Ei voi elää vain haluamisen maailmassa

Parempi, että lapsi leikkii leluilla, kuin että hän katsoo passiivisesti telkkaria. Leikkiessä kuitenkin mielikuvitus, motoriset ja sosiaaliset taidot kehittyvät.

Samaa mieltä, jos ajatellaan että katsominen on passiivista ja leikkiminen aktiivista toimintaa. Toisaalta kummassakin sekä katsomisessa että leikkimisessä mahdollistuu kuuntelu, edellisten kehittäjä, leluleikissäkin.

Ihan kuin Roskisnallen viesti olisi, että mielikuvitus, motoriset ja sosiaaliset taidot kultivoituvat arjesta käsin. Vähän niinkuin kaupasta ostetut lelutkin on syntyneet. Joku nekin on värkännyt lasta varten, joku vienyt myytäväksi, joku lähtenyt juuri niiden vuoksi ja perään kauppaan ja toimittanut omalle lapselleen, tärkeimmälleen, huviksi ja hyödyksi.

Se huikea mielikuvitus, jota nykyaikuinen tarvitsee selviytyäkseen tässä ilmastonmuutosmaailmassamme, on lapsella jo käytössään syntymäetuna.

Roskisnalle ja Mamma saivat minut nyt tässä miettimään moralisoimatta, että onko telkkarissa hiekkalaatikon laidalla lausuttu: "meidän äiti on tehnyt teidän äidille ruuat" ja lapsen suuhun pantuna yhtä naiivia kuin ajatella, ettei jotain kaupanleluja olisi jonkun toisen äidin tai isän lapsi tehnyt meidän lapselle...

Lapsen arki tosiaan on eri kuin meidän aikuisten arki jo asenteiltaan ja maailmoiltaan vai onko? Kuka telkkarissa oikein leikkii palkkansa eteen ja kuka olan takaa puuttuu leikkeihin? Kenelle leikki on työtä, kenelle leikkiä ja totta? Lapsi ainakin tietää leikkiessään, mikä on totta ja mikä ei. Telkkarissa totuus usein kätketään mainoksiin ja juuri sen lapset penkovat esiin jossain vaiheessa. Mutta ehkä vain aikuisen mielikuvitus, kultivoituneena, yltää näin myymään huvittavuudellaan peittääkseen sen historiallisen tosiseikan, että toisten äitien ja isien lapset toisessa maassa tosiaan tekevät toisen maan lapsille leluja. Ja pärjäävät näin roskiaan lajittelemattakin tässä kulutusmaailmassamme, jonka käyttöohjeita Roskisnalle opettaa yltäen lasten mielikuvituksen tasolle kierrättämällä, luomalla järjestystä, penkomalla asioita ja pitämällä huolta nallefilosofiasta länsimaiseen tyyliin moralisoimatta lasten leikkejä tai leikkikaluvalintoja. - Hyvä niin :)

Itse olen saanut omien "lelujeni", eli vaatteiden, meikkien, korujen ja muun viihdekrääsän ostamisen kuriin laittamalla postiluukkuuni ei mainoksia -lapun. Kun tavaroita ei jatkuvasti näe kuvastoissa ja mainoksissa, ei niin suurta haluamistakaan tule. Olen myös lopettanut kaupoissa huvikseen kiertelemisen kokonaan. Kaupassa käymisestä on itseni viihdyttämisen sijaan tullut pakollinen välttämättömyys, josta yritän selviytyä mahdollisimman nopeasti. Kun ei pysähdy edes katselemaan pursuilevia hyllyjä, niin ei tee mitään mieli ostaakaan. Uskon kyllä, että lasten on vaikea hillitä omaa tavaroiden haluamistaan, kun se on meille järkeville aikuisillekin vaikeaa. Sosiaaliset paineet ovat lapsilla varmasti vielä kovemmat kuin aikuisilla.
Toinen konsti mainostenkatselun lopettamisen lisäksi tavarapaljouden vähentämiseksi on omalla kohdalla ollut myös elinkaariajattelu. Mietin jokaisen ostamani tuotteen kohdalla, että kauanko sitä käytän ja mihin se sitten käytön jälkeen laitetaan. Lisäksi mietin myös, miksi haluan kyseisen tuotteen ostaa ja mistä ehkä pitäisi luopua, jotta uudelle tuotteelle saisi kotiin tilaa. Monesti noiden ajatusten jälkeen turha tuote jää kaupan hyllyyn. Myönnän, että vielä lipsumisia tulee välillä, mutta huomattavan suurta parannusta kulutuskäyttäytymiseeni on kuitenkin tullut.

