Polkupyörällä Himalajalle: Srinagar 1350 km

Kolmas viikko on ensimmäinen varsinainen Himalaja-viikko. Valmistautuminen Jammussa ei tosin sujunut ihan rohkaisivammalla tavalla. Viimeisenä Jammu-päivänä pyöräilin kaupungissa nähtävyyksiä katsellen ja kipusin pikkukukkulalle keskipäivän paahteessa. Ja simahdin suht pahasti olemattomaan nousuun ilman kuormaa. Siinä puun alla portailla ylämäessä istuessa nousi lievää vahvempi epäilys, että minusta ei taida olla tähän puuhan, keli on liian rankka, enkä ole optimi vireessä. Usko projektin mielekkyyteen ja luottamus omin mahdollisuuksiin pitää taas kasata uudestaan kokoon.

Lähtöaamuna Jammussa ukkostaa ja sataa, aamun raikas lähtö viivästyy seitsemän yli. Surffaan parin kadun leveän lätäkön läpi ja suuntaan vanhalle tielle, joka lähtee mukavasti kiemurtelemaan rehevässä rinnemetsikössä. Muutaman kilometrin jälkeen tie yhtyy uuteen, joka on tekeillä. Uuden tien tarkoitus on lyhentää matkaa Jammusta Srinagariin 300 kilometristä 250:een. Silta-, levennys- ja tunnelitöitä tulee vastaan jokaisena neljänä päivänä. Väljää 2+2-kaistaista tietä kestää toistakymmentä kilometriä, ennen kuin arki palaa. Ahtaalla ja kapealla maantiellä on paljon liikennettä, virta katkeilee vain hetkeksi. Nopeudet ovat onneksi matalia, sillä tie on mutkainen ja asfaltti kurjassa kunnossa. Makakiapinoita päivystää siellä täällä tienposkessa odottelemassa herkkuja ohiajavilta. Ja kiintiölehmätkin maleksivat liikenteen seassa taajamissa ja niiden liepeillä.

Ensimmäisen päivän kiipeilyt ovat vielä lämmittelyä, pisin osuus on vain muutaman kilometrin. Ja yksi mukava 5-6 kilometrin laskukin sattuu reitille. Päivän suurin hidaste on kuuma keli, sillä aamun pilvisyys kaikkoaa, ja iltapäivä menee taas taaperteluksi ja ruokaloissa nukuskeluksi, kerran tuolilla, kerran penkillä oikosena. Päivän tavoite on 60 km Udhampurin kaupunkiin, jossa on Intian armeijan pohjoisen sektorin päämaja. Varuskuntien muurit ovat niin pitkiä, että ehdin sipata vain 2 km ennen Udhampuria, kun varuskuntien ulkopuolelle ei oikein arvaa asettua evästelemään ja lepäämään, sen verran moni rynnäkkökiväärin piippu on suunnattu maantielle. Myös huomattavan suuri osa maantien liikenteestä on sotilaallista. Linja-autot ja kuorma-autot kuljettavat miehistöä, ja muutaman kuorma-auton lavalta sojottaa myös konekivääri toimintavalmiina.

Myös toisena päivänä ukkoskuuro hidastaa lähtöä, ja palaan pihalta nukkumaan yli tunniksi, kun pyörä on jo lähtövalmiina. Sade jatkuu, mutta lähden viitta päällä matkaan. Tunnin jälkeen taukoilen . Paikka valikoituu kuvauksellisin perustein. Jokilaakso näyttäytyy hienona ja tiellä on jonkun verran kiviä, eli lähes pystysuoran seinämän koostumus kiinnostaa. Kun pohdiskelen, kuinkakohan tuoreita maantielle pudonneet kivenmurikat ovat, saan pian vastauksen. Alkaa kuulua ryminää, ehdin nähdä, kuinka ylempää on tulossa tavaraa, joka rysähtää siihen edellisten seuraksi 20 metrin päähän tarkkailupaikastani, ja tällä kertaa mukana on myös pieni lohkare, joka asettuu lähes keskelle tietä. Liikenne ei tästä häiriinny, pikkulohkare on vain yksi kierrettävä este lisää muiden joukossa. Edes armeijan kuorma-auto ei pysähdy raivaamaan kiviainesta pois. Myöhemminkin päivällä kuulen pari kertaa pikkukivien tulevan alas tielle, toisella kertaa laukaisijana on makaki, joka kiipeilee epästabiililla rinteellä.

