Ke 17.07.2013 @ 02:11Matti Rämö

Polkupyörällä Istanbuliin: matkakuvia osa 3/3

Istanbul-polkaisun kuvakoosteen osa 3/3 kertoo reissutunnelmista Georgiassa ja Turkissa.

Lauttamatka Mustanmeren poikki Odessan liepeiltä Georgian Batumiin sujuu leppoisasti, vähän liiankin leppoisasti, sillä kahden vuorokauden merimatkan lisäksi matka kestää vielä kolmannenkin vuorokauden, kun ensin Ilizevzkin satamassa lauttaan lastataan junavaunuja ja rekkoja, ja sitten Batumin edustalla odotetaan laituripaikan vapautumista pienestä satamasta. Pakkolevon aikana on runsaasti aikaa seurata valaistuksen muuttumista merellä...

...sävyistä toisiin.

Lautalta on liikaakin aikaa ihmetellä Batumin modernin keskustan hieman yllättäviä piirteitä. Batumi on Georgian varakkaiden lomakohde, sillä sen ilmasto on kapealla rannikolla mukavan subtrooppinen verrattuna vuoriston ääreviin ja nopeasti vaihtuviin ilmastovyöhykkeisiin.

Aikataulun turhan tiukkenemisen pelossa joudun tekemään maantieteilijän sydäntä raastavan päätöksen. Aikaa Georgian upeille vuorille ei jää kuin yhden myöhäisiltapäivän ja illan verran. En lopulta ehdi pistäytyä sisämaahan pariakymmentä kilometriä pidemmälle, mikä riittää antamaan kutkuttavan pikkumaistiaisen Kaukasuksen kauneudesta ja myös siitä, kuinka ilmastovyöhykkeet todella vaihtuvat nopeasti.

Hämärä rientää liian nopeasti...

...kun viipyilen jokilaaksossa ennen paluuta takaisin rannikolle.

Jossa leiriydyn katuvalojen loisteessa kapealle rantatörmälle lähelle Georgian ja Turkin rajaa, joka oli myös Neuvostoliiton ja Turkin raja. Ajatus hätkähdyttää, sillä matkani entisten neuvostotasavaltojen läpi etelä-pohjoissuunnassa kestää kuukauden.

Rantatasanko jatkuu kapeana ja rehevänä. Suurin muutos maisemassa ovat moskeijoiden minareetit, joiden rukouskutsut rytmittävät päivän kulkua.

Ja moskeijoita on paljon ja erilaisia. Monen muotokieli jäljittelee Istanbulin kuuluisimpia moskeijoita Hagia Sofiaa (museona nykyään) ja Sultanahmedia.

Tiheään asutulla rantatasanteella on niukasti tilaa puskatelttailuun, kun tie kulkee taajamasta toiseen. Niinpä vietän viisi peräkkäistä yötä sisätiloissa, mikä alkaa jo kuormittaa vapaan menemisen iloa, sillä yöpaikkojen etsimiseen kuluu "turhaa" energiaa. Yöpaikat löytyvät sujuvasti noin 20 000 asukkaan kaupungeista, mutta isommissa operaatio vaatii selvästi enemmän kyselyä ja suunnistelua, mikä tuntuu raskaalta, kun takana on 8-10 tuntia polkemista. Tosin sisäyöpyminen helpottaa ajopäivän venyttämistä pimeälle, sillä maantie on hyvä ja piennar leveä. Rehkin eteenpäin sillä ajatuksella, että mitä nopemmin ehdin Istanbuliin, sitä  pidempään ehdin viettää aikaa tyttäreni kanssa perillä.

Rantatasanne on paikoin niin kapea, että valtatie sujahtaa välillä tunneleihin, joskus vain toinen kaistapari menee tunneliin. Rannikolla tunneleiden sivuitse kulkee onneksi usein vanha ja kapea paikallisväylä, jota pitkin välttää meluisan ankeat tunnelit, tosin paikallisväylälle pääsee sujuvasti vain itä-länsisuunnasta, sillä valtatien keskipenkereellä on niukasti aukkoja.

500 kilometrin rannikko-osuudella maisemat ovat huikeita ja merituuli vilvoittaa mukavasti helteistä menoa.

Samsunin kaupungin jälkeen valtatie suuntaa sisämaahan vuoristoon ja kukkulaiselle ylängölle. Edessä on kiipeilyä, laskettelua ja ankaraa iltapäivän kuumuutta.

Sisämaasta löytyy taas tilaa leireilyyn. Katajikko tuoksuu komeasti.

Maisemat vaihtelevat kosteista jokilaaksoista kuiviin tasankoihin.

Riisilaaksoissa ilman kosteus on korkea ja iltapäivän kuumuus tukahduttavan painostavaa.

Kuivalla ylängöllä iltapäiväpolkeminen on kevyempää, mutta silti taukoa on mukavampi viettää varjossa, vaikka vähän meluisassakin varjossa.

Ylängöllä kohtaan samana päivänä myös pari muuta pitkän matkan kulkijaa. Andalusialainen arkkitehti Manuel näppää tämän kuvan illansuussa, kun helle on jo hiipunut ja viileä tuuli on ilmaantunut raikastamaan ilmaa.

Matkan viimeiseksi maastöyöksi päädyn rehevään rinnemetsään.

Ja sitten reittini vie 24 tunniksi syyskeleihin. Tie hivuttautuu portaittain 1400 metriin. Sataa ja tuulee, ja lämpötila putoaa hujauksessa 15-18 astetta.

Tie laskee, nousee ja laskee, ja syksyä jatkuu 900 metrin solaan saakka. Aurinko alkaa taas pilkistää vaivihkaa...

...juuri ennen hillitönä laskua lähes 800 metriä alemmaksi ja takaisin kesään. Istanbuliin on enää matkaa alle 200 kilometriä

Välimeren rannikolla on vielä kiipeiltävää jyrkässä maastossa, ja liikenne muuttuu koko ajan hektisemmäksi, mitä lähemmäksi Istanbulia pääsen. Lähes yhtenäinen urbaani rutistus alkaa jo satakunta kilometriä ennen metropolia.

40 kilometriä ennen Istanbulia luotsikseni tulee tyttären ystävä, ja parinkymmenen kilometrin viiveellä matkanteko muuttuu yhtäkkiä leppoisaksi pyörätieajaluksi, kun suuntaamme rantatielle pois pääväyliltä. Tosin pyörätienkin liikennetiheys kasvaa illansuussa ja lähempänä Bosborinsalmea yllättävän reippaaksi, kun väylä halkoo suosittua piknik-aluetta ja lähestymme lauttarantaa, josta karavaanini jatkaa Bosborinsalmen yli Eurooppaan.

Istanbul sijaitsee kukkuloilla, ja viimeinen rutistus satulassa on päästä illalla tyttären kotiin jyrkkään rinteeseen Taksimin aukion kupeeseen. Seuraavana päivänä tutkailemme Aasian rantaa läheisestä Galatan tornista. Bosborinsalmen vilkas liikenne jaksaa hämmästyttää, kuinka vähän salmessa tapahtuukaan vakavia onnettomuuksia.

Kultainen sarvi on Bosborinsalmen lahti, joka jakaa Istanbulin Euroopan puoleisen osan kahtia.

Kolme päivää on kovin vähän Istanbuliin tutustumiseen. Oman aikansa huikea ihme oli Bysantin hengellisen elämän keskus Hagia Sofia, Pyhä viisaus, joka jälleenrakennettiin maanjäristyksen jäljiltä vuonna 563. Se muuntui moskeijaksi Konstantinopolin valtauksen jälkeen  1453 ja vuonna 1934 nyky-Turkin perustajan Mustafa Kemal Atatürkin määräyksestä museoksi.

Kierros jatkuu Milja-tyttären kanssa hienoon Sultanahmedin moskeijaan, jossa huivi kuuluu naisten pakolliseen asustukseen. Vierailijat saavat sen lainaksi.

Bosborinsalmen lyhyempi silta Aasian puolelta.

Taksimin aukion rauha järkkyy taas kerran lauantaina, matkani viimeisenä iltana, kun toimettomana päivystäneet vesitykit lähtevät liikkeelle.

Tilanne kiristyy oikeastaan vähän yllättäen, eikä mitään välitöntä väkivallan uhkaa ensin ole aistittavissa.

Sillä mielenosoitus Istiklalin kauppakaudulla on rauhallinen.

Kunnes mellakkapoliisit hyökkäävät yllättäen vesitykkien suojissa.

Kyynelkaasu ja myöhemmin illalla myös kumiluodit ryydittävät poliisien hyökkäyksiä. Poliisitoimien mielivaltaiseksi kohteeksi päätyy myös valokuvaajia ja toimittajia, joista tusinan verran pidetetään.

Oma saldoni on muutama annos silmissä ja keuhkoissa kirvelevää pippurikaasua.

Kolmen tunnin kujanjuoksun jälkeen tiedossa on vielä yöllinen pyörän pakkaus lentoa varten. Aamulla urakkana on raahata pyörä ja tavarat kilometrin päähän lentokenttäbussille, jonka lähtöpaikka on siirtynyt puolisen kilometriä etäämmälle Taksimin aukion illan tapahtumien vuoksi.

Matkakuvia osa 1/3: Baltia ja Valko-Venäjä

Matkakuvia osa 2/3: Ukraina, Transnistria ja Moldova

Pe 12.07.2013 @ 22:48Matti Rämö

Polkupyörällä Istanbuliin: matkakuvia osa 2/3

Istanbul-polkaisun kuvakoosteen osa 2/3 kertoo reissutunnelmista Ukrainassa, Moldovassa ja Transnistriassa.

Ensimmäinen leiriaamu Ukrainassa maissipellon reunassa. Maantie on tuuhean puurivistön toisella puolella parinkymmenen metrin päässä.

Leirielämä ei ole puskissaakaan yksinäistä.

Illalla on hyvä palata laitumelta kotiin.

Kiovassa kohtaa monen aikakauden arkkitehtuuri...

... ja välillä miljöön harmonia on hieman sekavaa.

Dneprin ylittävä neusvostoaikainen silta kaipaa jo vähän ehostusta.

Kiovan massiivinen Äiti kotimaa -patsas tervehtii kukkulan päältä sotureita, jotka taistelivat Suuressa isänmaallisessa sodassa.

Äiti kotimaan jalkojen juuressa. Äiti kotimaan identiteetti on muuttunut suuren sodan jälkeen.

Ehdin ostaa mansikoita maantien varrelta juuri ennen rajua ukkoskuuroa...

joka Ukrainassa lähes joka päivä kruunasi helteisen iltapäivän.

Raisut kuurot riepottelivat leiriäni kahdesti myös yöllä.

Vauhdikkaat U-käännökset kuuluvat ukrainalaiseen ajokulttuuriin.

Mutka kohti Transnistriaa ja Moldovaa vie reippaasti kumpuileviin maisemiin. Horisontin taaimmainen harjanne on jo Transnistriassa, joka sijaitsee Dnestrjoen kapealla tasangolla jyrkkien kukkulaharjanteiden välissä.