Niin, hitsi, minkä lapsena oppii sen aikuisena taitaa. Kierrätysoppi elinkaariajatteluna on tosiaan hieno homma mutta oon edelleenkin sitä mieltä, että aikuisten leikit on eri kuin lasten leikit. Leikillä on aina funktionsa ja funktionsa mukaiset työkalut eli leikkikalut. Lapsi miettii leikinkulkua. Leikkipäätös käy yleensä suit sait. Aikuinen perustelee toimintapäätöksiään itselleen, ei sen yleensä toisista tarvitse välittää. Viekö tässä tosiaan häntä heikkiä enemmän kuin heikki häntää :) Myönnän olevani minäkin vietävänä, aikuisilla kun on sosiaaliset paineet ja vielä aikaa ajatella niitä.
Lapsilla tuntuu tässäkin olevan fiksumpi tapa seurata mitä muut kaverit tekee mutta ehkä enemmänkin siksi ettei tiedä vaihtoehtoa tai haluaa osoittaa ystävyyttää antamalla ihailemansa kaverin valita, ovat sillä tavalla tässä nyt -tapahtuvassa kiinni ja arkisia. Aikuinen kattoo pidemmälle eteen ja joskus myös pidemmälle taakke, minne lapsi ei ikänsä vuoksi yllä. Se on aikuisen etu. Aikuinen ehkä tietää mutta silti me ollaan vain "ihmisiä" ja heittäydytään sitten viihdykkeelle ettei saada nipottajan mainetta tai kun huvituttaa tai sitten tulee se lelukilpavarusteluvimma. Onko lasten leikissäkin aikuisesta kyse, onko aina aikuisesta kyse, sitäkin tässä tulee mietittyä oli sitten puhe leikistä, leikkikaluista tai niinkin yksinkertaisesta arkiasiasta kuin roskien lajittelusta.

Huh mietin tosiaan tässä, olisiko muita toisinajattelu- ja tekemisanarkioita lelujen tai viihteen suhteen kuin esim. tuo postilaatikkostrategia. Hyvä konsti ajoittaa anarkiansa ja kohdistaa se postilaatikosta tupsahteleviin lelukataloogeihin. Mutta mitä jos sieltä roskiksista tosiaan löytyisi toinen nalle tai muu ihka oikea lelu? Onkohan Roskisnallella tositarinoita niistä tai lapsilla :)

Nykyajan lapsilla on liikaa leluja! Minä olen huoannut, että meillä lapset eivät edes leiki leluillaan. Parhaat lelut ovat olleet tyhjät pahvilaatikot, maalarinteippi ja sakset. Rakentelujen parissa aika kuluu ja lapset keksivät rakennelmien ympärille omat leikkinsä.
Meillä lapset tietävät, että leluja saa joulu- tai synttärilahjaksi. Leluja ei yleensä ostella muissa tilanteissa. Huonoimmiksi leluiksi olen kokenut kaikki pattereilla toimivat härvelit: robotit, autot ym. Ne eivät jaksa kiinnostaa alkuinnostuksen jälkeen. Sen sijaan legot, leikkiteltta ja kauppaleikkiastiat ovat vuodesta toiseen säilyttäneet kiinnostuksensa. Niitä kun voi käyttää niin monessa leikissä. Leikitäänpä sitten orpolapsia tai kissanpentuja. :)

Olen onnistunut leikkimään 2-4 v lapsenlapsen kanssa hiekkalaatikolla ilman ensimmäistäkään tavaraa. Silti rakensimme siinä mielikuvituksessa kokonaisen talon,teimme ruokaa,kävimme saunassa ja heitimme löylyä. Välillä talostamme paloi proput,kävimme ostamassa aidan raosta uusia ja vaihdoimme ne taloomme ja jatkoimme saunomista. Samoin olemme rakentaneet ja maalanneet taloja sisälläkin,ilman ensimmäistäkään tavaraa. Ja hauskaa on ollut. Olemme toki rakentaneet pahvilaatikostakin mökin.

Sota-ajan lapsena minulla oli vain yksi pehmonalle, joka kulki mukana evakkomatkoilla, sitä ei tullut mieleenkään heittää pois, vaikka se vähän resuinen olikin. Tuli vain mieleen vaikuttaako nykyinen käytäntö, jossa heitetään surutta vanhat nallet ja nuket pois ja saadaan heti uudet tilalle, esim. ihmissuhteiden kestävyyteen myöhemmin aikuisena. Minkä nuorena oppii ......