Sateen lakattua kestää hyvää ajokeliä yli tunnin, ja ehdin aloittaa 30 kilometrin yhtäjaksoisen nousun, mutta kuumuus hiipii päälle ja aurinko myös. Helle ei ole yhtä pahaa kuin tasangolla, mutta tarpeeksi raskasta hidastamaan menon 2 kilometrin pätkiksi. Onnekseni pilvet tulevat apuun, ja iltapäivän lopulla kiipeminen alkaa edetä jo 5 kilometrin etapeissa. Illansuussa viilenee jo liikaakin, ja alan kaivata aurinkoa takaisin. T-paita päällä kiskon kuitenkin ylos Patnitopin hill station-kylään saakka, vaikka lämpötila on pudonnut nousun aikana ainakin viisitoista astetta. Eri kartoista olen löytänyt eri arvoja päivän korkeimmalle kohdalle, mutta ainakin 2200 metrissä tuo harjanteen lomakylä on (lomalaiset haluavat paeta tasangon kuumuutta).

Pimeään on ylhäällä aikaa vielä tunti, niinpä laitan lämmintä päälle ja hurautan 20 kilometrin laskun seuraavaan pikkukaupunkiin. Yli puolen tunnin laskettelut ovat euforisia kokemuksia, päivän raataminen saa siunauksen ja homma tuntuu mielekkäältä. Ja tie on suhteellisen hyvässä kunnossakin, eli ei tarvitse jarrutella kokoa aikaa. Intoudun ohittamaan pari alas jurnuttavaa kuorma-autoa matkalla. Batoten taajamaan saavun juuri, kun rukouskutsu kaikaa moskeijasta. Hetki on yhtä aikaa koskettava, innostava ja hiljentävä.

Kolmas päivä lähtee vähän nihkeästi. Yö oli hieman heikko, eikä sitä auttanut kattotuuletin, jota en saanut viileässä kytkettyä pois päältä, vaikka kävin läpi kaikki huoneen sähkökatkaisijat. Vasta aamulla oivalsin, että pistorasia, jossa olin ladannut gopro-kameran akkuja, oli yhteydessä myös kattotuulettimeen (Intiassa pistorasioissa on yleensä katkaisijat). Jotenkin näin luovaa sähkötyötä en osannut ottaa huomioon, sillä muistan ajatelleeni, että tuon pistorasian katkaisija se ei nyt ainakaan voi olla.

Aamun lähteminen on siis vähän hidasta ja tahdotonta, hukkaan aikaa, varsinkin kun kuvittelen, että ulkona on oikeastaan melko vilpoista ja tiedossa on vielä 20 kilometriä lisää laskua eilisen jatkeeksi. Laskun aikana alkaa lämmetä liian nopeasti, ja kun karavaanini on valahtanut 700 metrin tasolle seuraavan nousun alkuun, on päivä kuumimmillaan auringon paistaessa. Voi ei, kuinka tässä näin kävi, syyttelen itseäni. Alkaa taapertelu, ja pään kylmähuuhtelu kioskeilla.

En pääse taaskaan paria kilometriä pidempiä jaksoja. Tie on kapea ja rinteet jyrkkiä, varjoisaa taukopaikkaa ei oikein löydy. Yritän mahdotonta. Tiekaiteissa on aukkoja (jos kaiteita ylipäänsä nyt sattuu olemaan), ja yhden aukon kohdalla on alempana iso puu. Hivuttaudun kaltevaan, hiekkaiseen aukkoon niin, että tuen toista jalkaani alempana maassa olevaan entisen puun jamatappiin, jolloin iso puu varjostaa mukavasti, eikä aukon kaltevuus ole niin jyrkkä, että painoni olisi ihan kokonaan jalan varassa. Yritän nukkua, ja ehdin saadakin kevyestä torkusta kiinni, kun auto pysähtyy ja peruuttaa kohdalleni. Joudun vakuuttamaan, ettei tässä mitään hätää ole.

Edellisestä blogitekstistä taisi muuten jäädä pois saman aihealueen episodi tasangolta: kuumuus pakottaa pysähtymään, hyvää taukopaikkaa ei vain ole (myöhemmin selviää, että kilometrin päässä on valtatien risteys ja taajama) Asetun varakkaamman talon edustalle ensin istumaan, sitten makuualustalle torkkumaan. Kun nousen puoliksi ylös kyljelleni miettimään , mitä pitäisi tehdä, joku koskettaa selkääni. Käännyn katsomaan. Ehdin nähdä kuinka viimeiset 30 senttiä vaaleanruskeasta pikku käärmeestä luikertelee sivuitseni. Mennessä sen hännänpää heiluu sen verran, että se on vain vahingossa käynyt koputtelemassa.

Mutta takaisin Himalajalle. Avukseni tulee pilvimassa, joka viilentää oloa. Jaksan kitkutella. Sotilaita tulee ja menee pitkin päivää. Yhdellä vartiopesäkkeellä joudun näyttämään passia. Makakeja on myos siellä täällä, usein ne piiloutuvat kaidesementtien taakse kurkkimaan, kuinka hivuttaudun niiden ohi. Monen kilometrin nousuja seuraa muutaman kerran puolen kilometrin tai kilometrin laskukin, ja ne katkovat mukavasti uurastamista.