Puolen miljoonan asukkaan Transnistria on jäänne neuvostoajan asutuspolitiikasta. Neuvostoliiton hajottua Transnistrian venäläisväestö ei halunnut liittyä Moldovaan, jossa oli herännyt vahva romanialaismielinen kansallisliike, eikä myöskään Ukrainaan. Vaikka Transnistria ei ole saanut kansainvälistä tunnustusta olemassaololleen, se on kuin itsenäinen valtio ja sillä on oma valuutta ja omat puolustusvoimat. Kansainvälisen oikeuden silmissä se on osa Moldovaa. Suurimmalla osalla transnistrialaisia on joko Ukrainan, Venäjän tai Moldovan kaksoiskansallisuus.

Vaikka Transnistriassa neuvostoajan symbolit ovat yhä käytössä valtiovallan tunnuksina, niin myös täällä ortodoksinen kirkko elää vahvaa renessanssia vuosikymmenten sorron jälkeen...

...ja uusi aika on läsnä niin, että laajakaistayhteyksien nopeuskin hirvittää.

Moldovassa silmään pistivät länsimaiset aakkoset...

...sekä monet pienet vihjeet, jotka kertovat moldovalaisten yhteyksistä kielisukulaismaahan Italiaan.

Pitkin matkaa Baltiassa, Valko-Venäjällä ja Ukrainaissa bongailin upeita kaivokatoksia, mutta voiton vie tämä moldovalainen kaivo, jonka vesi maistui helteisenä päivänä kovin raikkaalta.

Vanha uskollinen matkakumppanini Moldovan Chisinaussa 20 tuntia ennen Odessan-katastrofia.

Ajoyön jälkeen varhainen aamu koittaa Ukrainan Odessassa, joka on vilkas ja luova kaupunki.

Odessa on myös ratikoiden kaupunki,

... ja valon ja varjon kiehtova kaupunki.

Omista tuntemuksista päälimmäisin on pyörävarkaus ja sen kanssa toimeentuleminen. Uuden pyörän hankinta onnistuu kuitenkin suhteellisen hyvin. Potjomkinin portailla potretissa uuden pyörän kanssa. Kyyhkyset liittyvät Odessan laivastotukikohdan viestintäperinteisiin.

Eikä ihme, että Sergei Eisenstein valitsi elokuvaansa portaat kuvauspaikaksi, sillä ne luovat erilaisia hienoja perspektiivimahdollisuuksia. Portaiden alapää on kaksi kertaa leveämpi kuin niiden yläpää.

Uuden pyörän ensimmäinen tosi testi oli selviytyä kuorman kanssa 25 kilometrin päähän Ilizevskin satamaan, josta lautta lähtee Mustanmeren poikki Georgiaan.

Matkakuvia osa 1/3: Baltia ja Valko-Venäjä

Matkakuvia osa 3/3: Georgia ja Turkki

Pe 12.07.2013 @ 19:14Matti Rämö

Polkupyörällä Istanbuliin: matkakuvia osa 1/3

Reissu alkaa hurjan innostuksen vauhdittamana, mikä aiheuttaa mm. kartanluvun summittaisuutta. Ja kun ajatuksena on polkea pikkuteitä Baltian läpi, niin ihan aina intuitio ei vie oikealle tielle. Muutaman ison lätäkön rytmittämä metsäniittyura heti Sakun eteläpuolella ei kuulunut alkuperäiseen ajosuunnitelmaan, mutta pikku eksymiset ovat retkeilyn suola.

Haikarat kuuluvat Baltian kesään.

Soomaan kansallispuiston suomaisemaa Pärnujoen eteläpuolella.

Keväisin tulvavesi on korkealla Soomaassa.

Hylätty kyläkauppa Viron ja Latvian rajan pinnassa.

Latviassa aivan pikkuteiden varsilta voi löytyä yllättävän hienoja rakennuksia.

Pikkutiet ovat Virossa pääsääntöisesti hyvinkin ajokelpoisia, mutta Latviassa pikkuteiden kunto saattaa olla kovin vaihteleva. En uskalla arvata, kuinka moneen kertaan tämän tien asfalttipintaa on paikkailtu vuosien varrella.

Saksalais- ja venäläissotilaiden hautapaikka ensimmäisen maailmansodan vuosilta Etelä-Latviassa.

Maalaismaisemaa Pohjois-Liettuasta.

Liettuan ja Valko-Venäjän rajalla on monen kilometrin rekkajono.

Valko-Venäjä on roomalaiskatolisen ja ortodoksisen kirkon kohtaamisvyöhykettä. Katolisen kirkon sunnuntaimessu on juuri päättynyt Azmanissa maan länsiosissa lähellä Liettuan rajaa.

Pääkaupungissa Minskissä ortodoksinen vaikutus on selvästi vahvempaa.

Minskiläisen metroaseman edustalla on pieni improvisoitu tori.

Kielletyn valkovenäjänkielisen koulun symbolipatsas. Tulevaisuus on makaavien sotilaiden saappaiden päällä. Venäläismieliset ovat onnistuneet kaappaamaan vallan monopolin monikansallisessa maassa, eikä valkovenäläistä kulttuuria arvosteta. Minskissä jo valkovenäjän kielen käyttö on pienimuotoinen poliittinen kannanotto, valkovenäjää puhutaan enemmän maaseudulla.

Minskin "Kehä kolmosella" liikenne on paikoin kovin hektistä.

Linja-autopysäkit ovat Valko-Venäjällä usein kauniita ja viimeisteltyjä, myös syrjäisemmillä teillä.

Valko-Venäjällä reittini kulki parinsadan kilometrin verran suuren tietyömaan kupeessa. Myös yksi leiripaikka pellonreunassa sattui työmaavallin viereen. Ensin maanmittaajat aloittivat päivänsä kymmenen metrin päässä, sitten alkoi soran siirto.

Kyrillisten aakkosten tunteminen helpottaa suunnistusta.

Värien iloinen käyttö piristää kylämaisemaa.

Suuren Dneprjoen rönsyilyä pääuoman ulkopuolella.

Gomelin alueen poliisiyksikkö tervehtii kaupunkiin saapujia Valko-Venäjän kaakkoisosassa lähellä Ukrainan rajaa.

Matkakuvia osa 2/3: Ukraina, Transnistria ja Moldova

Matkakuvia osa 3/3: Georgia ja Turkki

Pe 05.07.2013 @ 02:08Matti Rämö

Polkupyörällä Istanbuliin: Perillä Istanbulissa, 3510 km

Viimeisen viikon rutistus kohti Istanbulia oli vaihtelevan rikas ja tunteita nostattava.

Ennakkoon olin huolissani siitä ensimmäisestä vuoristopäivästä, joka päättyi Havzaan (edellisen blogipäivityksen paikka). Kolme solaannousua: merenpinnan tasosta ensin 670 metriin, sitten reippaiden laskujen jälkeen 780 metriin ja lopuksi 900 metriin. Se oli raskas päiva, mutta selviytyminen antoi hurjan lisälatauksen ja luottamukseen siihen, että uudella pyörällä on mahdollisuus selvitä vajaan 700 kilometrin lopputaipaleesta.

Toinen vuoristopäivä lähti mukavasti, ja reitti vei kumpuilevalle ylängölle, mutta kuumuus oli raskasta klo 12-16. Tiedossa oli seuraava sola yli 1000 metrissä, mutta olin jo sen verran korkealla, että solaan oli hankala kavuta vain sieltä toisesta suunnasta, ja kiivettävää oli vain 2 kilometriä, ja sitten alkoi pitkä, pääosin loiva lasku. Tie kuljetti kevyesti 30 kilometriä alas kosteutta huokuvaan jokilaakson, jonka riisipellot olivat vehreitä pikkulammikkojen tilkkutäkkejä. Ilta oli mukavan lämmin, ja halu palata yöpymään maastoon monen sisäyön jälkeen oli kova. Onnistuin vähän ennen pimeää löytämään katajikkopöheikön kuivasta rinteestä vähän tien yläpuolelta. Idea oli muuten onnistunut, mutta lähistöllä oli jonkun infrastruktuurityömaan tarpeisiin kiveä murskaava laitos, joka ei sitten vaientunutkaan ennen klo 2:ta. Korvatulppien ansiosta onnistuin jotenkuten torkkumaan metelissäkin, mutta uni oli levotonta.

Kolmas vuoristopäivä alkoi väsyneenä, ja kuuma kosteus oli tukahduttavaa. 30 kilometrin jälkeen alkoi nousu pois jokilaaksosta, minkä jälkeen maasto pysyi reippaan kumpuilevana. En ollut pääsemässä lähellekään päivän tavoitetta, ja niin hämärän tullessa joku hullutus sai jatkamaan matkaa, vaikka olin hyvin tietoinen, että seuraavaan mahdolliseen hotellitaajamaan oli nelisenkymmentä kilometriä. Pimeäajo isolla hyvällä tiellä ei ollut ongelma, mutta kiivettävää riitti, ja kahden ja puolen tunnin jälkeen olin jo aivan poikki. En vain jaksanut sinne seuraavan taajamaan. Etsiskelyn jälkeen paikallistin rinteeseen nousevan hiekkasivutien. Ajovalot päällä lähdin tutkimaan pimeää. Hetken päästä jalkauduin tutkimaan maastoa. Löysin hyvän katajapöheikön, joka oli sopivan suojaisa touhuta leiri kasaan ajovalon loisteessa. Lähin kylä oli laakson toislle puolella rinteessä parin kolmen kilometrin päässä, ja valot pöheiköstäni sekoittuivat  sujuvasti maantien valoihin.

Neljäs vuoristopäivä alkoi klo 6 aurinkoherätyksellä, jonka jälkeen siirryin makuualustalle varjoon naapuripöheikköön. Unet jäivät taas vajaiksi, ja karavaanin liikkeellesaanti oli ponnistus. Puolta tuntia myöhemmin tapasin ranskalaisen fillarilähetin, joka oli matkalla Iranin kautta Kirgisiaan ja sieltä lentäen Intiaan ja ehkä vielä Kaakkois-Aasiaan. Innostuin selvittämään Intiassa polkemisen luonnetta. Päivä jatkui tasankopolkemisella, ja ilma oli selvästi kuivempaa kuin riisinlaaksossa. Onnistuin etenemään kohtuullisesti myös iltapäivän kuumimpina tunteina. Sitten jarruksi ilmaantui reipas sivuvastainen tuuli. Vähän ennen auringonlaskua tapaisin vielä espanjalaisen arkkitehdin, joka oli myös matkalla Iranin kautta Silkkitietä pitkin itään, ehkä jopa Kiinaan saakka. Andalusialainen Manuel kertoi, että Trabzon on hyvä paikka Iranin viisumin hankkimiseen, sillä siellä sen saa konsulaatista yhdessä päivässä. Myös ranskalainen oli matkalla Trabzoniin Mustanmeren rannalle. Kohtaamisen jälkeen jatkoin vielä pari tuntia pimeäajoa, vaikkei tiedossa ollutkaan niin isoa taajamaa, että siellä olisi hotelli. Manuel kertoi omasta yöpymisstrategiastaan, että huoltoasemien pihamaat ovat hyviä paikkoja, varsinkin sellaiset, jossa myös rekat viettävät yötä. Itse jatkoin strategialla etsiä pikkuinen sivutie, joka ei ole asutun alueen lähellä, ja sitten maaston tutkimista valojen kanssa. Nyt löytyi hieno rehevä rinnemetsikkö, jossa olivat päälajeina vuoristomännyt ja tammet. Puolessa tunnssa sain leirin valojen avulla pystyyn. Nukahtamista haittasi havainto, etten löytänyt villapuseroani, joka on kesäöinäkin tarpeellinen.