Kuuntelin ohjelman juuri. Johtui mieleen, kuka ei voi elää haluamisen maailmassa?
Onko tässä jälleen kyse vain aikuisesta ja erityisesti niistä aikuisista, jotka ovat jonkin verran vanhempia kuin esimerkiksi Roskisnalle -hahmo. Tai otammeko mallia juuri käänteisellä tavalla edellisestä sukupolvesta, jolle lapset olivat lapsia, joiden kanssa ollaan, joihin tutustutaan ja joiden kanssaopetellaan elämistä eikä pyritäkään kehittämään, roolittamaan, "jakamaan" aikaa ruokaympyränkaltaisesti yksinolemiseen, kavereiden kanssa olemiseen, kumppaninsa kanssaolemiseen, kerho- ja harrastusolemiseen, lasten kanssaolemiseen yhdessä laadukkaasti, rennosti, viihdyttävään tai kehittävään tyyliin tai oman maun mukaan käyttämään aikaansa tehokkaasti ja järkevästi oman vapaa-ajan turvaamiseksi. Kuulostaa jo taiteelta.

Mehän ei juuri oltaisi ihmisiä tai ihmisenalkuja tässä makujen ja haluamisten maailmassa, jollemme "haluaisi" ja kommunikoisi tunteillamme kokonaisvaltaisesti, verbaalit pojat mukaan lukien. Me olemme myös metsästäjä-keräilijöiden jälkeläisiä. Mutta vaihdon alalla se, joka tarjoaa ei ole tyhmä vaan maksaja ymmärtääkseni. Se on kemiaa. Juuri oli Tieteiden päivät Arki-teemasta. On evoluution ohittamista tuumata, ettei viettimme ohjaisi halujamme ja tarpeitamme, työkalut ja leikki on ihmisen perimmäistä. Evoluution myötäistä sen sijaan olisi, että järjenkäyttö on sallittua.
Roskisnalle osoitti, missä se järki olisi arjessa tänäkin päivänä. Hänellä oli hyvä neuvo: älä välitä haluamisestasi aikuinen, se menee ohi, ole mallina toisenlaisesta haluamisen mahdollisuudesta reaaliajassa. Kuluta järkeäsi ja tunteitasi aikuinen, lakkaa kuluttamasta lastasi. Sinä olet leluleikkikautesi ohittanut ja kultivoittanut niistä aikuistuttuasi muita leikkimisen muotoja aikuisten tyyliin reaaliajassa kulutuksen aikakautena, jolloin et vielä tiedostanut termiä "haluta" tosikinuamisen käytönkohteeksi ja tuomariksi joutumisena itseäsi pienemmille luontaisetuna. Juuri nyt kun sinä elät ehkä minimalistista, roinat pois nurkkia pölyttämästä -aikakauttasi elämässäsi lapsi onkin toisessa vaiheessa. Hänen juuri tulee tässä kohdin keksiä niin sanotusti pyörä uudestaan alusta alkaen eli lelu ja leikki uudestaan. Se on renessanssia ja remixiä! Gootit ja moderni minimalismi tulee sitten aikanaan miksausten ja pyörtämisten kera. Se tiedetäänkin, niistä kun on tuoreempaa kokemusta. Ne hurmioitumisen kultaiset (viattomat) täyteiset vuodet!

Millaisia leikkejä, millaisia leluja - oo tempora oo more - hurmioituisivat leikin tutkijat tässä kohdin ehkä ennemminkin kuin valittaisivat, että millä ne leikkijät nyt meidän elämää ja arkea tökkivät :)
Ehkä pedagogiset lelut kuuluuvatkin sinne, missä on pedagogista toimintaa, kotileikit sinne missä koti on, pihaleikit sinne missä piha on ja roskisleikit sinne missä roskikset on. Roskisnalle avasikin meille poikkitaiteellisen ja -tieteellisen ongelman. Roskia kun on sekä sisällä että ulkona, eikä vain lasten. Me lapset -kanava aktivoituu aikuisellekin päälle luonnostaan kun leluista ja leikeistä on puhe, vähän niinkuin "me autoihmiset" kun autoista on puhe tai "me elokuvaihmiset" kun elokuvista on puhe jne. Mutta miksi kuluttaa lasta ja suhtautua häneen kuin käyttöjärjestelmään tai kulutustavaraan, jossa aina on vika kun se tökkii meitä, eikä käyttäjässä koskaan.
Itsekin tässä mietin, mikä on aatteemme, kun tarkastelemme lasta kuin esinettä puhumme sitten lasten syömisestä, leikeistä, sen leluista tai käyttäytymisestä? Onko meillä aikuisilla niin kuluttavat elämäntavat, väärä sanasto tai kanava käyttöjärjestelmissämme ettemme erota olennaista. Se vain imaisee meidät mukaan. Tai mitähän lapset haluaisivat puhua aikuisten leikeistä, leluista tai roskista? Rohkenisinko katsoa siihen peiliin?

