Polkupyörällä Istanbuliin: Odessa, Ukraina 2190 km

Katastrofi: Odessassa varkaan voimapihdit napsahtivat, ja pyörästäni jäljelle jäi katkaistu lukkovaijeri.

Elämä on yllätyksiä täynnä, joskus draaman kaari on vähän liian rajua. Onni onnettomuudessa itselleni ei ole sattunut mitään, ja matkatavaratkin ovat tallessa, mutta pyörää, jolla aloitin retkeilyn uudestaan nelikymppisenä silloin 2000-luvun alussa, sitä ei enää ole. Tai on, mutta se on jo jossain muualla jonkun toisen hallussa. Ehkä se ei ole enää Odessassa.

Mutta palataan Kiovaan. Siellä lepopäivän ilta huipentui siihen, kun humalainen kolmekymppisten kolmikko käveli kadulla vastaa, ajelin kävelyvauhtia kauppakassi tarakalla. Yksi saa toimintakohtauksen ja kaivaa sytkärin ja tuo sen nopeasti partani alle ja napsuttaa kahdesti. Kaasua ei tule, eikä parta syty. Mies ei edes naura ilkeälle pelottelupilalleen. Hämmästyneenä seisahdun ja ryhdyn vasta viiveellä huutelemaan italiankielisiä solvauksia kolmikon perään. Tästä huolimatta mielestäni Kiova on hieno paikka.

Kolme päivää puskin päätien varressa kohti etelää, välillä poikkeilin taajamissa ja tein 30 kilometrin sivutieretkiä. Leiripuskat ja pellonreunat löytyvät helpommin sivuteiltä. Hellettä seurasi melkein joka päivä iltaukkonen, ja se ne ovat olleet rajujakin. Yhden yön joudun viettämään sisällä kylmässä hotellissa, jonka luomuilmastointi oli liian tehokas. En nimittäin ukkosen jälkeen enää löytänyt leiripaikkaa ennen pimeää, vaikka yritin ajaa kilpaa saderintaman kanssa. Onnistuin vain sotkemaan juomis- ja syömisrutiinini niin, että illalla dehydroituneena tila muistutti lievästi Tunisiassa vuonna 2007 sattunutta tapausta, jolloin ruumiinlämpöni oli yli 39 vielä pari tuntia ajamisen loputtua illalla. Nyt homma hoitui kolmen litran juomatankkauksella, jota ryyditin hyvin runsaalla magnesiumilla sekä suolapähkinöillä.

Kolmannen päivän iltana poikkesin Odessa-maantieltä kohti Moldovan Chisinauta. Lautta-aikataulun muuttumisen takia laskin, että ehdin tehdä kulttuurikoukkauksen romaniankieliselle alueelle, jossa kirjaimisto on tuttua ja puheenparsi muistuttaa italiaa. Tämä olisi kuin virkistävä kylpy ummikolle, joka vaivoin tavaa kyrillisiä aakkosia. Lisäksi matkalla on Transnistrian valtio, jota mikään muu valtio ei ole tunnustanut, korkeintaan Venäjä, tästä en ole varma.

Idea oli muuten hyvä, mutta maasto muuttui todella rajuksi. 50 kilometrin matkalla oli noin 20 kappaletta 1-2 kilometrin nousuja, ja ne olivat suuruusluokkaa 8-12 %. Ja kun lämpötila on yli 30 ja kosteusprosentti korkea, niin kunto joutui aika rankalle koetukselle, varsinkin kun olin jo päätien suhteellisella tasangolla onnistunut sotkemaan juomis-  ja syömisrutiinini. Nyt oli lisärasitteena se, ettei kauppoja ollutkaan missään. Kylät olivat pieniä ja vähän syrjässä  tieltä. Kun aamulla palasin satulaan juotavaa oli 2 desiä. Laskin, että selviän hellekiipeilyssä sen kanssa 9 kilometriä, reilun tunnin seuraavaan mahdolliseen kylään. Suuta kuivaten tulen kylään, jota ei näy, onneksi on sentään kuorma-autojen varikko, josta saan kylmää raikasta vettä ja koirien haukut. Seuraavan veden käyn pyytämässä 30 kilometriä myöhemmin jonkun hyvin vartioidun tuotantolaitoksen vartiotuvasta. Illalla 20 kilometriä Transnistrian rajalta on taajama, mutta puodit ovat kiinni, en saa manteli-rusina-pähkinämuonaani vaihtelua, juomaa on sentään 3 litraa.