Viidenennen vuoristopäivän aamun tragedia oli oivallus siitä, että olin jättänyt villapuseron edellispäivän katajikkoon, kun olin aamun jatkounilla naapuripöheikössä. Moraalinen krapula oli melkoinen. Kuinka voin koheltaa näin pahasti perusasioissa. Itsesyyttely nousi Odessan tapahtumia korkeammille kierroksille, sillä tämähän oli täysin ja vain omaa syytäni, että hukkaan keskeisiä leiritarvikkeita tällä tavalla. Mietin vakavissani jopa palaamista julkisilla välineillä 100 kilometriä takaisin villapuseroa hakemaan. Pusero oli nimittäin todella hyvä ja mukava ja senkin kanssa olin ehtinyt tehdä kaikki aikaisemmat reissuni. Äh.

Vääntäydyin satulaan harmistuneena, mutta olsouhteet antoivat nopeasti muuta ajateltavaa. Tuuli voimistui koko ajan, ja se oli vastainen. Kiskoin jyrkän, kilometrin mäen vain vaivoin ylös keveimmällä vaihteella. Laskettelin kauppaan seuraavaan kylään vetämään henkeä. Ja sitten alkoikin ihan uusi jakso vuoristo-osuudella, sillä keli muuttui nopeasti. Viileä tuuli pudotti nopeasti lämpötilaa, takki piti laittaa päälle jo varhain iltapäivällä. Maisemat paljastivat myös pitkän nousun, joka vei solaan yli 1300 metriin. Solaa ei vain ollut merkitty karttaani. Kuuden kilometrin kitkuttelun teki kovan vastatuulen lisäksi vaikeaksi tihkusade, joka juuri ennen solaa kiihtyi. Ylhäällä oli teekoju, jonka suojissa keräsin voimia jatkaa sadeviitta lepattaen tuulessa. Laskun jälkeen edessä oli kymmenkunta puolipitkää 1-3 kilometrin nousua sateessa ja vastatuulessa. Matkanteko muuttui raatamiseksi, ja itsekseen kiroiluksi. Hämärän tullessa en ollut päässyt 50 kilometriäkään, kun saavuin pikkukaupunkiin, jonne vetäydyin vähän ylelliseen majoitukseen lämpimään. Kuuma keitto ja tee auttoivat sopeutumaan äkilliseen syksyn saapumiseen (vaikka perusteesini onkin, etteivät lämpimät ateriat ole mitenkään välttämättömiä arkiselle hyvinvoinnille). Mittari näytti kaupungissa 10 astetta, edellisiltana lämpötila oli samoihin aikoihin yli 25 astetta.

Kuudes vuoristopäivä jatkui syksyisenä. Lämpötila noin 12, ja satoi yhä. Tuuli oli sentään heikentynyt, ja enimmäkseen sivuttainen. Päivän alku oli kuitenkin pienessä mittakaavassa tragikoominen, sillä vain kilometrin jälkeen vanhan ajotakkini kylkivetoketju (joka on keskeinen ajonaikaiselle lämmönsäätelylle, varsinkin viileässä) sanoi sopimuksensa irti. Niinpä ryhdyin sadeviitan suojissa korjaamaan vetoketjua hohtimien ja klemmarin avulla. Vajaan vartin äherrys onnistui ja sain vetoketjun kuntoon. Sadetta jatkui kolme tuntia, sinä aikana nousin yhteen solaan ja laskettelin reippan laskun Bolun kaupunkiin, jonka liepeillä uskaltauduin riisumaan sadeviitan viiden kilometrin ajaksi. Olosuhteista huolimatta matka edistyi, sillä tuuli pysytteli siedettävän heikkona. 12 kilometriä Bolusta alkoi se viimeinen varsinainen vuoristonousu. Viiden kilometrin väännön aikana sade loppui ja aurinkokin pilkisti hetkeksi varovasti esiin. 900 metrin solassa pysähdyin laittamaan päälle kakkostakin ja muuta lämminta. Ja sitten alkoi 12 kilometrin hillitön kiihdytys 770 metriä alemmaksi. Reilussa vartissa olin alhaalla bensa-asemalla selittämässä tankkaajalle kestohymyni syytä. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta se ei mitenkään haitannut viestin perillemenoa.

Voittajafiilis oli melkoinen, kun lähdin polkemaan tasankoa jälleen kesäisessä säässä. Alhaalla oli 14-16 astetta lämpimämpää kuin solassa, ja aurinko paistoi. Ja ennen kaikkea Comanche Holidayni selvisi kunnialla myös noinkin rajusta laskusta. Ja Istanbuliin oli enää vajaa 200 kilometriä. Kuvittelin olevani jo rantatasanteella, mutta parin tunnin tasankoajon jälkeen edessä olivat vielä vuoriston matalat rippeet, ja nousu solaan, josta lähdin laskettelemaan pimeälle maantielle vielä 30 kilometrin pätkällä seuraavan isoon kaupunkiin. Pimeäajelun juju oli siinä, että voisin viettää yhden päivän enemmän Istanbulissa, jos venyttäisin jo seuraavana päivänä perille saakka.

Viimeinen maantiepäivä vei kesäisen mukavassa säässä ensin Izmitiin, jonka jälkeen esiin tuli Välimeri. Tunnetaso ponnahti taas pari pykälää. Muuten tunnetasoa oli jo ehtinyt nostatella urbaani maantieajelu kiihkeässä monikaistaisessa rytmissä. Liittymät ovat pyöräilijöille vaikeita kohtia, kun pitää ylittää poistuvien kaista ja sitten kohta myös tielle tulevien kaista. Kovassa liikenteessä se ei ole ihan ongelmatonta. Satamakaupunki Derincen jälkeen haastetta lisäsivät reippaat nousut ja laskut, sillä mitään rantatasennetta ei seudulla olekaan, vaan poimuileva naasto jatkuu vesirajaan saakka. Muutaman raskaan kiipeämisen jälkeen pääsin perille Gebzeen, jossa tiedossa oli "luotsin" kohtaaminen. Tyttäreni ystävä Eren halusi tulla vastaan. Yhdessä sompaillimme vielä 20 kilometriä hankalaa valtatietä, ennen kuin Eren ohjasi karavaanini muutaman kaupunkiruuhkasumpun läpi rantaan, jossa koko lähestymisajon luonne muttui radikaalisti. Nyt pystyimme ajamaan leppoisaa rantatietä, jonka puistikossa kulki suurimman osan loppumatkaa pyörätie. Vastaanottosaattueeseen liittyi myös toinen tyttäreni ystävä, Cem, ja rauhallisesti ajellen seurailimme rantaa ja hörpimme teetä. Itse asiassa matkanteko jotenkin jäi sivuseikaksi ja liika rauhallisuus aiheutti sitten sen, että pimeä tuli liian aikaisin ja loppumatkan saimme kiskoa sitten reippaammin melko ruuhkaisella pyörätiellä kohti Kadiköyn lauttarantaa. Siltoja pitkin ei pyörällä pääse Istanbulissa Aasiasta Eurooppaan. Bosborinsalmen ylitys lautallakin oli elämys, sillä laivaliikenteen määrä on hätkähdyttvä. Kun rahtilaiva ilmestyy pienine valoineen pimeästä ja kun horisontissa vilkkuu samaan aikaan metropolin valoketjut, niin voi vain huokaista, että tämäkin kohtaaminen sujui hyvin.

Cem jäi Aasian puolelle, mutta Eren luotsasi vielä viimeiset kilometrit Karaköyn laiturista Galatan sivuitse ja Besiktasin joukkeen purettavan stadionin kupeesta kohti Taksimin aukiota, jonka lähellä tyttäreni Milja asuu. Ja loppusuorallakin oli vielä kaksi melkoisen rajua kukkalanousua ikään kuin sopivana loppumausteena.

Perille pääsyn ihme tuntuu melkoisen epätodelliselta, sen verran tapahtumarikas tämä viiden ja puolen viikon ajomatka on ollut. Ja myös poikkeuksellisen raskas. Aikataulun laadinta ei tällä kertaa onnistunut kovin hyvin. Jäljellä on vielä pari päivää suuren Istanbulin ihmettelyä ennen paluulentoa. Ensimmäinen päivä vähän karkasi levätessä ja pyykkiä pesten, mutta ehdin jo saada tuntuman siitä, kuinka hieno kaupunki Istanbul onkaan. Istanbul on ainakin kissojen kaupunki, niin paljon niitä on ja niin luottavaisina ne makoilevat jalkakäytävillä. Niin, ja Taksimin aukiokin on rauhallinen. Vesitykki on yhä pelotteena ison aukion reunalla, samoin kymmenet poliisit, jotka päivystävät paikalla. Aukiolta lähtevällä suositulla kävelykadulla lauletaan pippurikaasusta ja vesitykeistä kertovia protestilauluja kaiken kaupallisen humun keskellä. Mutta väkivallan välitön uhka on kaikonnut. 

Ps. Väkivallan välittömän uhkan väistyminen ei sitten kestänyt montaa päivää. Vain pari päivää myöhemmin sain mielenosoituksen kuvaustilanteessa oman annokseni kyynelkaasusta, joka kirveli silmissä ja tuntui keuhkoissa. Kaasun ja vesitykkien ahdistamina väkijoukko pakeni useamman kerran katuja ja kujia pitkin. Myös toimittajia pidätettiin ja jopa hakattiin. Ja kaiken lisäksi alueelle tunki sitten myöhemmin vielä hallitusmyönteisiä huligaaneja puukkojen ja keppien kanssa. Kriisin ratkaisuun on vielä pitkä matka.

La 29.06.2013 @ 09:55Matti Rämö

Polkupyörällä Istanbuliin: Havza, Turkki 2850 km

Karavaani kulkee mukavasti uudellakin pyörällä. Vaikkei se olekaan varastetun vanhan veroinen.

Matkan toinen vaihe alkoi vahan sekavissa tunnelmissa. Halu päästä eteenpäin oli kuitenkin vahvempi tunne kuin menetyksen, pettymyksen ja vihan summa. Ensin satamaan 25 kilometrin päähän. Matkalla vierailu hautausmaalle, jonne vein tuoreita muovikukkia kappelin ulkoristille ja vietin hetken edesmenneen ystäväni kaunista sielua miettien.