Se Legon kuolemantähti on muuten ihana. Kallis kylläkin, mutta sain vähän pois, kun löysin sen Englannin Ebaysta. Jotain 300 ja risat se silloin maksoi. Ohjeet painaa vähän alle kaksi kiloa ja itse hökötys noin kuusi kiloa. Jotain kuukausi siihen kokoamiseen taisi mennä, kun joka päivä jonkun verran kokoilin, mutta on se hieno. En kyllä osaa sanoa ostaisinko sitä lapselle? Ainakin vanhempien apu kokoamisessa on todennäköisesti tarpeen. Legohan tekee malleja, jotka on suunnattu oikeastaan aikuisille ja kuolemantähti on yksi niistä.

Mutta tässä lelujen kritisoimisessa on ehkä nyt unohtunut yksi tärkeä pointti ja tämä on asiani. Haluatko sinä vanhempana antaa lapsellesi leluttomuuden trauman? Minulla ei ollut leluja lapsena juuri lainkaan. Taisi olla pipokin kireä. Nyt 40-vuotiaana minulla on leluja. Ja sellaisia leluja, että oksat pois. Jos minulla olisi ollut lapsena leluja, niin ehkä en olisi niin ihastunut keräilemään niitä aikuisena? Toki hetken mielijohteesta ostettujen lelujen ostaminen on turhaa, täysin turhaa, mutta vakaiden lelu-unelmien täyttäminen ei sitä ole. Että miettikää, haluatteko lapsestanne tällaisen kuin minä?

Marko Vuorinen kirjoitti:

Se Legon kuolemantähti on muuten ihana. Kallis kylläkin, mutta sain vähän pois, kun löysin sen Englannin Ebaysta. Jotain 300 ja risat se silloin maksoi. Ohjeet painaa vähän alle kaksi kiloa ja itse hökötys noin kuusi kiloa. Jotain kuukausi siihen kokoamiseen taisi mennä, kun joka päivä jonkun verran kokoilin, mutta on se hieno. En kyllä osaa sanoa ostaisinko sitä lapselle? Ainakin vanhempien apu kokoamisessa on todennäköisesti tarpeen. Legohan tekee malleja, jotka on suunnattu oikeastaan aikuisille ja kuolemantähti on yksi niistä.

Mutta tässä lelujen kritisoimisessa on ehkä nyt unohtunut yksi tärkeä pointti ja tämä on asiani. Haluatko sinä vanhempana antaa lapsellesi leluttomuuden trauman? Minulla ei ollut leluja lapsena juuri lainkaan. Taisi olla pipokin kireä. Nyt 40-vuotiaana minulla on leluja. Ja sellaisia leluja, että oksat pois. Jos minulla olisi ollut lapsena leluja, niin ehkä en olisi niin ihastunut keräilemään niitä aikuisena? Toki hetken mielijohteesta ostettujen lelujen ostaminen on turhaa, täysin turhaa, mutta vakaiden lelu-unelmien täyttäminen ei sitä ole. Että miettikää, haluatteko lapsestanne tällaisen kuin minä?

Olette oikeassa, jälleen tulee mieleen, että lapsuus on leikin aikaa, vaikka sosiaalisiataitoja opitaan -muualla kuin samanikäistentarha.joukkueessa, paremmin tulee mieleen suurperheen lasten äitinä, että kun lapsi leikki jotakin hienoa omaa ja aitoa ainutkertaista junaleikkiään- se on jotakin niin hienoa, samoin piirustaminen ja kertakaikkiaan ne hetket kun äiti saa pääjalkaisa seinilleen!

Mamma kirjoitti:

Parempi, että lapsi leikkii leluilla, kuin että hän katsoo passiivisesti telkkaria. Leikkiessä kuitenkin mielikuvitus, motoriset ja sosiaaliset taidot kehittyvät.

On se kumma, että pitää taistella jatkuvasti tuon pelimaailman koukuttamisen kanssa, kesälomallakin! Kun ei enään muuten ole hiljaista ja kavereita? - On hirveetä seurata, että itse annan periksi, jotta ei olisi naapureille niin kauhea meteli- eikä pelättävää että, pihaleikeistä tulee sota naapureiden soittaessa lastensuojelu-ilmoituksia! tätä vartenko tein lapseni , maailma on paha ja julma, muttei ilman leikkiä ja omaa puuhaa lapsi saa olla lapsenasemassa, sen vähän aikaa kun ennen koulua ainakin kotona saa?