Paluu Jäämereltä, Kilpisjärvi 3120 km
Reissu on edennyt syksyisiin maisemiin Kilpisjärvelle. Paluumatkaan Helsinkiin on aikaa 13 päivää, matkaa on jäljellä reilut 1300 km ja lauttamatka Uumajasta Vaasaan, eli puuhaa riittää vielä.
Aamu Berlevågissa oli hyytävän kylmä, ja ankara viima jäädytti ajatuksenkin. Vaihdon hytisten takapyörään sisärenkaan, koska edellisen venttiili ei tahtonut pitää kovia paineita sisällä, eikä pelkkä venttiilin vaihtokaan tuntunut riittävän. Mutta aurinko paistoi.
Kirjastossa kävin lähettämässä edellisen blogipäivityksen, en saanut sitä sittenkään matkaan Hurtigrutenilta, jonka yhteys pätki koko ajan. Onneksi olin sentään saanut tekstin talteen. Kirjastonhoitaja on kolmekymppinen kolmannen sukupolven berlevågilainen. Hän on täysin tyytyväinen elämäänsä tuulenpieksemällä kallioisella rantakaistaleella ja viihtyy itse asiassa talven pimeydessä paremmin. Hän kertoi jättäneensä viime vuonna loman ajaksi kotiovensakin auki, kun lähti sukujuuriaan etsimään Tornionjokilaaksoon Pajalaan. Tuhannen asukkaan kaupunki on turvallinen yhteisö. Pikku-Chicagoksi hän nimesi sadan kilometrin päässä seuraavalla niemellä sijaitsevan neljäntuhannen asukkaan Båtsfjärdin, koska sieltä saa kuulemma niin helposti laittomia päihteitä.
Reitti Berlevågista alkoi vastatuuleen rantaviivaa seuratan jylhän kallioseinämän viertä. Monessa kohtaa vuoresta oli rapautunut lohkareista valtaisia kivipuroja ja kielekkeitä. Pysähtelin kuvaamaan kylmyydestä huolimatta sekä tarkkailemaan rengaspaineita, jotka eivät vaikuttaneet stabiilileiltä. Pieni epätoivoinen epäilys alkoi kaluta mieltä, onko ulkorenkaassa sittenkin jotain häikkää, koska ongelma jatkui sisärenkaan vaihdosta huolimatta. Vastatuuli pieksi siitäkin huolimatta, että tie kiemurteli rannikolla. Ja sitten alkoi neljän tunnin nousu paljaalle tunturille, ja navakka vastatuuli jatkoi riehumistaan. Tunnelmat eivät olleet kovin valoisat.
Mutta hissuksiin kavuten matka eteni, ja jostain syystä rengaspaineetkin alkoivat pitää kolmannen pumppauksen jälkeen kunnolla. Venttilien sielunelämä on kyllä joskus melkoista salatiedettä. Ja 70 kilometrin kohdalla vastatuuli hellitti, ja kohta alkoi reipas 15 kilometrin lasku noin 350 metrin korkeudesta kohti Tenojoen ja Tenovuonon yhtymäkohtaa. Lasku oli sopivan loiva ja pitkä, jottei tullut liian kylmä ja jotta ylös kapuamisen raskaus ehti haihtua. Tie painui puurajan paremmalle puolelle, jossa oli selviä ruskan ensimerkkejä. Elämä voittaa.
Puolenyön aikoihin sain teltan pystyyn joen ja vuonon rantahietikon takaiseen vaivaiskoivikkoon. Aamulla nousi esiin aurinko ja olin hämmästyksekseni palannut kesään syksyisen viiman ankaruudesta. Kahlaajat mekastivat kosteikolla. Päivä kulki mukavasti Tana brohon, jossa on pieni ostoskeskus ja hyvä urheiluliike, sain sieltä uuden varapolkimen.
Sitten Suomen puolelle Nuorgamiin, jossa rajalla porolihakauppias Insku selvitti, että Norjan porot ovat säikympiä metsäporoja. Olinkin ihmetellyt, miksi Norjassa porot olivat luikkineet karkuun niin herkästi ja jo pitkän matkan päästä. Joskus poro saattoi laukata puolikin kilometriä samaan suuntaan kanssani sadan metrin päässä tiestä. Hän myös selvitti petohävikin laajuutta ja ongelmia, että esimerkiksi valtio maksaa liian vähän ja auttamattoman hitaasti. Korvauksia saattaa joutua odottamaan vuodenkin. Hänen mukaansa ahma on se pahin, mutta myös kotkat voivat surmata aikuisenkin poron. Kun totesin, että on kuitenkin hyvä, ettei ahma kuollut sentään sukupuuttoon ja että itse olen vahvan petokannan puolella. Hymyillen Insku totesi, ettei parane liikaa väitellä asiasta. Tarjosin tilanteen todelliseksi syntipukiksi valtiota. Hymyillen kättelimme.
