka jalat ovatkin raskaat. Innostun reuhtomaan. Kräkks! Jalka putoaa polkimelta mutta pysyn pystyssä. Säärtä särkee, olen lyönyt sen pyörään. Häh? Siis mitä? Oulunkylässä hajoaa vasemman polkimen kampi. Jään tien päälle jalkamieheksi kolme kilometriä Jäämeren matkan päättymisen jälkeen. Typertyneenä lähden taluttamaan pyörää kotiinpäin jotta voisin jatkaa matkaa kakkospyörällä. Soitan Teksti-TV-toimitukseen ilmoittaakseni, että myöhästyn ensimmäisenä työpäivänä loman jälkeen, taas. Saharan-reissun jälkeen vastaavalla työmatkalla puhkesi rengas. Viime joulukuussa Thaimaasta palatessani en ollut varautunut 45 asteen lämpötilavaihteluun ja lämpöpukeutumisen vaatimaan aikaan, lisäksi sillä työmatkalla hajosi muovinen lokasuoja. Intiasta palatessani olin muuten vain umpijäässä, kun taivas vihmoi syksyisen kylmää vettä laakana päin.

< Jäämeri-matkakuvia, osa 1/4

< Jäämeri-matkakuvia, osa 2/4 Venäjä

< Jäämeri-matkakuvia, osa 3/4 Norja

< Jäämeri-matkakuvia, osa 4/4

<< Islanti-matkakuvia