Satamassa alkoi kolme vuorokautta kestänyt laivamatka Mustanmeren poikki Georgian Batumiin. Matka oli muuten hyvä, mutta siitä kului peräti vuorokausi satamassa, se oli vähän liikaa. Ensin lastattiin rekkoja ja junavaunuja ja toisessa päässä kelluttiin sataman lähettyvillä odottamassa, että Batumin piskuisesta satamasta vapautuisi laituripaikka. Itse risteily oli leppoisaa pakkolepoa, matkustajia oli noin 60, reilut parikymmentä rahtaria, parikymmentä venäläistä autokerholaista Kaukasuksen-ajoreissulla ja lopuista oli länsituristeja peräti kolme. Argentiinalainen saksofonisti Enrique Thompson konsertoi kannella yhdessä moskovalaisen räppärin, Roman, kanssa.

Batumissa oli tuskastuttavaa odotella sen vuoksi, että vaikka kuinka laskin päiviä, päädyin siihen, ettei Georgiaa varten jää kuin se saapumispäivä. Pettymys oli suuri, mutta on tarkempi päästä perille Istanbuliin ajoissa ja viettää edes pari päivää tyttären kanssa kuin ihastella Georgian vuoristometsiä, jotka ovat jotain aivan erityistä. Päädyin tekemään 20 kilometrin sisämaaretken, joka vei karavaanini jo hienoon jokilaaksoon vuorten keskelle. Huokailin nousevaa täyttäkuuta, joka kimmelsi virran juoksussa jylhissä maisemissa. Tänne pitäisi joskus palata ajan kanssa.

Yötä vasten polkaisin takaisin Batumiin ja sitten rajan pintaan. Yön vietin rantatörmällä maantiepenkereen puskissa. Törmä oli sen verran jyrkkä ja tila kapea, että sidoin pyörän varmuuden vuoksi matalaan puunrunkoon, ettei se vaan putoa alas.

Turkissa on polkaisu edennyt nyt viisi päivää ja aika vauhdikkaasti. Olen siirtynyt sisämajoitukseen, jotta voin pidentää ajopäiviä pimeän aikaan. Valtatie on niin hyvä ja leveä, ettei pimeäajo ole ongelma. Neljä ensimmäistä päivää poljin Mustanmeren rantaa pitkin merta ihastellen satoja kilometrejä Välillä tie muuntui urbaaniksi väyläksi. Turkkilaiset voittavat ylivoimaisesti reissun kannustuskisan. Välillä en edes näe, mistä minulle huudetaan, ja varmuuden vuoksi nostan kättä tervehdykseksi. Tunnelma on oikein hyvä, ainoa riesa on vahan liian tiukka aikataulu.

Uusi pyörä on toistaiseksi selvinnyt mainiosti urakasta. Jopa ensimmäinen vuoristopäivä sujui hyvin. Olen päässyt sinuiksi Comanche Holidayn kanssa, eikä se enää oikuttele, kun riuhdon seisaaltaan pitkiä nousuja. Istanbuliin on vielä viikon matka.

Kuvia matkan varrelta Ylen Aamu-tv:n jutussa 24.06.2013:

1. Uuden pyörän kanssa Odessassa
2. Jokilaakso alhaalla vuoristossa Georgiassa lähellä Batumia
3. Leiri tietyömaan vieressä Valko-Venäjällä
4. Kirkko Minskissa
5. Kielletyn valkovenäläisen koulun symbolipatsas. Tulevaisuus on makaavien sotilaiden saappaiden päällä
6. Lehmät palaavat laitumelta ukrainalaisessa kylässä
7. Neuvostoaikainen silta, joka ylittää suurta Dneprjokea, on rapistunut pahasti Kiovassa
8. Kiova on kaunis kaupunki
9. Vanha pyorä päivää ennen varkautta Chisinaussa Moldovassa
10. Moldovalainen kaivo
11. Vastavihitty moldovalaispari hääkuvassa unikkokedolla
12. Transnistrian Tiraspolissa aika ja historia on monessa kerroksessa
13. Odessa on luova kaupunki
14. Odessa on myös raitiovaunujen kaupunki

Polkupyörällä Istanbuliin: Odessa, Ukraina 2190 km

Katastrofi: Odessassa varkaan voimapihdit napsahtivat, ja pyörästäni jäljelle jäi katkaistu lukkovaijeri.

Elämä on yllätyksiä täynnä, joskus draaman kaari on vähän liian rajua. Onni onnettomuudessa itselleni ei ole sattunut mitään, ja matkatavaratkin ovat tallessa, mutta pyörää, jolla aloitin retkeilyn uudestaan nelikymppisenä silloin 2000-luvun alussa, sitä ei enää ole. Tai on, mutta se on jo jossain muualla jonkun toisen hallussa. Ehkä se ei ole enää Odessassa.

Mutta palataan Kiovaan. Siellä lepopäivän ilta huipentui siihen, kun humalainen kolmekymppisten kolmikko käveli kadulla vastaa, ajelin kävelyvauhtia kauppakassi tarakalla. Yksi saa toimintakohtauksen ja kaivaa sytkärin ja tuo sen nopeasti partani alle ja napsuttaa kahdesti. Kaasua ei tule, eikä parta syty. Mies ei edes naura ilkeälle pelottelupilalleen. Hämmästyneenä seisahdun ja ryhdyn vasta viiveellä huutelemaan italiankielisiä solvauksia kolmikon perään. Tästä huolimatta mielestäni Kiova on hieno paikka.

Kolme päivää puskin päätien varressa kohti etelää, välillä poikkeilin taajamissa ja tein 30 kilometrin sivutieretkiä. Leiripuskat ja pellonreunat löytyvät helpommin sivuteiltä. Hellettä seurasi melkein joka päivä iltaukkonen, ja se ne ovat olleet rajujakin. Yhden yön joudun viettämään sisällä kylmässä hotellissa, jonka luomuilmastointi oli liian tehokas. En nimittäin ukkosen jälkeen enää löytänyt leiripaikkaa ennen pimeää, vaikka yritin ajaa kilpaa saderintaman kanssa. Onnistuin vain sotkemaan juomis- ja syömisrutiinini niin, että illalla dehydroituneena tila muistutti lievästi Tunisiassa vuonna 2007 sattunutta tapausta, jolloin ruumiinlämpöni oli yli 39 vielä pari tuntia ajamisen loputtua illalla. Nyt homma hoitui kolmen litran juomatankkauksella, jota ryyditin hyvin runsaalla magnesiumilla sekä suolapähkinöillä.

Kolmannen päivän iltana poikkesin Odessa-maantieltä kohti Moldovan Chisinauta. Lautta-aikataulun muuttumisen takia laskin, että ehdin tehdä kulttuurikoukkauksen romaniankieliselle alueelle, jossa kirjaimisto on tuttua ja puheenparsi muistuttaa italiaa. Tämä olisi kuin virkistävä kylpy ummikolle, joka vaivoin tavaa kyrillisiä aakkosia. Lisäksi matkalla on Transnistrian valtio, jota mikään muu valtio ei ole tunnustanut, korkeintaan Venäjä, tästä en ole varma.

Idea oli muuten hyvä, mutta maasto muuttui todella rajuksi. 50 kilometrin matkalla oli noin 20 kappaletta 1-2 kilometrin nousuja, ja ne olivat suuruusluokkaa 8-12 %. Ja kun lämpötila on yli 30 ja kosteusprosentti korkea, niin kunto joutui aika rankalle koetukselle, varsinkin kun olin jo päätien suhteellisella tasangolla onnistunut sotkemaan juomis-  ja syömisrutiinini. Nyt oli lisärasitteena se, ettei kauppoja ollutkaan missään. Kylät olivat pieniä ja vähän syrjässä  tieltä. Kun aamulla palasin satulaan juotavaa oli 2 desiä. Laskin, että selviän hellekiipeilyssä sen kanssa 9 kilometriä, reilun tunnin seuraavaan mahdolliseen kylään. Suuta kuivaten tulen kylään, jota ei näy, onneksi on sentään kuorma-autojen varikko, josta saan kylmää raikasta vettä ja koirien haukut. Seuraavan veden käyn pyytämässä 30 kilometriä myöhemmin jonkun hyvin vartioidun tuotantolaitoksen vartiotuvasta. Illalla 20 kilometriä Transnistrian rajalta on taajama, mutta puodit ovat kiinni, en saa manteli-rusina-pähkinämuonaani vaihtelua, juomaa on sentään 3 litraa.

Yöllä leiriäni ravistelee järkyttävän kova ukkonen ja raisut tuulet, jotka ravistelevat teltan välikaton kosteutta kevyeksi tihkuksi sisälle. Kuivaan paperilla seiniä ja makuualustaa ja yritän suojata herkimpiä kohteita. Kartta vettyy, ja toinen kenkäkin kastuu sisältä. Salamointi on niin rajua, että välillä on pakko laittaa silmiä kiinni, kun häikäisee. Myräkkää kestää 2 tuntia. Väsyneenä nukahdan kosteuteen, onneksi on melko lämmintä. Aamulla kuivaan karavaanini auringossa.

Rajalta pyydän lisää vettä. Ukrainan rajamies antaa omia vesiään ja saan lisää toiselta mieheltä, joka teräsmukin kanssa ammentaa vettä isosta tonkasta. Transnistrian rajamuodollisuudet muistuttavat Venäjän muodollisuuksia, paitsi että viisumia ei tarvita. Tulli on jyrkän laakson rinteessä, ja sen jälkeen on vauhdikkaan  laskun jälkeen yli 2 kilometrin jyrkkä nousu. Väsyneenä otan puolen tunnin torkut nousun alapäässä, voimat ovat jotenkin hiipuneet. Lämpimässä voin vain kellahtaa piennarheinikkoon. Uusin voimin pusken itseni mäen ylös, sen takana on viljava tasanko. Tie tosin on kurja, niin kuin edellispäivänäkin, siis tosi kurja. Sellaista betonivalua, joka on rapautunut  ja sitä on korjattu asfaltilla, joka sekin rapautunut, ja lopputuloksena on jatkuvaa jumpsutusta 5 metrin välein urautuneiden betonisaumojen vuoksi ja bonuksena kuopat  ja jokunen betonivalun lyhyt metallitappikin. Mutta siis helppo tasanko, paitsi että takarengas alkaa pehmetä. Pumppaillen pääsen Dubasariin, jossa saan vaihdettua Transnistrian valuuttaa, ruplia. Mutta supermarketti on jäähdytetty niin kylmäksi, että käännyn ovelta, vaikka nälkäisenä muonaa pitäisi saada. Kaupunki on sekoitus neuvostovanhaa ja modernia. Ihmiset tuijottavat hämmästyneinä. Dubasarissa eivät varmaan fillarituristit kovin usein vieraile. Pikkupuodista saan muonaa ja tienvarren yrittäjältä vielä oman puutarhan vadelmia. Sormet vielä vadelmanpunaisena tulen risteykseen, ja kas olenkin jo taas tullissa. Silta vie joen yli, ja sillan kummassakin päässä on pelotteena pieni panssarivaunu ja sotilaita rynnäkkökiväärien kanssa maastopuvut päällä. Tunnelma ei ole erityisen kireä, mutta Transnistria haluaa varmistaa, että virallinen emämaa Moldova ymmärtää olla yrittämättä kapinamaakunnan takaisinvaltausta. Kun Neuvostoliitto hajosi, etnisesti venäläinen Transnistria ei halunnut liittyä kumpaankaan rajanaapuriin, Ukrainaan eikä Moldovaan.