Seurailin pari päivää Tenojokea, jonka kauneus avautuu paremmin Utsjoen jälkeen etelään päin mennessä, ainakin Suomen puolella. Tie on pienempi kuin Norjan puolella, eli sitä saa kiipeillä ylös alas mutta liikennettä on vähemmän. Ja maisemat maksavat kyllä kiipeilylle palkan. Toisena päivänä nousi ikävän voimakas vastatuuli ja alkoi sataa, kuuroja tuli ja meni. Oli sentään lämmintä.
Illalla erehdyin Karigasniemessä luulemaan, että päivän sateet ovat ohi ja lähdin vielä hämärällä joen yli Norjaan aikomuksenani laitta teltta Karisjokin läheisyydessä pusikkoon. Vain puolta tuntia myöhemmin kaksi raivoisaa kuuroa pyyhkäisi reittini yli, jouduin pysähtymään odottamaan sateen laantumista puoleksi tunniksi. Saavuin lopulta lähempänä puoltayötä Karisjokiin, ja oli pieni ihme että camping-alueelta löytyi vielä työntekijä, paikka oli nimittäin jo kiinni. Sain 18 eurolla sängyn, joka tarkoitti kokonaista huonetta ja bonuksena vielä koko taukotilarakennusta. Ja hinta oli Norjan hintatasoon nähden todella halpa.
Aamulla hirmuinen arktinen tuuli piiskasi maastoa. Auringonpaisteesta huolimatta oli jäätävän kylmä. Lämpötila 8-9 astetta, ja tuuli tuiversi puuskissa yli 20 m/s. Lähdin kohti tuntureita päämääräni risteys, jossa reitti kääntyy Altaan. Mutta vastatuuli tuntui vain yltyvän, ja se pysäytti liikkeen välillä miltei kokonaan. Alamäissäkin sai repiä eteenpäin. Kuuden tunnin raatamisella olin päässyt 55 kilometriä. Vetäydyin tauolle neljän talon taajamassa vajan taakse, edessä oli erämaata ja matkaa risteykseen vielä 40 km, josta seuraava taajama olisi Alta 120 kilometriä vielä kauempana tai sitten 40 kilometin päässä risteyksestä Kautokeino Suomen suunnassa. Kiroilin itseni takaisin tien päälle kammottavan kylmässä tuulessa. Kilometrin verran reuhdoin hullun lailla itseäni lämpimäksi. Kuutta kilometriä myöhemmin tie kääntyi sen verran, että tuuli muuttui sivutuuleksi ja yllättäen se alkoi auringon laskiessa jopa hiipua.
Vetäydyin yöksi vaivaiskoivikkoon yhdeksän kilometrin päähän risteyksestä yhä aikoimuksena jatkaa kohti Altaa. Hallayö ja sen jälkeen uudestaan noussut arktinen viima jäädyttivät mielen. Pikkupilvi kävi ripsauttamassa muutaman pisarankin. Viivyttelin teltassa pari tuntia tavallista myöhempään toivoen, että aurinko lämmittäisi luita ja ytimiä edes teltassa. Kun yritin Bepanten-tuubista saada salvaa polvitaipeisiin, oli salva niin kohmeessa, ettei tuubin suuaukosta tullut mitään vaan pakkauksen kuori hajosi peukalon alla. Synkässa kylmyysshokissa kypsyi päätös jatkaa Kautokeinon suuntaan ja jättää väliin Altan lenkki, joka olisi paluusilmukkana kulkenut Kilpisjärven kautta takaisin Suomeen. Olisin Altan suunnassa joutunut melko varmasti yöpymään maastossa seuraavnkin yön, mutta Kautokeinossa pääsisin sisälle lämpimään.
Pienessä sivuvastaisessa hissuttelin apeana kohti Kautokeinoa. Juuri ennen kaupunkia vastaan tuli saksalainen pyöräilijäkaksikko, joka tiesi kertoa, että Suomen puolella rajaa on camping-paikka reilun 40 kilometrin päässä Kautokeinosta. Päätin yrittää kauppareissun jälkeen sinne. Rema 1000 on se paikallinen halvempi kauppaketju, jonne päädyin evästelemään. Näiden kauppojen eteisissä on yleensä veikkauspiste, jossa on penkkejä ja pöytiä, ja ne soveltuvat mainiosti viileän päivän eväspaikoiksi. Samassa seurailin paikallisten tuloa ja menoa ja hämmästelin, kuinka selkeästi asukkaiden ylivoimainen enemmistö on saamelaisia.