Yöllä leiriäni ravistelee järkyttävän kova ukkonen ja raisut tuulet, jotka ravistelevat teltan välikaton kosteutta kevyeksi tihkuksi sisälle. Kuivaan paperilla seiniä ja makuualustaa ja yritän suojata herkimpiä kohteita. Kartta vettyy, ja toinen kenkäkin kastuu sisältä. Salamointi on niin rajua, että välillä on pakko laittaa silmiä kiinni, kun häikäisee. Myräkkää kestää 2 tuntia. Väsyneenä nukahdan kosteuteen, onneksi on melko lämmintä. Aamulla kuivaan karavaanini auringossa.

Rajalta pyydän lisää vettä. Ukrainan rajamies antaa omia vesiään ja saan lisää toiselta mieheltä, joka teräsmukin kanssa ammentaa vettä isosta tonkasta. Transnistrian rajamuodollisuudet muistuttavat Venäjän muodollisuuksia, paitsi että viisumia ei tarvita. Tulli on jyrkän laakson rinteessä, ja sen jälkeen on vauhdikkaan  laskun jälkeen yli 2 kilometrin jyrkkä nousu. Väsyneenä otan puolen tunnin torkut nousun alapäässä, voimat ovat jotenkin hiipuneet. Lämpimässä voin vain kellahtaa piennarheinikkoon. Uusin voimin pusken itseni mäen ylös, sen takana on viljava tasanko. Tie tosin on kurja, niin kuin edellispäivänäkin, siis tosi kurja. Sellaista betonivalua, joka on rapautunut  ja sitä on korjattu asfaltilla, joka sekin rapautunut, ja lopputuloksena on jatkuvaa jumpsutusta 5 metrin välein urautuneiden betonisaumojen vuoksi ja bonuksena kuopat  ja jokunen betonivalun lyhyt metallitappikin. Mutta siis helppo tasanko, paitsi että takarengas alkaa pehmetä. Pumppaillen pääsen Dubasariin, jossa saan vaihdettua Transnistrian valuuttaa, ruplia. Mutta supermarketti on jäähdytetty niin kylmäksi, että käännyn ovelta, vaikka nälkäisenä muonaa pitäisi saada. Kaupunki on sekoitus neuvostovanhaa ja modernia. Ihmiset tuijottavat hämmästyneinä. Dubasarissa eivät varmaan fillarituristit kovin usein vieraile. Pikkupuodista saan muonaa ja tienvarren yrittäjältä vielä oman puutarhan vadelmia. Sormet vielä vadelmanpunaisena tulen risteykseen, ja kas olenkin jo taas tullissa. Silta vie joen yli, ja sillan kummassakin päässä on pelotteena pieni panssarivaunu ja sotilaita rynnäkkökiväärien kanssa maastopuvut päällä. Tunnelma ei ole erityisen kireä, mutta Transnistria haluaa varmistaa, että virallinen emämaa Moldova ymmärtää olla yrittämättä kapinamaakunnan takaisinvaltausta. Kun Neuvostoliitto hajosi, etnisesti venäläinen Transnistria ei halunnut liittyä kumpaankaan rajanaapuriin, Ukrainaan eikä Moldovaan.