Päivä on kuitenkin vaikea, ja 17 kilometriä ennen päämäärääni ryhdyn 50 kilometrin jälkeen kyselemään 5000 asukkaan kylästä, olisiko siellä majapaikka. Ja kas, julkisen sektorin rest house löytyy poliisiaseman vierestä aivan jokiuoman varresta. Valtava uoma on enimmäkseen kuivaa sorakenttää, mutta siinä on juuri sellainen mukava pikku koski, jonka kohina yltää huoneeseen saakka.

Neljäs Himalaja-päivä alkaa herätyksellä klo 4.30 ja klo 6.15 olen satulassa. On sopivan viileää vääntää ensin 17 kilometriä seuraavaan taajamaan ja sitten jatkaa nousua. Sitä on vielä 16 kilometriä ylös tunneliin, joka vie Kashmirin puolelle harjannetta. 33 kilometrin kiipeilyn loppuvaiheessa tulee aurinko ja kuumuus, mutta ei ihan madottomana enää, sillä 2000 metrin korkeudessa on päiväsaikaan vilpoisempaa (yöllä ero on sitten suurempi).

Ennen tunnelia täytän Kashmiriin saapumisen kaavakkeen, vaikka kyse ei ole edes osavaltiorajasta, ja puoli kilometriä myöhemmin sotilaat pysäyttävät. Pyörä ei ole sopiva väline kapeaan tunneliin, joka muodostuu kahdesta erillisestä putkesta. Aijai, ehdin ajatella, etten ainakaan polkemalla pääse läpi kahden kilometrin tunnelia. Mutta sotilailla on ratkaisu: he odottavat liikenteen taukoa, ja sitten sulkevat tunnelin muulta liikenteeltä kokonaan. Saan yksin porhaltaa kylmässä ja puolipimeässä tunnelissa muutaman minuutin pyrähdyksen. Sitten toisessa päässä tunnelia kerron toiselle upseerille tiivistelmän elämäntarinastani. En ole varma, onko kyse turvatoimesta vai uteliaisuudesta, luultavasti kummastakin.

Kashmirin puoli harjannetta on selvästi kuivempi. Tie on kurjempi, eikä 10 kilometrin laskusta tasangolle voi oikein nautiskella täysipainoisesti. Laskun lopussa jumitun kuorma-auton perään, ja jään kyttäämään ohitusmahdollisuutta yhdessä kolmen auton kanssa perässäni. Taajaman reunalla kuorma-auto väistää syrjemmäksi, ja koen ohitushetken tulleen, mutta yllätys yllätys tiessä onkin heti myös hidastetöyssy, johon töräytän aivan liian lujaa. Pyörä hypähtää ja heilahtaa rajusti, ja ehdin tajuta, että nyt mennään. Silmänräpäyksessä näen kaatuvani, mutta hätäinen korjausliike heilauttaa pyörän toiselle puolelle, ja saan sittenkin oikaistua karavaanin. Huh! Liikkeet ovat sen verran rajuja, että tunnen saaneeni iskun ainakin haaroväliin. Jos olisin kaatunut, olisin ehkä selvinnyt jatkamaan matkaa, ehkä en. Kypärä sentään oli päässä. Apinajumala Hanuman ja enkelit ovat yhä mukana matkassa. Tiedostan, että matkani velka kaikille suojaaville voimille on jo aika korkea

Loppupäivä rullaa tasangolla Kashmirin laaksossa, joka on oikeastaan ylänköä, niin iso se on. Jaksan polkea tasaisella vielä 70 kilometriä Srinagariin saakka. Ilma on kuivempa kuin Gangesin tasangolla, ja sen tuntee keuhkoissa, kun tiepöly pölisee pientareelta (piennar on siis aktiivinen osa maantietä) . Srinagarissa sitten vastoin aiempaa ajatusta olla menemättä venemajoitukseen, josta Srinagar on kuuluisa jo mogulihallitsijoiden ajoilta, päädyn kuitenkin lopulta Daljarven rannalle kolmen makuuhuoneen ja kahden olohuoneen veneeseen (onneksi naapurit ovat rauhallisia ja hiljaisia, äänieristys on olematon). Paikka on hieno, järven yli rukouskutsut kuuluvat moniäänisinä upeasti, ja järvi on myös lintujärvi .

Srinagariin pysähdyn ainakin kahdeksi päiväksi, sitten alkaa se iso kiipeily kohti Ladakhia ja Indusjoen latvoja. Matkaa määränpäähän Lehin kaupunkiin on 420 kilometriä. Matkaan kulunee 8-12 päivää, lämpötilat ovat onneksi huomattavasti suotuisampia kuin ensimmäisinä viikkoina. Voi olla, että nettipisteitä ei löydy Lehia ennen.