Taas rajan jälkeen on älytön kiipeäminen, sitten seisahdun huoltoasemalle rengastöihin. En voi pumpata 5 kilometrin välein. Saan uteliasta yleisöäkin. Takarenkaasta löytyy lasinsirunen. Se voi olla se kahden päivän takainen rusahdus, jonka kuulin hämärässä, en tarkkaillut tarpeeksi hyvin tienpintaa. Vaihdan myös ulkorenkaan, jonka pinnassa on jo joukko haavaumia. Hienosti rullaava, lähes tasapintainen Marathon Supreme ei ehkä sittenkään sovellu näille teille. Ja taas on edessä kiipeilyä. Aikatauluni on pahasti kellahtanut, ja saavun Chisinauhun vasta klo 23. Yöpaikan etsiminen menee farssiksi, lopulta huomaan kasinokorttelien keskeltä vaatimattoman hotelli-kyltin. Kerrostalon sisäpihalla soittelen kelloa, ja päädyn yöksi Prestige Apartments -luksuskutusviittiin. Valaistusvaihtoehtona on pehmeää punaista, kylpyhuoneessa on kahden hengen poreallas ja makuuhuoneessa valtava peili katossa. En jaksa enää valittaa, silla rengas on taas pehmeänä, nyt eturengas. (Selviän 65 eurolla majoituksesta kuitenkin). Rengastyöt jatkuvat kello kahteen.

Univelkaisena selviän satulaan klo 12. On kuuma, eikä pyörä kulje. Kesken tuskallisen menon seuraan tarttuu paikallisen aamu-tv:n kuvaaja, joka on palaamassa renkaat savisena maaseudulta. Poljemme muutaman kilometrin samaa matkaa. Hänen mielestään Transnistria on mafiosojen bandiittivaltio, ja hän kehottaa minua pysymään pois sieltä, vaikka mies on itse etnisesti venäläinen. Helteinen pusku jatkuu, enkä oikein itsekään enää  usko, että selviän Odessaan siltä polkemalta. Ajatus on olla paikalla Odessassa maanantaiaamuna ostamassa laivalippua, Chisinausta on Odessaan 170 km. Tulee taas älytön ukkonen, joka raikastaa ilman. Sateen jälkeen jonottelen taas tullissa ahtaassa huoneessa 20 muun kanssa, kun emigration-lippusia käsitellään.

Transnistrian pääkaupunkiin Tiraspoliin on rajalta kymmenkunta kilometriä. Kiertelen Tiraspolia reilun tunnin ja kuvailen (myös videota). Hieno sekoitus uutta ja vanhaa. Jotenkin sympatisoin kaupunkia kuitenkin, oli se sitten bandiittivaltion pääkaupunki tai ei. Pääsen paikallisen polkevan nuorukaisen opastamana takaisin maantielle. Tulee pimeä.

Yöpolkeminen alkaa hienoissa tunnelmissa. Tasangon toisella puolen salamoi, kaskaat sirittävät ja maa tuoksuu kostealta ja aromikkaalta. Tie on kohtuullisen hyvä eikä liikennettä ole paljoa. Puolitoista tuntia myöhemmin olen taas rajalla, jossa on kummallakin puolen kapakit. Ukrainan puolella on hyvä ruokakauppakin. Puoliltaöin jatkuu matka kohti Odessaa, jäljellä on 70 km. Puolitoista tuntia selviän vielä T-paita päällä, sitten vasta viilenee. Tähtitaivas on seuranani sen jälkeen, kun liikenne rauhoittuu kokonaan. Klo 3 alkaa nukuttaa, mutta tauko virkistää, ja pääsen polkaisu kerrallaan aamunsarastukseen. Pimeäajoa helpotti pitkän matkaa se, että asfaltti oli lähes kuiva ja vettä oli vain lätäköissä, näin kuopat erottuivat paremmin ajovaloissa.

Aamun valjettua olen Odessan liepeillä. Väsymys on jo ankara, mutta sinnittelen. Yleensä kaupunkeihin löytää helpohkosti sisään, kun seuraa keskusta-kylttejä, mutta Odessassa nämä kyltit ovat niukassa. Ja vähän väliä joudun risteyksissä varmistamaan oikeaa suuntaa aamun kulkijoilta. Löydän päärautatieasemalle, jonka edessä kysyn taksikuskilta neuvoa italiaksi (Chisinaussa osan tien kyselyistä onnistuin tekemään italiaksi, ehkä sen takia väsyneenä yritän nyt samaa Odessassa), ja hän hieman yllättyneenä vastaa italiaksi. Mies on ollut joskus töissä Sveitsin Luganossa. Hän yrittää ensin järjestää yöpaikkaa aseman aukiolla päivystäviltä yksityisilta, jotka vuokraavat huoneitaan tai huoneistojaan. Kuusikymppinen nainen tulee, tiedossa olisi 50 dollarin paikka yöksi, mutta nähtyään pyöräni, hän kieltäytyy, hän ei halua pyöräilijöitä. "Luganolainen" johdattaa läheiseen perushalpishotelliin, poljen hänen perässä, ja hän säätää niin, että maksan 17 euron kämpästa 40. Vedätys menee niin, että hän saa ison komission ja virkailija tai turvahenkilö osan. Hieman hämmentävä kuvio. Naurahdan kun ymmärrän tilanteen, luganolainen toteaa vaan, että hänenkin pitää saada elantonsa ja poistuu. Muuten ok, paitsi että 40 euroa on vähän liikaa ikkunattomasta viiden neliön luukusta. Nämä ovat näitä ylivalvomisen heikkouksia, nukkumattoman yön jälkeen ei enää osaa reagoida ajoissa tilanteisiin.

Hoidan luukussani aamutoimet ja palaan satulaan, nyt on hoidettava se lippu Oletus on se, että lippu pitää hankkia 2 päivää ennen lähtöä, siis heti maanantaina. Pienen suunnistussekoilun jälkeen löydän lopulta helposti Ukraina Ferries -toimiston, jonka olin Google mapsista katsonut jo Helsingissä. Toimisto on vanhan kerrostalon toisessa kerroksessa. Sisäpihaan menevä porttikonki on kokonaan suljettu toisesta päästä, rapun ovi on porttikongissa. Laitan pyörän vaijerilukkoon kiinni rautaporttiin. Viime päivinä en ole taas lukinnut pyörää ollenkaan, en edes Transnistrissa, kun kävin kaupassa. Isot kaupungit ovat oma lukunsa. Mutta mielen vieressäkään ei käy käyttää sitä teräksistä U-lukkoani, jota ei saa noin vain poikki. Sen käyttö on vähän hankalaa. Käytän sitä silloin tällöin Helsingissä, kun pysäköin julkisille paikoille keskustan liepeillä.

Toisessa kerroksessa lippuasia hoituu hyvin. Keskiviikon lautta Gergian Batumiin kahden hengen hytissä noin 170 euroa, maksaa pitää käteisellä hrivneina. Varantoni ovat huvenneet, ja piipahdan saman rakennuksen alakertaan nurkan taakse pankkiin. Matkalla porttikongista pankkiin ajattelen itsekseni "pyörä on VIELÄ  tallessa", väsyneenä ei intuitio ole niin kohdallaan, että ymmärtäisin pelästyä. Pankissa täytetään lippusia ja lappusia. Palaan kohti toimistoa. Mitä, missä pyörä?!? Jäljellä on katkaistu lukkovaijeri! Epäusko vaihtuu pelästykseen. Ryntään portaat ylös, ja lauttamies tulee kanssani alas, hän kyselee kadunmiehiltä, ei, kukaan ei ole nähnyt. Toimistossa näytän kuvia pyörästä. Käy ilmi, että porttikongin video ei sittenkään toimi, eli sellaistakaan ei voi analysoida. Mies olettaa, että haluan perua lippuni, mutta vaikka mielentilani on kovin sekasortoinen, torjun päättäväisesti ehdotuksen. Mies etsii parin hyvän pyöräliikkeen osoitteet, ja lisää vielä, että jos pyöräni löytyy ennen kuin laiva on Batumissa, niin laivan kapteenilta tulee tieto. Pieni lohduttava, osaaottava ele epätoivoisessa tilanteessa.

Taksiin. Ja pyöräliikkeeseen, joka on paikallisten pyöräilijöiden kohtauspaikka. Puukujan suojaisa varjo reunustaa hienosti katua, ja liike on käytännössä levittäytynyt myös jalkakäytävälle. Asiani etenee nykähdyksin, sillä monen kanssa säädetään yhtä aikaa asioita. Välillä Google translater auttaa sanaston kanssa. Kolmen tunnin jälkeen allani on CBS Holiday, joka ei vakuuta mitenkään. Kahden kilometrin ajon jälkeen olen sitä mieltä, että tämä pyörä ei kelpaa edes kaupunkiajooni. Pyörään on viritetty paras tarjolla ollut tavarateline ja juomapullot putkikiristimillä ja nousukahvat, mutta jousitettu etuhaarukka, jota ei saa lukittua on aivan mahdoton, sirkuspomppuiluun mahdollinen peli muttei retkiajoon soveltuva. En ollut huomannut, että satulassakin on jousto, sekaan ei sovi ajotyyliini ollenkaan. Hämmentyneenä kerron tilanteesta Suomeen luottomekaanikolle, joka rauhoittelee, että homma hoituu etuhaarukan vaihdolla. Palaan liikkeeseen. Oikean kokoista kiinteää haarukkaa ei ole, mutta on satasen haarukka, jossa jousitus on vankempi ja sen saa lukittua (lähes kokonaan). Uusi koeajo herättää luottamusta. Ehkä tällä sitten kuitenkin. Mutta en kyllä rankkaan vuoristoon tämän kanssa lähtisi. Jos selviän satamaan 27 kilometrin päähän Odessasta, niin sitten voin selvitä 60 kilometriä Batumista Turkkiin, päättelen. Sekin olisi jo pieni voitto tässä tilanteessa. Istanbuliin on noin 1300 kilometriä ajettavaa. Se tulee olemaan kova haaste, mutta uskon, että se on mahdollista. Haluan ehdottomasti yrittää. Katsoa, kuinka käy. 30 tuntia katastrofin jälkeen, olen lähes jopa innostunut uudesta haasteesta.

Odessasta. Tämä on hieno kaupunki. Tapahtuneesta huolimatta en voi olla ihastelematta paikan charmia, vanhaa monta kerrosta. Todella valokuvauksellinen  paikka. Iso kaupunki, ja liikaa ihmisiä, ja liikaa köyhyyttä, niin kuin suurkaupungeissa kaikkialla on, mutta silti. Täällä voisi viettää aikaa enemmänkin. Olen myös saanut paljon tukea paikallisilta, minulle on esimerkiksi ostettu vettä, kun olen kertonut varkaudesta. Jotenkin olen ihastunut kaupunkiin kaikesta huolimatta, vai onko kyseessä vain Tukholman-syndroomasta (kun panttivangit ihastuivat sieppaajiinsa). En ole vielä täysin käsitellyt varkauden kaikkia ulottuvuuksia, olen halunnut pysyä liikkeessä, toimia, keskittyä siihen, miten selviän askeleen kerrallaan eteenpäin. Mutta kyllä se iso tunne vielä purskahtaa esiin. Sillä pyörällä olen tehnyt yhtä matkaa lukuun ottamatta kaikki reissuni, ja se on myös Suomessa ollut tukeni ja turvani vaikeina hetkinä. Tapauksen symboliikka on sikälikin vahvaa, että huhtikuussa kuoli paras ystäväni ja exäni Vuokko, joka on jakanut kaikki matkani tunnetasolla hyvin läheltä.