Taas rajan jälkeen on älytön kiipeäminen, sitten seisahdun huoltoasemalle rengastöihin. En voi pumpata 5 kilometrin välein. Saan uteliasta yleisöäkin. Takarenkaasta löytyy lasinsirunen. Se voi olla se kahden päivän takainen rusahdus, jonka kuulin hämärässä, en tarkkaillut tarpeeksi hyvin tienpintaa. Vaihdan myös ulkorenkaan, jonka pinnassa on jo joukko haavaumia. Hienosti rullaava, lähes tasapintainen Marathon Supreme ei ehkä sittenkään sovellu näille teille. Ja taas on edessä kiipeilyä. Aikatauluni on pahasti kellahtanut, ja saavun Chisinauhun vasta klo 23. Yöpaikan etsiminen menee farssiksi, lopulta huomaan kasinokorttelien keskeltä vaatimattoman hotelli-kyltin. Kerrostalon sisäpihalla soittelen kelloa, ja päädyn yöksi Prestige Apartments -luksuskutusviittiin. Valaistusvaihtoehtona on pehmeää punaista, kylpyhuoneessa on kahden hengen poreallas ja makuuhuoneessa valtava peili katossa. En jaksa enää valittaa, silla rengas on taas pehmeänä, nyt eturengas. (Selviän 65 eurolla majoituksesta kuitenkin). Rengastyöt jatkuvat kello kahteen.

Univelkaisena selviän satulaan klo 12. On kuuma, eikä pyörä kulje. Kesken tuskallisen menon seuraan tarttuu paikallisen aamu-tv:n kuvaaja, joka on palaamassa renkaat savisena maaseudulta. Poljemme muutaman kilometrin samaa matkaa. Hänen mielestään Transnistria on mafiosojen bandiittivaltio, ja hän kehottaa minua pysymään pois sieltä, vaikka mies on itse etnisesti venäläinen. Helteinen pusku jatkuu, enkä oikein itsekään enää  usko, että selviän Odessaan siltä polkemalta. Ajatus on olla paikalla Odessassa maanantaiaamuna ostamassa laivalippua, Chisinausta on Odessaan 170 km. Tulee taas älytön ukkonen, joka raikastaa ilman. Sateen jälkeen jonottelen taas tullissa ahtaassa huoneessa 20 muun kanssa, kun emigration-lippusia käsitellään.

Transnistrian pääkaupunkiin Tiraspoliin on rajalta kymmenkunta kilometriä. Kiertelen Tiraspolia reilun tunnin ja kuvailen (myös videota). Hieno sekoitus uutta ja vanhaa. Jotenkin sympatisoin kaupunkia kuitenkin, oli se sitten bandiittivaltion pääkaupunki tai ei. Pääsen paikallisen polkevan nuorukaisen opastamana takaisin maantielle. Tulee pimeä.

Yöpolkeminen alkaa hienoissa tunnelmissa. Tasangon toisella puolen salamoi, kaskaat sirittävät ja maa tuoksuu kostealta ja aromikkaalta. Tie on kohtuullisen hyvä eikä liikennettä ole paljoa. Puolitoista tuntia myöhemmin olen taas rajalla, jossa on kummallakin puolen kapakit. Ukrainan puolella on hyvä ruokakauppakin. Puoliltaöin jatkuu matka kohti Odessaa, jäljellä on 70 km. Puolitoista tuntia selviän vielä T-paita päällä, sitten vasta viilenee. Tähtitaivas on seuranani sen jälkeen, kun liikenne rauhoittuu kokonaan. Klo 3 alkaa nukuttaa, mutta tauko virkistää, ja pääsen polkaisu kerrallaan aamunsarastukseen. Pimeäajoa helpotti pitkän matkaa se, että asfaltti oli lähes kuiva ja vettä oli vain lätäköissä, näin kuopat erottuivat paremmin ajovaloissa.