Matka rajalle sujui aluksi mainioisti pienen sivumyötäisen saattelemana, mutta sitten ilta alkoi viilentyä, enkä ollut vielä toipunut edellisestä kylmyysshokista. Saavuin rajalle viluissani. Kivilompolon raja-aseman henkilökunta tiesi, että camping-paikka oli jo kiinni mutta yritti ystävällisesti soittaa sinne. Sain neuvoksi mennä paikalle tutkailemaan josko kaupan ovessa olisi yhteyskännynumero. Viluisuuteni oli sen verran vaikuttavaa, että tullinainen tarjosi kupin kuumaa teetä, joka oli minulle kuin taivaan mannaa. 13 kilometriä rajalta löysin kaupan mutten puhelinnumeroa. Vieressä oli omistajan koti, jonne menin huhuilemaan jo kolkuttelemaan. Pikku odottelun jälkeen omistaja ilmaantui pelastamaan yöni. Sain lämpimän hirsimökin 36 eurolla.
Aurinkoinen ja leppoisa polkaisu vei Hettaan, Enontekiön keskustaan alle 30 kilometrin päähän. Matkailuneuvonnassa sain lehtien sääkarttoja eteeni, ja Kilpisjärven kohdalla paistoi aurinko ja ennusteen lämpötila näytti peräti 12 astetta. Yhden lämpimän yön ja sitä seuraavan aurinkoisen tuulettoman ajopäivän elvyttämänä aloin uudestaan elätellä ajatusta Kilpisjärvestä. Minulla oli 64 kilometriä aikaa tehdä päätös, sillä reittini kulkisi joka tapauksessa Kaaresuvannon kautta Ruotsin Lappiin. Kaaresuvannosta on satakunta kilometriä Kilpisjärvelle. Eli Kilpisjärven visiittiin menisi kaksi päivää edestakaisin Kaaresuvannosta. Voiko maantieteilijä jättää tällaisessa tilanteessa väliin Kilpisjärven. Voisin leppoisasti ilman kiireitä ajella kohti etelää tai sitten pistäytyä Suomi-neidon lapasessa Saana-tunturin kupeessa ja hankkia lievän aikataulustressin.
Kräks. Kaaresuvannon risteyksessä hajosi matkan kolmas vasen poljin. Mutta päätös oli jo tehty, varapoljin kehiin ja eteenpäin. Tietyömiehet kertoivat huoltoaseman pihassa, että 13 kilometrin päässä on camping-paikka Maunussa."Siellä on lentokone pihalla". Saisin huomiseksi vähän bonuskilometrejä kiipeilyä varten, kun jatkaisin vielä vajaan tunni eteenpäin. Lämmin mökki kosken rannassa, ja isännän omista varapyöristään irrottama vasen poljin henkiseksi tueksi.
Pyhää tahtoa ja innostusta uhkuen lähdin sadan kilometrin nousuun kohti Kilpisjärveä. Sää aurinkoinen, vähän ilkeän, syksyisen viileän sivutuulen maustamana. Mutta niitä isoja nousuja ei sitten alkanutkaan ilmaantua. Pientä nyppylää, ja tasaisia suosuoria ja rauhallista pientä nousua. Vasta 20 kilometriä ennen Kilpisjärjeä Peeran jälkeen ilmaantuu nelisen kilometriä pitkä räväkkä nousu, jonka päällä on Suomen maanteiden korkein kohta 565 metrissä. Mutta tämäkin kapuaminen on sikäli inhimillinen, että nousussa on ikään kuin pienet portaat: ensin loivaa ja melko tasaista; sitten jyrkkää ja vähän loivempaa; sitten jyrkkää ja väheän loivempaa. Mutta ylhäällä odottaa hyinen vastatuuli, joka on itse kiipeämistä huomattavasti raaempi haaste. Mutta siinä se on Kilpisjärvi, 30 kilometriä pitkä arktinen helmi ja Saana-tunturi sen takana! Pysähdyn tuulensuojaiseen kohtaan ihailemaan auringossa kimaltelevaa, vähän tyrskypäistä, kaunista ja hyistä järveä.