Uuden elämänjakson merkit ovat vahvat. Sopeutumiseen muutoksenvirtaan ja sen käsittelyyn satula on paras paikka.

Ma 10.06.2013 @ 22:37Matti Ramo

Polkupyörällä Istanbuliin: Kiova,1510 km

Ensimmainen viikko vei sumuiselta Suomenlahdelta Minskiin. Ensimmainen paiva oli kuin kesalaitumella paasseen nuoren lehman paatonta koikkelehdintaa: Eksyin kunnolla jo heti Sakun taajaman etelapuolella (20 km Tallinnasta). Ajatus edeta pikkuteita Liettuaan saakka oli sinansa hyva mutta se vaatisi huolellista kartanlukua ja malttia. Kuka kaski kaantya Yksnurmen tienhaarasta, jos omassa kartassa paikkaa ei ole? Vain koska paikan nimi kuulosti hyvalta. Paadyin muutaman oudon mutkan kautta umpimetsaan, jonka niittytaipaleilla velloi vetta tieuralla. Paattavaisesti eteenpain mudassa, kylla taalta lapi paasee! Ja yllatys, niin paasikin. Meno tasoittui ja suunnistukseen tuli tolkkua. Soraa, huonoa asfalttia, sadekuuroja, aurinkoa, pitkan talven jalkeinen lampo ja kevyt hurmos vei karavaania eteenpain metsiin ja pellonlaidoille yopymaan. Yksi yo meni entisen bensa-aseman naapuritontilla taajamapuskissa sementtipalkkivaraston suojissa. Baltiassa on paljon hienoja metsia ja niittyja, ja soita. Elavissa kylissa saattaa viela nahda lehmia lypsettavan kasin niitylla.

Valko-Venajan viisumirajoite aikataulutti kiiruhtamaan viimeisen paivan Liettuassa. Ilalla klo 23 rajalla ei ollut ruuhkaa, ja selvisin puolessa tunnissa lapi. Paivisin aikaa vie mm. pakollisen paikallisen matkavakuutuksen hankkiminen, joka on vahan hidas toimitus. 2 euron vakuutuksen saaminen ei sinansa ole ongelma, ja virkailija oli niin leppoisa, etta olin unohtaa passinikin toimistoon. Mies joutui huomauttamaan, etta ota passi mukaan. Tietty raskas paiva painoi jaloissa, ja olimme virkailijan kanssa yhdessa nauraneet, kuinka han opetteli lausumaan kotikatuni nimea, mutta silti hieman heikohko suoritus reissaajalta, etta on unohtaa passinsa. Polkaisu pimeaan yohon raja-asemalta oli surrealistinen, silla tieta reunusti muutaman kilometrin verran rekkajono, jossa karsivalliset miehet valmistautuivat yon viettoon. Joku karytti nuotiotakin. Vahitellen jono hiljeni aanettomaksi, mita kauemmas paasin. Pimeassa yossa leirintastrategioitani oli kaksi. Joko loytaa valaistu risteys, jonka katvealuelle saisi teltan parin puskan taakse tai sitten polkaista aivan autiolle osuudella ja poiketa pikkutieta tai uraa maantielta vahan syrjaan ja omien ajovalojen valossa pystyttaa teltta. Savisen pellon reunasta loytyi sitten suojaisa paikka touhuta omien valojen keilassa Seuraava paiva oli armoton rutistus Minskiin saakka, 150 km, hyvan tien levealla mutta huonolla pientareella. Varattu hostelli loytyi tunnin haeskelun jalkeen pimeassa muutaman kyselyn ja yhden opastavan opiskelijapoyrailijan turvin, viimeisin apu loytyi taksin navigaattorista. Hostelli oli niin hyvassa jemmassa, etten ollut loytaa sita vaikka olin vain 50 metrin paassa. Paiva Minskissa sujui levatessa, ja sadeviitta paalla ajellessa ja yrittaen ostaa jotain syotavaa. Kyrilliset aakkoset tuovat jannan pienen lisan elintarvikkeiden valitsemiseen.

Minskissa tapasin myos opettajan, joka ryhtyi puolen tunnin jutustelun jalkeen selvittamaan millaisessa koulussa han opettaa. Vallassa oleva diktaattori on nimittain jarjestelmallisesti ajanut alas valkovenajankielista opetusta, minka vuoksi taysin valkovenalaisista kouluista on tullut jarjestelman ulkopuolisia. Koulu on silla tavalla laiton, etteivat opettajat voi esim. veroilmoituksessa kertoa tyopaikastaan eivatka oppilaat (lukiolaiset) voi koulusta valmistua vaan nimellisesti he opiskelevat Puolassa. Sinansa absurdia, etta valkovenajankielista opetusta vainotaan Valko-Venajalla, mutta se kertoo Valko-Venajan poliittisesta tilanteesta, siita kuinka outo jaanne se on neuvostovallan ajoilta. Valko-Venaja on nimittain slaavilaisten kansojen pieli sulatusuuni, jossa venajamieliset ovat onnistuneet saaman monopolin valtaan. Mutta diktatuuri on ikaan kuin jo vakiintuneessa vaiheessa, eli mitaan aktiivista vainoharhaista ilmapiiria ei sinansa ollut koulussakaan, vaikka opettaja joutuikin ensin kysymaan muilta opettajilta (mm. kahdelta opposition ex-kansanedustajalta), saanko tulla vierailulle. Tapaaminen meni ajallisesti vahan pieleen, silla aikaa oli tuhraantunut poliisin virastossa hankkimassa rekisteroitymisleimaa omaan maastatulolappuseeni, koska hostellilla ei ollut oikeutta vain ilmoittaa olemastaolostani jarjestelmaan, hotellilla tallainen oikeus olisi ollut. Nyt hostellinpitaja joutui tulemaan henkkoht kanssani virastoon leimaa hakemaan. (Venajallakin on kaytossa samanlainen reksisteroitymiskaytanto, mutta yleensa hotelli hoitaa asian huomaamattomasti). Nyt Valko-Venajalla tiettavasti harkitaan ensi vuoden jaakiekon MM-kisojen ajaksi viisumivapaata kuukautta tai jopa kahta, eli kaikki maasta innostuneet, ajoittakoon vierailunsa MM-kisojen aikaan. Opettaja muuten totesi, ettei han kannata kisaboikottia. Mutta kouluvierailuun viela, etta kevaan historiankoe oli jo ohi, ja oppilaat (noin 50) olivat jo poistuneet. Opettajatkin keskittyivat yhteyshenkilon tuoreen avioeron vatvomiseen niin innokkaasti, etta oma lasnaoloni rajoittui valkovenajankielisen ihmissuhdedraaman kuunteluun. Mutta tasta huolimatta kiinnostava visiitti.

Toinen viikko toi Minskista Kiovaan. Minskista kiirehdin 4 paivassa Ukrainan rajalle. Ihan enesimmainen paiva meni Minskin suedun pikkuteiden koluamiseen. Hyvasta kartasta huolimatta toistin Sakun-virheen ja lahdin harhailemaan. Tata edesauttoi paikallinen opastekaytanto, joka on kovin niukka. Ristreyksissa ei valtamatta ole mitaan kyltteja, ja sitten pitaa arpoa oikealta vaikuttavaa suuntaa. Hyodyllinen liikennemerkki on "etuajo-oikeutettu tie", mutta niitakaan ei riita joka risteykseen. Hyttysten juhlat jatkuivat pellonreunassa, metsikoissa seka myos valtatien varrella. Palasin nimittain paatielle toisena Minskin jalkeisena paivana. Tata osuutta leimasi parisataa kilometria pitka maantien levennystyomaa. Asfaltilla sai ajaa, mutta pari kertaa se oli niin tuoretta, etta pikea tarttui kevyesti renkaisiin ja pikeen pikkukivea, jota sitten piti kaapia pois muutamaan kertaan. Ja metsataipaleilla hyokkasivat hyttyset arhakkaasti heti kimppuun. Suu auki ei kannata iltaisin ajaa. Laulaessa menee hyttysia vaaraan kurkkuun. Viimeinen Valko-Venajan yo vierahti tietyomaan suojavallin suhteellisessa suojassa. Aamulla pikkubussi toi ensin maanmittaajat, ja kohta alkoi soranlevitys noin 10 metrin paassa leiristani.

Gomelin kaupungissa kavin viela kaupassa ostamassa yli 100 000 ruplan edesta muonaa ja juomaa. Juuri kun on tottunut tulemaan toimeen setelinivaskojen kanssa (kolikoita ei ole), mm. noin 5 sentin arvoisten setelien kanssa, pitaa aloittaa uusi setelioppi. Maasta poistuminen ei ollut ongelma. Pyoralla paasee katevasti jonojen ohi puomeille ja luukuille pahkailemaan, etta mita leimaa seuraavaksi tarvitaan. Protokolla menee niin, etta ensin puomilla saa lapun ajoneuvosta, ja tahan lappuun hankintaan sitten leima passintarkastuksesta seka tullista. Hyvaa matkaa oli viesti minulle, kun kuulivat etta olen Odessaa kohti polkemassa. Ylimaaraiset ruplat olisi kannattanut vaihtaa tullien valisella ei-kenenkaan maalla. Ukrainan tullissa samanlainen prosedyyri, mutta ukrainalaiset rajamiehet mustissa univormuissaaan olivat jotenkin astetta yrmeampia kuin valkovenalaiset, vaikka olisi voinut kuvitella asian olevan toisin pain. Ukrainalaisilla roikkui myos pamppu vyotaisilla pelotteena. Musta on kieltamatta vahva univormun vari, siihen varmaan papin kaavun mustakin perustuu.

Ukrainassa pikkuteille huonon asfaltin roykytykseen ja hyttysten syotavaksi En muista vastaavaa hyttyskesaa. Oma Lapin-reissunikin vuonna 2010 oli kevyempi hyttysten suhteen. Kiovaan on 220 kilometria rajalta. Tshernobyl jaa Dneprvesiston toiselle puolelle 50 kilometrin paahan. Viime paivat olen miettinyt, haluaisinko ja olisiko aikaa poiketa Tshernobyliin. Mutta ehkei hinku sinne perhosten ja monnien valtakuntaan ole sittenkaan niin iso, etta ryhtyisin asiaa saatamaan. Kiovan paa-asia matkan kannalta on nimittain yrittaa hankkia etukateen laivalippu Odessasta eteenpain Georgiaan. Yritan juuri toipua shokista, kun hyvin ystavallisen matkatoimistovirkalijan karsivallisella avulla kavi ilmi, etta 16.6.-laiva, jota varten olen yrittanyt kiiruhtaa matkaani, onkin puhdas rahtialus Potiin, siihen ei oteta matkustajia ja sitten 3 paivaa myohemmin vasta menee seuraava Batumiin, johon paasee matkustajatkin, ja nama 3 paivaa ovat pois Georgian vuoristosta. Harmitus on viela paalla, mutta mutta siihen ei kannata jaada pidemmaksi aikaa.