Aamun valjettua olen Odessan liepeillä. Väsymys on jo ankara, mutta sinnittelen. Yleensä kaupunkeihin löytää helpohkosti sisään, kun seuraa keskusta-kylttejä, mutta Odessassa nämä kyltit ovat niukassa. Ja vähän väliä joudun risteyksissä varmistamaan oikeaa suuntaa aamun kulkijoilta. Löydän päärautatieasemalle, jonka edessä kysyn taksikuskilta neuvoa italiaksi (Chisinaussa osan tien kyselyistä onnistuin tekemään italiaksi, ehkä sen takia väsyneenä yritän nyt samaa Odessassa), ja hän hieman yllättyneenä vastaa italiaksi. Mies on ollut joskus töissä Sveitsin Luganossa. Hän yrittää ensin järjestää yöpaikkaa aseman aukiolla päivystäviltä yksityisilta, jotka vuokraavat huoneitaan tai huoneistojaan. Kuusikymppinen nainen tulee, tiedossa olisi 50 dollarin paikka yöksi, mutta nähtyään pyöräni, hän kieltäytyy, hän ei halua pyöräilijöitä. "Luganolainen" johdattaa läheiseen perushalpishotelliin, poljen hänen perässä, ja hän säätää niin, että maksan 17 euron kämpästa 40. Vedätys menee niin, että hän saa ison komission ja virkailija tai turvahenkilö osan. Hieman hämmentävä kuvio. Naurahdan kun ymmärrän tilanteen, luganolainen toteaa vaan, että hänenkin pitää saada elantonsa ja poistuu. Muuten ok, paitsi että 40 euroa on vähän liikaa ikkunattomasta viiden neliön luukusta. Nämä ovat näitä ylivalvomisen heikkouksia, nukkumattoman yön jälkeen ei enää osaa reagoida ajoissa tilanteisiin.

Hoidan luukussani aamutoimet ja palaan satulaan, nyt on hoidettava se lippu Oletus on se, että lippu pitää hankkia 2 päivää ennen lähtöä, siis heti maanantaina. Pienen suunnistussekoilun jälkeen löydän lopulta helposti Ukraina Ferries -toimiston, jonka olin Google mapsista katsonut jo Helsingissä. Toimisto on vanhan kerrostalon toisessa kerroksessa. Sisäpihaan menevä porttikonki on kokonaan suljettu toisesta päästä, rapun ovi on porttikongissa. Laitan pyörän vaijerilukkoon kiinni rautaporttiin. Viime päivinä en ole taas lukinnut pyörää ollenkaan, en edes Transnistrissa, kun kävin kaupassa. Isot kaupungit ovat oma lukunsa. Mutta mielen vieressäkään ei käy käyttää sitä teräksistä U-lukkoani, jota ei saa noin vain poikki. Sen käyttö on vähän hankalaa. Käytän sitä silloin tällöin Helsingissä, kun pysäköin julkisille paikoille keskustan liepeillä.

Toisessa kerroksessa lippuasia hoituu hyvin. Keskiviikon lautta Gergian Batumiin kahden hengen hytissä noin 170 euroa, maksaa pitää käteisellä hrivneina. Varantoni ovat huvenneet, ja piipahdan saman rakennuksen alakertaan nurkan taakse pankkiin. Matkalla porttikongista pankkiin ajattelen itsekseni "pyörä on VIELÄ  tallessa", väsyneenä ei intuitio ole niin kohdallaan, että ymmärtäisin pelästyä. Pankissa täytetään lippusia ja lappusia. Palaan kohti toimistoa. Mitä, missä pyörä?!? Jäljellä on katkaistu lukkovaijeri! Epäusko vaihtuu pelästykseen. Ryntään portaat ylös, ja lauttamies tulee kanssani alas, hän kyselee kadunmiehiltä, ei, kukaan ei ole nähnyt. Toimistossa näytän kuvia pyörästä. Käy ilmi, että porttikongin video ei sittenkään toimi, eli sellaistakaan ei voi analysoida. Mies olettaa, että haluan perua lippuni, mutta vaikka mielentilani on kovin sekasortoinen, torjun päättäväisesti ehdotuksen. Mies etsii parin hyvän pyöräliikkeen osoitteet, ja lisää vielä, että jos pyöräni löytyy ennen kuin laiva on Batumissa, niin laivan kapteenilta tulee tieto. Pieni lohduttava, osaaottava ele epätoivoisessa tilanteessa.

Taksiin. Ja pyöräliikkeeseen, joka on paikallisten pyöräilijöiden kohtauspaikka. Puukujan suojaisa varjo reunustaa hienosti katua, ja liike on käytännössä levittäytynyt myös jalkakäytävälle. Asiani etenee nykähdyksin, sillä monen kanssa säädetään yhtä aikaa asioita. Välillä Google translater auttaa sanaston kanssa. Kolmen tunnin jälkeen allani on CBS Holiday, joka ei vakuuta mitenkään. Kahden kilometrin ajon jälkeen olen sitä mieltä, että tämä pyörä ei kelpaa edes kaupunkiajooni. Pyörään on viritetty paras tarjolla ollut tavarateline ja juomapullot putkikiristimillä ja nousukahvat, mutta jousitettu etuhaarukka, jota ei saa lukittua on aivan mahdoton, sirkuspomppuiluun mahdollinen peli muttei retkiajoon soveltuva. En ollut huomannut, että satulassakin on jousto, sekaan ei sovi ajotyyliini ollenkaan. Hämmentyneenä kerron tilanteesta Suomeen luottomekaanikolle, joka rauhoittelee, että homma hoituu etuhaarukan vaihdolla. Palaan liikkeeseen. Oikean kokoista kiinteää haarukkaa ei ole, mutta on satasen haarukka, jossa jousitus on vankempi ja sen saa lukittua (lähes kokonaan). Uusi koeajo herättää luottamusta. Ehkä tällä sitten kuitenkin. Mutta en kyllä rankkaan vuoristoon tämän kanssa lähtisi. Jos selviän satamaan 27 kilometrin päähän Odessasta, niin sitten voin selvitä 60 kilometriä Batumista Turkkiin, päättelen. Sekin olisi jo pieni voitto tässä tilanteessa. Istanbuliin on noin 1300 kilometriä ajettavaa. Se tulee olemaan kova haaste, mutta uskon, että se on mahdollista. Haluan ehdottomasti yrittää. Katsoa, kuinka käy. 30 tuntia katastrofin jälkeen, olen lähes jopa innostunut uudesta haasteesta.

Odessasta. Tämä on hieno kaupunki. Tapahtuneesta huolimatta en voi olla ihastelematta paikan charmia, vanhaa monta kerrosta. Todella valokuvauksellinen  paikka. Iso kaupunki, ja liikaa ihmisiä, ja liikaa köyhyyttä, niin kuin suurkaupungeissa kaikkialla on, mutta silti. Täällä voisi viettää aikaa enemmänkin. Olen myös saanut paljon tukea paikallisilta, minulle on esimerkiksi ostettu vettä, kun olen kertonut varkaudesta. Jotenkin olen ihastunut kaupunkiin kaikesta huolimatta, vai onko kyseessä vain Tukholman-syndroomasta (kun panttivangit ihastuivat sieppaajiinsa). En ole vielä täysin käsitellyt varkauden kaikkia ulottuvuuksia, olen halunnut pysyä liikkeessä, toimia, keskittyä siihen, miten selviän askeleen kerrallaan eteenpäin. Mutta kyllä se iso tunne vielä purskahtaa esiin. Sillä pyörällä olen tehnyt yhtä matkaa lukuun ottamatta kaikki reissuni, ja se on myös Suomessa ollut tukeni ja turvani vaikeina hetkinä. Tapauksen symboliikka on sikälikin vahvaa, että huhtikuussa kuoli paras ystäväni ja exäni Vuokko, joka on jakanut kaikki matkani tunnetasolla hyvin läheltä.

Uuden elämänjakson merkit ovat vahvat. Sopeutumiseen muutoksenvirtaan ja sen käsittelyyn satula on paras paikka.