Kiova on nimittain hieno kaupunki, ja paatin jaada ylimaaraiseksi paivaksi sulattelemaan laivalipputappiota. Kiova on kulttuurien kohtauspaikka aivan selvasti, sita se on ollut hyvin aktiivisesti jo vuosisatoja. Kaupunki huokuu ilmiasussaan ihmeellisia yksityiskohta, ja ainakin arkkitehtuurista kiinnostuneidan kannattaa tulla Kiovaan. Kaupunki sijaitsee viela erityisella paikalla monella pikkukukkulalla Dneprjoen varrella, tai sen molemmin puolin. Jo polkaisu yli kilometrin pitkaa siltaa joen yli ja toista siltaa takaisin on pieni seikkailu. Mutta nyt takaisin kesaisille kaduille polkemaan. Itse kullekin hyvia kilometreja!

Pe 24.05.2013 @ 01:20Matti Rämö

Polkupyörällä Istanbuliin: puoli viikkoa lähtöön

Lähtö lähestyy, ja kotona kaaos kasvaa. Lattialle on kertynyt epämääräisten muovipussien parvia, joista pitäisi ponnahtaa esiin jalostunut lajitelma tarvikkeita arjen selviytymiseen kuuden viikon vaellukselle. Pakkaamisen sumea improvisaatio yllättää joka kerta, vaikka esineistön perusjoukko on jo kasassa vuoden takaiselta vaellukselta. Silti kaappien pöyhimiseen kuluu aikaa. Pakkaamista leimaa myös vääntö siitä, mikä on tarpeellista ja mikä ei. Ja jokaisen matkan päätteeksi olen havainnut, että mukana on ollut jotain, jonka tärkein funktio on ollut mielenrauhan ylläpito, ei todellinen tarve. Ajatukseni on, että on parempi raahata mukana vähän ylimääräistä kuormaa kuin hukata reissussa aikaa uusien hankintojen etsimiseen. Aikatauluni ovat useimmiten suht tiukkoja, ja eteenpäin pitäisi päästä sujuvasti. Asetelma juontuu lomapäivien rajallisuudesta sekä siitä, että suunnitteluvaiheessa keksin aina kuitenkin yhden mielenkiintoisen mutkan lisää reittiin.

Matkavalmistelut ovat edenneet poimuilevasti. Turkish Airlines on varmistanut, että paluulennolla on tilaa pyörälleni. Valko-Venäjän viisumikin on järjestynyt, mikä vaati hieman oletettua enemmän ponnisteluja. Viisumia varten jouduin lunastamaan majoituksen koko matkan ajaksi. Tosin siirtymiä varten viisumiajan alussa ja lopussa on yksi ylimääräinen päivä. Majoitus on varattu Minskiin, vaikken siellä tulekaan pysymään koko varausaikaa, eli käytännössä tulen maksamaan siitä, että saan ”oikeuden” puskatelttailuun matkan varrella. Onneksi hotellien varausruuhkan vuoksi venäläinen matkatoimisto tarjosi myös halvempaa hostelliyöpymistä. Minskissä majapaikka sitten rekisteröi minut, eikä sen takia tarvitse erikseen ilmoittautua poliisille maahan saapuneeksi. Optimistina oletan, ettei maasta poistuessa tule ongelmia majapaikkakäsitteen venymisestä. Ylimääräisenä ongelmana saattaa olla se, ettei rajanylityspaikalla välttämättä pääsee rajan yli pyörällä. Ongelman voinee tarvittaessa ratkaista liftaamalla. Toivottavasti draaman kaarta ei kerry liikaa mahdollista tulevaa kirjaa varten.

Täyshuollettua pyörää olen ajanut sisään 800 kilometrin verran. Peräkkäisinä viikonloppuina polkaisin Porvooseen ja takaisin, jotta sain tuntumaa yli sadan kilometrin päiviin. 7-8 tuntia satulassa/päivä on hieman eri asia kuin arkisempi 3-4 tuntia, ja toinen kerta sujuikin selvästi ilmavammin, vaikka reitti oli pidempi ja kumpuilevampi. Siirtyminen talvivaatetuksesta kesäasuun on vaatinut myös testailua, sillä reissussa rähjääntyneitä vaatekappaleita on ehtinyt kertyä uusittavaksi tavanomaista enemmän, mm. housut ja kengät. 8 vuotta vanha ajotakkikin alkaa olla lähellä taipaleensa päätöstä, mutta uskaltaudun sillä vielä matkaan, koska kakkostakki lähtee tavanomaisesti mukaan, eli ajotakin hajoaminen ei olisi liian paha tappio. (Olisin jo aikaa sitten hankkinut uuden samanlaisen ajotakin, mutta mainio malli on poistunut markkinoilta, niin kuin usein hyvät tuotteet katoavat pakonomaisen uudistus- ja kehitysvimman pyörteissä).

Matkareitti on täsmentynyt. Baltian läpi on tarkoitus seurailla pikkuteitä, mutta kuitenkin suhteellisen suoraan kohti Vilnaa. Valko-Venäjän läpiajoon tuskin tulee paljoa improvisoituja osuuksia, Kiova–Odessa-välille löytynee joitakin rinnakkaispätkiä, ettei ihan koko matkaa tarvitse körötellä isoilla valtaväylillä. Ja siten Odessassa selviää, kuinka realistista on tai ei ole hankkia nopeasti lauttalippu Mustanmeren poikki Georgiaan.

Ajatus Kaukasuksen-mutkasta kiehtoo suunnattomasti, ja olen jo ehtinyt fantasioida myös erilaisia lyhyitä vuoristo-osuuksia, sillä Kaukasuksen vuoret ovat maantieteilijälle pieni pyhiinvaelluskohde, ei ihan niin ihmeellinen kuin esimerkiksi Islanti, mutta kuitenkin vahva tutkailualue, sillä Kaukasus on kuuluisa aivan ainutlaatuisista ilmasto- ja kasvillisuusvyöhykkeistään, joiden rikas kirjo ahtautuu suppealle alueelle nopeasti muuttuvien erilaisten ympäristöjen jatkumoksi. Kaukasukselle pitäisikin mennä ajan kanssa. Alue on kuitenkin niin kiihkeän poliittisen turbulenssin kourissa, sitä se on ollut jo muutaman vuosituhannen, että liikkuminen maasta toiseen on lievästi sanoen vaikeaa. Ehdin jo pohtia vahvaa symbolista vaellusta Raamatun vedenpaisumuksesta tutun Araratvuoren seuduille Jerevanin lähelle Turkin ja Armenian rajaseudulle, mutta sitten Istanbulissa opiskeleva tyttäreni ehti huomauttaa, ettei Armenian ja Turkin välinen raja ole ollenkaan. auki. Maiden välejä hiertää vuosien 1915-1923 armenialaisten kansanmurha osmanien valtakunnassa. Nyky-Turkkikin haluaa järjestelmällisesti yhä kieltää tragedian, jonka suuruusluokka on lähellä natsisaksan juutalaismurhia. Kaukasus on poikkeuksellisen vaikeaa seutua monessa suhteessa.

Mutta ellei haaveeni Georgia-lautasta toteudu, niin myös reitillä Mustanmeren länsirannalla riittää mielenkiintoisia seutuja. Niin tai näin matkakuume on jo ponnahtanut aika akuutteihin arvoihin. Ennen lähtöä on vielä tiedossa vierailu 25.5. lauantain Aamu-tv:ssä noin klo 9.40, minkä jälkeen karavaanini suuntaa Kaisaniemeen. Siellä päivystän Maailma kylässä -järjestöteltassa Helsingin Polkupyöräilijöiden (HePo) ständillä, jonka osoite on isossa teltassa B178. Ajatus on tuoda myös matkapyörä näytille. Rautatientorin Amazon-lavalla olen äänessä klo 15.40. Sunnuntaina vähintäänkin käväisen järjestöteltassa, ehkä olen siellä koko päivän. Tämä riippuu pakkaamisen vaiheesta. Lähtö on maanantaiaamuna Tallinnan-lautalla.

25.5. Tunnelmia HePon ständiltä ja Aamu-tv-vierailu (alkaa kohdasta 37.18, nähtävissä 24.6. saakka)

Istanbul-polkaisua voi seurata Teksti-TV:n kuntoliikuntasivuilta: hakemisto on sivulla 830, sivulla 835 on lyhyt tausta matkalle sekä ttv-grafiikalla askarreltu kartta, sivulle 836 kertyy 2-3 tekstiviestiä viikossa tien päältä. Tämä blogisivu päivittynee epäsäännöllisen säännöllisesti 3-6 kertaa 6 viikon matkan aikana.

9.6. alkaa Yle Puheessa Polkupyörällä Intiassa: lehmiä, jumalia ja maantiepölyä –äänikirjan luenta. Puolen tunnin jaksoihin niputetut kymmenminuuttiset kuullaan sunnuntaiaamuisin klo 8.05. Jaksojen jälkeen ne ilmestyvät Yle Areenaan, jossa on jo kuunneltavissa ja ladattavissa ensimmäinen matkakirjani Rengasrikkoja Saharassa. Teksti-TV-sivuilla 837-839 on lisäinfoa, mm. vuoden 2008 Intia-polkaisun yhteenveto ja kartta sekä kootusti matkan tekstiviestit tien päältä. Yle Areenasta löytyy myös Yle Puheen 14.5.-pyöräilyilta, jossa Marko Miettinen jututtaa allekirjoittanutta sekä luontotoimittaja Mikko Peltsi Peltolaa.

La 27.04.2013 @ 13:54Matti Rämö

Polkupyörällä Istanbuliin: neljä viikkoa lähtöön

Kesän pyöräreissu suuntautuu Istanbuliin. Alun perin tämän vuoden matkan piti viedä karavaanini Himalajalle Intiaan, mutta hanketta ovat viivästyttäneet mahdolliset uudet mediarönsyt, joiden rahoituksen selvittäminen on kestänyt paljon odotettua pidempään. Ja lisäksi nämä rönsyt ovat pahasti vastatuulessa, eivätkä Himalaja-matkaraportoinnin uudet kuvalliset ulottuvuudet juuri nyt vaikuta kovin todennäköisiltä. Mutta kaikesta huolimatta operaatiossa on hyvääkin saldoa, sillä ylimääräisen viiveen aikana tyttäreni onnistui pääsemään Erasmus-opiskeluvaihtoon Istanbuliin, ja matkakohteen muuttaminen käy nyt sujuvasti.

Siispä kohti Istanbulia. Reitti on vielä auki. Välietappina on Odessa Ukrainassa, sinne suorin reitti kulkee Valko-Venäjän kautta. Valko-Venäjän viisumia varten tarvitsen kutsun paikallisesta matkatoimistosta, mikä käytännössä vaatii suhteellisen tarkkaa arviota Minskiin saapumisesta, eli mille päivälle hotelliyö pitäisi varata. Haluanko ryhtyä aikatauluttelemaan terapiamatkaa viisumin vuoksi vai polkisinko suosiolla reilut 300 kilometriä pidemmän lenkin Puolan kautta? Turhat aikataulut syövät terapiavaikutusta, kun pitää ryhtyä laskemaan päivän kilometritavoitteita. Tien päällä voi kuitenkin sattua kaikenlaista. Rengasrikot, tuuli, sade, hirmuinen helle, eksymiset tai huonosti nukutut yöt voivat hidastaa menoa niin, että aiottuja päivämatkoja kannattaa lyhentää. Mutta Valko-Venäjä avaisi ihan uutta horisonttia nyky-Euroopan jäsentämiseen. Viisumin hakeminen saattaa sittenkin olla hyvä idea, nyt pitäisi vaan toimia melko nopeasti eikä enää pähkäillä.

Odessasta on kaksi vaihtoehtoa jatkaa eteenpäin. Läntinen reitti vie Transnistrian kaistaleen ja Moldovan kautta Romaniaan ja Bulgariaan. Myös Transnistrian-vierailu toisi varmasti uutta näkökulmaa Eurooppaan, sillä vuonna 1990 itsenäisyysjulistuksen antanutta maata ei ole kovin moni valtio tunnustanut. Alue on neuvostoajan jäänne, joka jatkaa olemassaoloaan ikään kuin ratkaisemattomana kysymysmerkkinä. Itäinen reitti tarkoittaisi puolestaan lautan ottamista Mustanmeren poikki Georgiaan. Ajatus saapumisesta Istanbuliin idästä on pyörinyt päässäni viimeiset kaksi viikkoa kuin levoton uni, jonka haluan katsoa yhä uudestaan. Georgian-mutka tarkoittaisi Pohjois-Turkin koluamista Mustanmeren etelärannikkoa pitkin. Georgia-vaihtoehtoa jarruttaa epäilys siitä, kuinka sujuvaa on lauttalipun hankkiminen Odessassa. Lauttayhtiö ilmoitti nettisivullaan vielä reilu viikko sitten tulevia aikataulujaan vain parin viikon päähän, viime päivinä aikahaitari on venähtänyt kuukauteen. Suoria risteilyjä Georgiaan on 1-2 viikossa. Lautan odottaminen ei kuitenkaan saisi kestää Odessassa kolmea-neljää päivää pidempää, muutoin aikataulu kiristyy terapiarytmejä kiivaammaksi.

Strategiani on polkea Odessaan ja päättää siellä, kuinka reissua kannattaa jatkaa. Tavoite on ehtiä viettää viikko Istanbulissa tyttäreni kanssa. Luultavasti viikko on aivan liian lyhyt aika Istanbulia varten, mutta silti se olisi kohtuullisen hyvä ikkuna kaupunkiin, joka on kiehtonut siitä saakka, kun luin murrosikäisenä Mika Waltarin kirjan Johannes Angelos. Teos kertoo Konstantinopolin piirityksestä vuonna 1453, ennen kuin osmanit valloittavat sen ja kaupungista tuli imperiumin uusi pääkaupunki Istanbul. Kaksikymppisenä kun matkasin maitse Intiaan, reittini kulki 80-luvulla Istanbulin kautta. Helmikuiset talvipäivät kaupungissa olivat harmaita, ja niiden mielikuvat jäivät sittemmin pitkän reissun muun mentaalikuvaston varjoon, kun kolmen kuukauden lifti/juna/linja-autovaellus vei Milanosta Delhiin. Paluu 28 vuoden jälkeen Istanbuliin on varmasti sykähdyttävää.

Matkan lähtövalmistelujen konkretia rajoittuu toistaiseksi Istanbul - Helsinki-paluulennon hankkimiseen ja reissupyörän kotiutumiseen luottomekaanikon pajalta. Sisäänajo ei ole vielä edes alkanut, sillä olen yhä kolunnut kakkospyörällä Vantaanjoen varren latupohjien jäänteitä nastarenkaiden kanssa. Itse asiassa kesäreissun ajatuskin tuntuu vielä vieraalta, sillä ajovaatetuksen suhteen olen vielä huomattavasti lähempänä talvea kuin kesää. Esimerkiksi kevään varma merkki, avonaisiin ajohanskoihin siirtyminen, on vieläkin vaiheessa, kun joka toinen päivä tarvitsee yhä talvisia kokohanskoja. Kevääseen virittäytymisestä ovat onneksi huolehtineet mustarastaiden energiset konsertit ja valon huikea määrä.

------------------------

Toimittaja Raili Tuikan arvio Polkupyörällä Islannissa -kirjasta Teksti-TV:n nettiarkistossa

Kirja-arvio Kauppalehden blogissa

Seuraava esiintyminen on Lappeenrannan kirjastossa 13.5. klo 18

------------------------

Friikkipyöräilyä Kaliforniasta, kun satula on neljän ja puolen metrin korkeudessa (4 minuutin video)


Su 31.03.2013 @ 04:02Matti Rämö

Kevättalven sohjo innostaa reuhtomaan

Vuoden haastavin pyöräilyjakso pitää mielen virkeänä. Jäiset lentokelit ja viimeiset sohjomassat ovat nyt jo mukavan innostavia talven jäänteitä, kun tietää, että hyytävä kausi lähenee loppuaan. Ja pyöräteillä saa todellakin olla tarkkana, kun ei voi tietää, mitä edessä on. Tämä on juuri sitä parasta harjoittelujaksoa, joka valmistaa kohtaamaan muuttuvia ja yllättäviä tilanteita.

Siispä olen kiitollinen kaikista niistä huonosti ja puutteellisesti auratuista pyöräteistä, jotka nyt vielä vähän aikaa muuttavat muotoaan päivän ja yön lämpötilojen rytmissä. Kohta pitää lähteä etsimään ulkoilureiteiltä vanhoja latupohjia, joissa lumi pysyttelee pisimpään. Nämä viimeisten lumien haeskelut kuuluvat kevätriitteihini. Aurinko paistaa ja vapautuva kostea maa huokuu elämän hajujen kirjoa. Ja Vantaanjokea reunustavilla ulkoiluteillä voi vielä puskea sohjossa, jota höystävät mahdollisesti kevyet kevättulvatkin. Sohjossa reuhtominen on mukavaa, silloin kun se on vapaan valinnan tulos.

Ja kyllä sohjopolkeminen aina katupölyssä pyöräilyn voittaa. Toki katupölykin harjoituttaa kohtaamaan vaikkapa Intian kaupunkiliikenteen arkea tai monsuunikauden loppuvaiheen pölyisiä maanteitä tai vaikkapa sorateiden kohtaamistilanteita Suomessa, sillä aika huonosti kotimaan hiekkateillä autoilijat ottavat muut tienkäyttäjät huomioon tässä suhteessa. Mutta tätä harjoitusmahdollisuutta en oikeastaan kaipaa. Onneksi enimmät hiekoitushiekat on viime vuosina siivottu aika nopeasti ainakin pääkaupunkiseudulla. Ja myönnän toki, että kaikesta sohjopolkemisen hehkuttelusta huolimatta odotan sitä, kun alle saa kesärenkaat. Ja se hetki lähenee :)

Myös muut kevättalven siirtymäriitit ovat sujuneet innostavissa merkeissä. Fillarimessuilla puhuin kolme päivää lähes tauotta joko esiintymislavalla tai ständillä. Ja innostunut palaute onnistui jälleen kerran vakuuttamaan, että ehkä sen viimekesäisenkin fillarireissun eteläiseen Espanjaan ja Marokkoon voisi saattaa kirjaksi saakka. Kuukauden matka oli ihan tarpeeksi vaiherikas eepoksen ainekseksi.

Välillä ehdin messuilla kuunnellakin. Pyöräily yhdistää, sillä se tarjoaa eri muodoissaan hienon tavan kokea ympäröivää todellisuutta. Kuvassa on Antti, hän aikoo polkea keväällä Roomasta Hämeenlinnaan. Fillarantin matkavalmisteluja ja matkaa voi seurata blogista, jossa on mm. kymmenen gramman tarkkuudella listattu matkavarustusta.

Tärkeintä on pysyä liikkeessä, oli matka sitten minkä mittainen hyvänsä. Arkikilometrit ovat ne tärkeimmät, taittoi ne sitten kaksi- tai kolmipyöräisellä, nojapyörällä tai postin kuormapyörällä. Etenkin talvikuukausina jaksan ihastella postipolkijoita, jotka joutuvat koko ajan pysähtelemään ja lähtemään uudestaan liikkeelle. Hikisenä polkimille nousu kylmää viimaa vasten yhä uudestaan vaatii asennetta. Itse en malttaisi pysähtyä edes liikennevaloihin, vaan jatkuva liike on se tärkeä asia. Suunnittelen reittini mieluummin pari kilometriä pidemmäksi, jos tiedän välttäväni pysähtymistä vaativia liikennevaloja.

Fillarimessujen jälkeen käväisin Kangasalan kirjaston kahvilassa messuamassa pyöräilyterapiasta ja Islannin ihmeistä. Sydän-Hämeen Lehden toimittajan näkemyksen tilaisuudesta voi lukea osoitteesta http://shl.fi/2013/03/23/reissut-ovat-pidennettyja-terapiasessioita/

Seuraava esiintyminen on Forssan kirjastossa 9.4. klo 18. Kirjaston pyöräilyaiheinen ilta alkaa jo klo 17, ja ohjelmassa on myös pyörän kunnostusniksejä.

Pyöräilykuntien verkoston Poljin-lehdessä  2/2013 on artikkelini Islannin-reissusta. Lehden pdf-versio löytyy osoitteesta http://www.poljin.fi/Poljin_2_2013%20kevyt.pdf

Toimittaja Raili Tuikan arvio Polkupyörällä Islannissa -kirjasta Teksti-TV:n nettiarkistossa

Kevätkelejä kaikille!

Sivut

Polkupyörämatkalla – joka päivä

Teksti-tv-toimittaja Matti Rämö on psykofyysisellä polkupyörämatkalla joka päivä. Jo työmatkan puolituntinen riittää sinkauttamaan mielen tien päälle. Matka jatkuu öisin kirjoituspöydän ääressä, kun eksoottiset megapolkaisut muuntuvat kirjoiksi.

Lisää megapolkaisuista: Italia/Tunisia; Intia; Thaimaa/Vietnam; Jäämeri; Islanti; Andalusia/Marokko; Istanbul

Kirja-arviot: Rengasrikkoja Saharassa; Polkupyörällä Intiassa; Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin; Polkupyörällä Jäämerelle; Polkupyörällä Islantiin; Polkupyörällä Andalusian vuorilta Afrikkaan; Polkupyörällä Ukrainan halki Istanbuliin

Äänikirjat Yle Areenassa: Rengasrikkoja Saharassa; Polkupyörällä Intiassa

Videopäiväkirja Yle Areenassa: Polkupyörällä Istanbuliin

Radio Suomi, Aamu-tv, Radio 1: Matkaraportteja Elävässä arkistossa

Infosivu facebookissa

 

 


 

 

Blogiarkisto

2013

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2011

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2010

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu