La 09.07.2011 @ 20:07Matti Rämö

Polkupyörällä Islannissa: Selfoss 140 km

9.7. lauantai, Selfoss 140 km

Torstai-iltana saavuin Keflavikiin. Kolmessa tunnissa pääsin tien päälle. Ensin kuitenkin maksoin 12 euroa taksikuskille, että hän heittäisi fillariboksini kahden kilometrin päähän camping-alueelle.Poljin perässä ja jätin ilmaiseen säilytykseen leirintäalueen varastohalliin boksini noin 40 muun laatikon joukkoon. Tila on lukitsematon, mutta se ei liene ongelma.

Keflaviksita muonat mukaan ja karuille laavakentille, vanhoille sellsille, samantien. Mereltä käy ilkeähkö tuuli mutta periaatteessa on melko lämmin, noin 13 astetta. Poikkean 20 kilometrin päässä lintutörmällä, jonne vie´kolmen kilometrin mustanharmaa hiekkapolku, liian pehmeä ja kivinen poljettavaksi. Yöksi suuntaan mannerlaattojen saumakohtaan. Tien vieressä on pikkurotkon yli kulkeva symbolinen silta, ja sillan takaa löytyy parinsadan metrin päästä toinen pikkurotko täynnä laavahiekkaa, sinne suuntaan, ja kallioseinustalle viritän teltan. Telttakeppien  painoksi raahaan kiviä. Vasta tässä vaiheessa oivallan, että törmältähän voi tulla irtokiviä alas. Auts. Pudotan yhden murikan itse koemieliessä ja huomaan, että se tössähtää pehmeään hiekkaan saman tien eikä lähde vierimään. Ehkä paikka on ok, sitä paitsi on jo puoliyö ja olen aiva loppu univelasta ja muusta huhkimisesta. Yöllä on kylmä.

Aamulla yritän nettiin lentokentän turisti-infosta hankitulla mokkulalla, mutta rotkossa yhteys on liian heikko. Myöhemmin iltpäivällä miniläppärikin vaikenee, ehkä sen virtanäppiän oli aktivoitunut itsestään (liukuva semmoinen vetonappula, tosi huono kenttäolosuhteisiin, ei pisteitä suunnittelijalle).

Toisen päivän maisemat vaihtelevat koko ajan. Ensin rajua ja ihmeellistä laavakivikkoa, joka kohoaa aapasoiden kumpareiden tavoin maisemasta omituisiksi röykkiöiksi. Maailmanlopun kumaisemaa. Mutta sieltäkin pilkistää sammaleita ja pikkukukkia ja varpuja ja tien vieressä paremmilla paikoilla lupiinejakin. Linnut mesoavat ja kirkuvat ja viheltelevät ja kaakattavat ja mäkättävät ja nirskuvat ja narskuvat. Tien vieressä on varoituskylttikin tiellä maleksivista linnuista. Osalla on soidin menossa sen verran kiihkeä touhua ja ääntä on ilmassa.

Ruokarauolla Grindavikissa aterioin paikallisen Alepan seinustalla ja asetun puoleksi tunniksi levolle aurinkoon tuulensuojaan. Vasta herätessäni huomaan, että maassa on lasinsirujakin. Kypärä päässä on hyvä nukkua, se pitää pään koholla kuin tyynyn päällä ikään, suosittelen kokeilemaan :)

Grindavikin jälkeen alkavat sorapätkät, joista karttani ei varoittanut. Päivän mittaan soraa jää taakse eri erissä kolmisenkymmentä kilometriä, noin neljä tuntia. Maisemat ovat hienot mutta tie paha. Nimismiehen kiharaa, löysää soraa, pientereet pehmeitä, hitaasti on pakko mennä. Moni autoilija osaa kuitenkin hiljentää todella hyvin, ettei jätä minua pölypilveen. Ylös alas, laavakentiiä, kalliotörmän vieruksia, matalia vuorenrinteirä. Rantaniittyjäkin jonkin verran. Vasta illalla näen ensimmäiset puut.

Yöksi leiriydyn laavahiekkadyynien suojaan. Niiden pinnalla on juuri sopivasti kasvillisuutta, jopka sitoo hiekan. Niityllä touhuavat linnut metelöivät pitkin yötä. Aiankin siellä menee kiisloja ja taivaanvuohia. Yöllä on taas kylmä.

Aamuaurinko lämmittää mukavasti teltan tuulensuojassa (siitä tullee matkan suosikkisanoja). Nukun univelkaa pois, ja lepäilen lämmössä. Selfossissa etsin Bobby Fischerin hautaa, jota ei olemitenkään merkitty, sitä ei mainosteta. Lopulta se löytyy golfkerhon läheltä maatilan yksityiseltä kirkkomaalta. Ryhmän tunnuksia ei näy, mutta risti on kirkon katolla, Kirkkomaa on siistiä nurmikkoa, se on intiimin pieni. Suuren shakkimestarin marmorikivi on kovin vaatimattoman kokoinen, ja vain parinkymmenen metrin päässä nuooleskelee tilan kissa itseään traktorin edessä. Fischer sai 2006 Islannin kansalaisuuden parlamentin erityislain turvin, kun Fischer oli vaarassa joutua Japanin luovuttamaan USA:han, jossa maailmanmestari oli joutunut sekä verottajien että ulkoministeriön hampaisiin. Häntä pidettiin maanpetturina, koska hän oli pelannut shakkia Makedoniassa, joka oli USA:n kauppasaarrossa, ja Fischeriaä odotti varma vankilakeikka. Lisäksi Fischer oli äänekkäästi vaatinut USA:n hallitusta palauttamaan vallattuja maita amerikanintiaaneille.

Fischer nosti Reykjavikin maailmankuuluisuuteen MM-shakkiottelussaan 1972, ja hänestä tuli Islannin kansallissankari. 28-vuotias Fischerhän voitti voittamattomina pidetyt neuvostomestarit hieman yllättäen. Ja islantilaiset muistivat tämän, ehkä sekin kertoo jotain islantilaisten kansallisluonteesta. Fischer sai viimeiset vuotensa viettää vapaudessa.

Hekla on lähtökuopissa purkautumaan, saa nähdä vaikuttaako se reittiin vai ei. Hekla itse asiassa näkyy tänne Selfossiin saakka vaikka se on ainakin 50 kilometrin päässä. Ilma on niin kirkas täällä, että ylipäänsä on vaikeata arvioda etäisyyksiä, kun jyrkänteet näkyvät kaukaa. Sain selville, että idempänä reitilläni on pari siltaa huuhtoutunut Katla-vuoren jäätikön alta purkautuneiden kuumien vesien aiheuttamien sulamisvesien mukana. Mutta paikalliset arvioivat, että 3-4 päivässä joku poikkeusviritys on jo valmiina, ja olen ensin piipahtamassa pohjoisemmaksi sisämaahan Geysiriä ja vesiputosta katsastamaan, eli reitti saattanee olla taas auki, kun pääsen oongelmapaikoille parisataa kilometriä idemmäksi.

 

< edellinen blogipäivitys

Polkupyörällä Islannissa: viikko lähtöön

Lähtöhetki lähestyy paljon nopeammin kuin lähdön valmistelun viimeistelyt etenevät. Rationaalisen logiikan mukaan stressikäyrän pitäisi olla koholla ajan kulun ymmärtämisen ja siihen reagoimisen epäsuhdan vuoksi. Mutta mutta valun ajan virrassa pienin elein ja luotan siihen, että pakkaamiseen varatut ensimmäiset lomapäivät riittävät, koska ennakkovalmistelut ovat edenneet jo useamman viikon pienimuotoisesti. Kuulun siihen ihmisjoukkoon, jota voisi määritellä aikaoptimistiseksi, eli ajan kulun realistisessa hahmottamisessa on sellaista peruskitkaa, että aliarvioin tehtäviin kuluvaa aikaa järjestelmällisesti. Lopputulema on kiire ja stressi ja usein myös lievähkö tai lievää vakavampi myöhästyminen.Tämän vuoksi lähden matkoilleni aina univelkaisena.

Mutta tällä kertaa stressitaso on aivan liian alhainen, ikään kuin en olisi tarpeeksi motivoitunut jättämään mukavan leppoisia hellepäiviä ja loikkaamaan syksyn viileyteen. Ystäväni Ilmatieteen laitokselta lähetti lähipäivien ennustekäppyröitä Reykjavikin säästä, ja ainoa hyvä uutinen on se, ettei sateen todennäköisyys ole vielä heti reissun ensipäiville kovin suuri. Kun maksimilämpötilat jäävät alle 15 asteen, niin onkin toivottavaa, ettei tuuli vihmo Atlantin kosteutta liian suurin annoksin.

Toki tiedän jo ennakkoon, että kun pääsen laavakenttien lumoihin, niin sen jälkeen maantieteilijä-minäni kohottaa ihastuneena ääntään ja ryhtyy taivastelemaan olemassaolon ihmeellisyyttä ja kauneutta, ja onnen tunteen väristykset kulkevat kehon läpi viestien siitä, että tässä ollaan nyt perimmäisten kysymysten äärellä. Mannerlaattojen saumakohtaan ei voi suhtautua välinpitämättömästi, ei voi. Atlantin keskiselänne, jossa Euraasian ja Pohjois-Amerikan laatat loittonevat toisistaan, kulkee Islannin poikki.

Mutta lähdön teko. Pakkaaminen ei ole alkanut olleenkaan. Perushankinnoista puuttuu ainakin pumppu, sillä luotettava reissukaverini alkaa olla jo vähän niillä raukoilla rajoille, että jos rengashommat karkaavat käsistä, niin voi tulla noutaja. Ainakin yleishyödyllisiä nailonpaikkoja ja reiällistä kuminauhaa housujen kiristämiseen ajokengän alle pitää hankkia. Ihan uutena lähtöongelmana on se, onko iso, kevyt kassini tarpeeksi suuri, että sinne todella mahtuu koko kuorma, sillä lentoyhtiöt ovat siirtyneet matkatavararajoituksissaan siihen, että enää ilmaiseksi saa ruumaan vain yhden kassin. Tämä on pyöräilijän näkökulmasta pahaa kyykytystä, kun sivulaukkuja voi olla mukana neljäkin, ja siihen vielä kassi tai kaksi päälle. Pyöräpakkauksestahan pitää tietysti maksaa, Icelandair ottaa 40 euroa suuntaansa, se on kohtuuhinta. Islannin kruunujakaan en ole vielä hankkinut, matkakirjallisuudessa tosin väitetään, että snagarihankinnatkin sujuvat luottokortilla. Tosin korttini matala luottoraja ei ehkä yllä kuukauden kulunkeihin.

Pyörän testiajotkin ovat vielä kesken. Kakkospyörällä kuskailin 17 kilon kuormaa eteläisessä Hämeessä, mutta reissupyörän päällä on kulkenut vain 7–8 kilon normikuorma työpaikalle (eväät, työkalut ja perusvaraosat ovat aina mukana, samalla kuormamäärällähän Osmo Soininvaara polkaisi neljä vuotta sitten Nizzaan saakka). Enkä ole vielä kokeillut etulaukkujakaan, sitä kuinka ne vaikuttavat kiipeilyyn. Pyörän pakkauslaatikoksi olen saamassa luottomekaanikolta niin suuren pahviboksin, että se itse asiassa ylittää Icelandairin maksimirajat, sen korkeudesta pitää muutama sentti silpaista pois pahvia taittamalla.

Sitten on tietysti vielä kotirintaman pakollista pikkusälää, mm. talven mansikoiden pakastaminen aavistuksen liian aikaisin. Lisäksi kotirauhaani on tulossa rikkomaan Radio Suomen toimittaja, joka yrittää selvitä pakkauskaaoksen seasta kumpuavasta pölypilvestä ilman vakavampia seuraamuksia hengitystiehyille. Tästä episodista kertoo Radio Suomen Suomen radio -ohjelman torstaikatsaus. Matkaraportit tulevat matkan aikanakin pääsääntöisesti torstaisin noin klo 13.15 (huom. muuttunut aika), mutta lähetysajankohta voi vähän elää, se selviää tarkemin ohjelman sivuilta. Haastattelut päätyvät myös Yle Areenaan, josta ne löytyvät nimellä hakien. Teksti-TV:n seurantasivut ovat valmiit, ne löytävät sivuilta 835-837, ja sitten myöhemmin tekstiviestiraportit levittäytyvät myös sivulle 838. Blogin matkaseuranta onnistuu toivon mukaan aiempaa paremmin, olen päätynyt sitten kuitenkin miniläppärin mukana rahtaamiseen, vaikka riskinä onkin se, että arjesta irrottava pelkistetty matkatodellisuus sumenee tietoteknisten ongelmien kanssa vääntämiseen. Ragnarökin maailmanlopun taistelussa kamppailevat jumalat minua siitä varjelkoon.

 

< edellinen blogipäivitys
 

La 25.06.2011 @ 03:28Matti Rämö

Polkupyörällä Islannissa: kaksi viikkoa lähtöön

Juuri juhannuksen alla matkapyöräni kotiutui luottomekaanikon pajalta, ja ensimmäiset testikilometrit ovat takana. Uutta ovat etusivulaukut, joiden vaikutusta ajettavuuteen on tarkoitus kokeilla. Mutta vertailun luotettavuuden vuoksi on ensin totuttauduttava ajokin vaihdokseen, sillä pyörät ovat yksilöitä.

Kakkospyörällä olen hakenut tuntumaa kestävyyteen ja uusiin kenkiin ja kenkäsadesuojien lämpöominaisuuksiin. Kengissä päädyin sitten kuitenkin yhtä numeroa suurempaan aiempaan malliin, vaikka sainkin blogin lukijoilta mielenkiintoisia ehdotuksia.

Tärkein testiajo on liittynyt Taivi Toikan Riihimäki–Juuka-pyöräterapiaprojektiin. Polkaisin aamuyöllä Helsingistä reitin alkuun Riihimäelle. Islanti-sopeutumisen tunnelmaa paransi koko nelituntisen menomatkan jatkunut sade. Riihimäeltä Lahteen oli välillä poutaistakin. Mutta paluu Lahdesta yksin oli se varsinainen kestävyystesti, kun kilometrimäärä nousi 24 tunnin ajossa yli 230:n. Väsymystä voimisti univelka, tankoonkin voi nukahtaa. Alkuillasta päädyin Orimattilassa levittämään makuualustan linja-autopysäkille pysäköidyn rekan peräkärryn alle. Lepohetken päätteeksi ohi sauvoi rinkka selässä nuori nainen, joka päätyi peräkärryn alle sadesuojaan aterioimaan. Säde oli matkalla kävellen Keravalta Keuruulle helluntailaisten kesätapaamiseen. Tunnelma oli kovin intialainen, siellä on maantiellä melko tavallinen näky, että kuljettaja ja miehistö aterioivat alustaltaan korkeiden kuorma-autojen alla suojassa päivän paahteelta.

Oma urakkani on kuitenkin kovin kevyttä kauraa verrattuna Riihimäki–Juuka-projektin sankarin saavutukseen (matkan taustat edellisessä blogipäivityksessä). Olen saanut lähietäisyydeltä oppitunnin rajusta pyöräterapiasta. En ole ollenkaan varma, että olisin itse henkisesti valmis lähtemään tien päälle vilkkaaseen liikenteeseen tietoisena, kuinka toinen jalka voi pettää polkiessa alta monta kertaa päivässä ja kuinka pysähtyessä voisin kaatua melkein milloin vain, kun puutuneesta jalasta on lähtenyt tunto. Bonuksena kivut ja säryt ja ennen kaikkea menneisyyden raskas taakka, jota Taivi haluaa matkallaan purkaa.

Taivi on päässyt perille Juukaan. Vaikka hän on kaatunut viikon reissun aikana lähes kaksikymmentä kertaa, on Taivi muutama tunti perille pääsyn jälkeen sitä mieltä, että nyt pitäisi päästä takaisin satulaan. Jotta voisi selkeämmin käsitellä matkan koko merkitystä, sillä työstettävää reissusta riittää pitkäksi ajaksi. Mutta totta vieköön Taivi on näyttänyt, kuinka ihmeitä voi saada aikaan. Hänen viestinsä on se, ettei pidä antaa periksi.

Kaiken muun lisäksi Taivi antaa oppitunnin myös siitä, kuinka pyöräretkestä voi kertoa videolla. Hän on käyttänyt päivittäin tunteja matkan kuvaamiseen ja materiaaliin nopeaan työstämiseen huoltoasemilla. Taivin päivittäisvideot löytyvät hänen matkablogistaan (Pyöräilykampanja Part 2–8). Niistä saa hyvän aavistuksen siitä tunteiden vuoristoradasta, joka on maustanut matkan kulkua. Videoiden käsikirjoitus, kuvakulmat, taustamusiikki ja koko kerronta toimivat hyvin, vaikka ne ovat viimeistelty kenttäolosuhteissa. Mukanaan Taivilla on ollut kaksi telinettä kameralle, toinen tangossa, toinen takana korkeammalla. Sää ei suosinut kuvaamista, ja korkeaa tarakan kuvaustelinettä Taivi on käyttänyt säästellen, mutta esimerkiksi osassa 8 se pääsee oikeuksiinsa, kun Taivi saapuu Juukaan. Tekstimuotoiset matkaraportit löytyvät Teksti-TV:n sivuilta 836–838. Ja kolmannen päivän Suomen radion haastattelu  nousi julkaisupäivänään Yle Areenan kuunnelluimmaksi audiotaltioinniksi. Suomen radio kyseli 27.6. vielä Taivin kotiinpaluun tunnelmia, tämäkin haastattelu löytyy Yle Areenasta, kuten myös Pohjois-Karjalan radion kuudennen ajopäivän haastaattelu Joensuusta.

 

< edellinen blogipäivitys

To 16.06.2011 @ 21:36Matti Rämö

Polkupyörällä Islannissa: kolme viikkoa lähtöön

Viime päivät ovat vierähtäneet kuntopohjan leventämisessä. Upeat kelit sattuivat mukavaan saumaan, ja ne houkuttelivat tien päälle ihan huomaamatta. Helteisen viikonlopun saldoksi tuli 300 kilometriä. Suunniteltua oli vain Ylen pyöräkerhon retki Porvooseen, kaikki muu tapahtui sään innoittamana improvisaationa. Porvoon-päivän 28-30 astetta lämmittivät trooppisen pehmeästi rauhallista menoa (sillä kerhon enemmistö spurttasi etujoukoksi horisontin taakse). Pyöräily on parhaimmillaan T-paita-kelillä.

Kilometrien karttuessa tasaisesti viikon aikana havahdun jossain kohtaa siihen, kuinka hymyily ja nauru alkavat kummuta yhä helpommin esiin: pyöräilyterapian liikuttavat voimat tuuppivat tunne-elämää myönteisemmille raiteille. Vaikka olen koko talven pysynyt liikkeessä, niin kyllä olo kevenee kummasti, kun viikoittainen pyöräilyaika lähtee kipuamaan yli kymmenen tunnin.

Pyöräilyn terapeuttisesti voimasta osui muutama päivä sitten silmiini häkellyttävä esimerkki Helsingin polkupyöräilijöiden tiedotteesta: 23-vuotias kotiäiti, Taivi Toikka, joka on lapsuudessaan ja nuoruudessaan tarponut useampia sysisynkkiä korpitaipaleita, on lähdössä 18.6. viikon reissulle Riihimäeltä Juukaan. Matkaa on 500 kilometriä, ja erikoiseksi projektin tekee mm. se, että lääkäri diagnosoi Taivin vasemman jalan kävelykelvottomaksi viitisen vuotta sitten. 17-vuotias Taivi oli palelluttanut jalkansa yksinäisenä pakkasyönä metsän kätköissä.

Mutta Taivi kuntoutti jalkansa, ja muutama kuukausi sitten hän kaivoi pyörän esiin ja kehitti tekniikan, jossa vasen jalka kulkee mukana polkiessa. Käytännössä hän tekee matkansa lapsuuden maisemiin yhden jalan voimin. Jo se, että Taivi uskaltautuu ylipäänsä lähtemään matkaan, on vahva kertomus selviytymisestä. Hän haluaa näyttää, ettei koskaan kannata luovuttaa, olivatpa diagnoosit ja ennakkoarviot mitä tahansa ja riippumatta siitä onko vaiva fyysinen tai psyykkinen. Ja Taivi kutsuu mukaan reissulleen saattamaan vaikka vaan pienen pätkän ajaksi. Reitti Riihimäki–Lahti–Mikkeli–Varkaus–Joensuu–Juuka löytyy tarkemmin hänen matkablogistaan, ja Taiviin saa yhteyden tien päälle numeroon 044 911 9757.

Lueskelin Taivin rankempaa blogia pari tuntia ja kuuntelin Youtubesta hänen tekemää musiikkiaan, ja ennen kuin itse tietoisesti huomasinkaan, olin jo vakuuttunut siitä, että lähden mukaan ensimmäisen matkapäivän saattojoukkoon. Lähtö oli Riihimäeltä lauantaiaamuna klo 5. Polkaisua voi seurata Taivin matkablogista, jossa on hienoja muutaman minuutin videopätkiä, mm. toisen päivän yhteenveto, mutta myös Teksti-TV:n sivuilta 837-838, jonne kertyy raportteja matkalta. Sivulla 836 on selvitys matkan taustoista. Radio Suomen ohjelma Suomen Radio soitti Taiville tien päälle maanantaina 20.6.,  haastattelu löytyy Yle Areenasta.

 

< edellinen blogipäivitys
 

Pe 10.06.2011 @ 00:13Matti Rämö

Polkupyörällä Islannissa: neljä viikkoa lähtöön

Neljä viikkoa lähtöön. Islannin-tutkailu on edennyt kirjastosta lainatun opaskirjan avulla. Olen saanut selville että menninkäisillä ja muilla näkymättömillä hahmoilla on tärkeä rooli kansallisen psyykkeen kokonaiskuvassa. Samoin valaanpyyntikeskustelun tunteenomaisella järjettömyydellä (valasbongarit tuovat maahan moninkertaisen määrän tuloja verrattuna muutaman valaan mukatieteelliseen pyyntiin). Eräs tuttuni vertasi islantilaisia Pohjolan napolilaisiksi, mikä on erinomaisen arvokas suositus, eli ristiriitaisista todellisuuden tulkinnoista muotoutuu lämmin ja ihmisennäköinen kokonaisuus. Tämä siis toisen ja kolmannen käden sirpaletietojen perusteella muodostettu musta tuntuu -arvio.

Tietoni Islannin oloista on karttunut myös Teksti-TV-toimituksessa vierailleen tiimiin ansiosta. Porvoolaisen sarjakuvapiirtäjä-pyöräilijäpariskunnan ensi kesän matkaryhmästä kolme viidesosaa piipahti vaihtamassa ajatuksia, tietoja ja tuntemuksia. Christoffer ja Kaisa Leka selvisivät viime kesän Islannin-pyörämatkastaan mukavasti, eikä lähes jokapäiväinen sade tai kohtuullisen matalassa solassa puhaltanut kolmen celsius-asteen viimakaan himmentäneet heidän myönteistä vaikutelmaansa. Saari on ihmeellinen kokemus kiehtovissa maisemissa. Eikä hirmuista vastatuulta kannata pelätä, kyllä se jossain kohtaa kääntyy myötätuuleksi. Ja lämmitellä voi aina kuumissa lähteissä, joita on kylässä kuin kylässä.

Lekan pariskunnan tiimi lähtee heinäkuun lopulla Vienan Karjalaan ja Murmanskiin viiden hengen voimin, ja heidän reissuvalmistelujaan ja itse matkaa voi seurata Polku laulujen maahan -blogista. Teksti-TV-vierailun ideana oli myös se, että selvittelin omia kokemuksiani viime kesän Venäjän reissulta. Istunnon annin Kaisa kiteyttää loistavasti sarjakuvaluonnoksessaan. Viime kesän Jäämeren-matka on muutenkin kulkenut mukana henkisessä valmentautumisessa uuteen koitokseeni, sillä kaiken touhuamisen ohessa yritän lykkiä proosaa eteenpäin uudeksi kirjaksi. Kirjallinen reissu on edennyt hieman hitaasti, ja olen vasta Kuusamossa ihmettelemässä porojen kahden kaistan ryhmittymisstrategiaa vilkkaan maantieliikenteen seassa. Luultavasti Kaisa Lekan tiimi ehtii Murmanskiin ennen kuin itse pääsen palaamaan sinne mentaalimatkallani.

Islantiin valmistautumiseen on kuulunut perehtyminen myös toisenlaiseen matkakirjallisuuteen aiemmin keväällä. Toukokuussa vuonna 1994 Pekka Piri ja Matti Pulli lähtivät seitsenmetrisellä avoveneellä Helsingin Kauppatorilta Itämeren ja Pohjanmeren poikki Atlantin aalloille Islannin Höfniin saakka. Pirin mainio ja moniulotteinen merieepos Saagojen kutsu – Avoveneellä Islantiin on kuultavissa YLE Areenassa merimiehen itse lukemana (kertomus täydentyy rytmillä jakso/päivä, ja kuunteluaikaa on vuosi). Itse tein teoksesta kirja-arvion. Aikomukseni on vierailla Reykjavikin merimuseossa, jossa on juuri avattu Saagojen kutsu -näyttely. Islantilaiset osaavat yhä arvostaa Pirin ja Pullin häkellyttävää matkaa meren syleilyssä.

Kaikki nämä elementit menninkäisineen kaikkineen ovat alkaneet hiippailla unissani. Viime yönä yritin tehdä suuren otoksen gallup-kyselyä islantilaisille, mitä mieltä he ovat itse elämästään tuliperäisellä saarella hyisen meren keskellä.

 

< edellinen blogipäivitys

La 04.06.2011 @ 01:26Matti Rämö

Pyörällä Islannissa: kuukausi lähtöön

Kuukausi aikaa lähtöön. Matkan stressaavin vaihe on nyt edessä, kun lentopäivämäärä Reykjavikiin, 7. heinäkuuta, alkaa lähestyä, ja lähdön tekeminen on pahasti levällään. Enkä ole ehtinyt virittää peruskuntoakaan kovin kummoiselle tasolle.

Pyörä on lähes atomeina luottomekaanikon pajassa. Talven suola teki pahaa jälkeä liikkuville osille. Pyörän kuljetuspahvilaatikko lentoa varten on myös hankkimatta. Suurin osa varusteista odottaa vain pakkaamista viime kesän Jäämeren reissun jäljiltä, mutta ne pitäisi ensin paikallistaa hallitusta kaaoksesta, ja  säädettävääkin riittää. Harkitsevan vakavasti vihdoinkin myös etusivulaukkujen hankkimista. Keli tulee olemaan vaativa, ja ehkä uudet goretex-housutkin olisivat tarpeen.

Yllättäen myös ajokengät tuottavat huolta. Minulla ei ole lukkopolkimia vieläkään, enkä niitä heikkojen polvien takia tule hankkimaankaan (polveni eivät kestä pienintäkään ylimääräistä, äkkinäistä sivuttaisliikettä, jota nopea irtautuminen lukkopolkimista jossain vaiheessa kuitenkin vaatisi), eli poljen tavallisilla kengillä. Saharan- ja Intian-reissut tein drymax-päällysteisillä kengillä, jotka kestivät kulutusta kuusi vuotta kesät talvet. Samoilla jalkineilla poljin Suomen paukkupakkasissakin. Aivan loistavat kengät, jotka löysin 35 eurolla. Mutta kun niiden pohja kulahti paperinohueksi, piti hankkia uudet, eikä tätä mainiota mallia leveällä lestillä enää ollut olemassa. Kolmen vuoden etsimisen jälkeen en ole vieläkään löytänyt goretex-kenkiä, joihin olisin täysin tyytyväinen. Islannissa voi olla todella kylmä, ja villasukan pitää mahtua, mutta lämpötila voi myös olla 25 astettakin. Miksi leveälestisiä kenkiä, joissa on nilkkaa tukeva varsi ja jotka hylkivät kosteutta ja jotka eivät hiosta pahasti, on niin vaikea löytää?

Pähkäilen tänäkin vuonna taas miniläppärin hankkimista. Olisiko jo aika tehdä hyppäys paperivihko-kynämuistiinpanovälineistä seuraavan vaiheeseen? Ei välttämättä, mutta läppärillä ja islantilaisella mokkulalla voisi päivittää blogia vapaammalla aikataululla. Jäämeren-reissulla nettipisteiden löytäminen osoittautui hankalaksi ja ajoaikaa tuhrautui kohtuuton määrä sisällä istuskeluun keskellä päivää. Mutta alle kilon painoista läppäriä, jonka akku kestää tosi pitkään ja joka ei kustanna kohtuuttomasti, voi olla vaikea löytää. Eikä pikkunäppäimisen puhelimen kanssa nyhrääminen tunnu houkuttelevalta ratkaisulta sekään. Saatan hyvinkin päätyä vielä paperivihkoon.

Reissun hahmottaminenkin on vielä vaiheessa. Runkoreitti Islannin ympäri vastapäivään on sentään jo muotoutunut, mutta yksityiskohdat ovat auki. Ja päälle voi tulla vielä yllättävien luonnonmullistusten pikantti mauste. Improvisaatiota, sitä tarvitaan loppuun saakka.

Reissun nettisivun ensimmäinen versio on sentään olemassa, mutta teksti-tv-sivut ovat vasta ajatuksena. Radio Suomen kanssa on sovittu torstairaporteista noin klo 13.15 (aika voi elää jonkin verran). Ensimmäinen raportti on 7.7. Matkakuume alkaa pikkuhiljaa kohota.
 

 

< edellinen blogipäivitys

To 26.05.2011 @ 23:57Matti Rämö

Pyörällä metsään: satakielet lurittavat!

Nyt on paras aika vuodesta suunnata pyörällä metsäteille. Aamunkoiton punerrusta säestää melkoinen joukko kevään airuita. Lepikoissa ja pusikoissa sirkutetaan ja pulistaan.

Ja kun mustarastaiden taidokkaiden säkeiden seasta alkavat solista esiin myös satakielien luritukset, niin taideterapian parhaat vaikutukset alkavat virrata esiin. Työ- ja ihmissuhdemurheet ja muut arkiset stressikitkat asettuvat oikeampiin ulottuvuuksiin, kun altistaa itsensä tervehdyttäville soinnuille.

Helsingissä tällainen terapeuttinen metsäparatiisi löytyy aivan keskustan liepeiltä. Monta kilometriä pitkän Keskuspuiston vaikutusta kaupunkilaisten terveyteen ei voi mitata rahassa.

Toukokuun loppu ja kesäkuun alku on myös oiva aikaa suunnata pyöräretkelle esimerkiksi Baltian pikkuteille. Lintujen mekastus on paikoin aivan tolkutonta ihan tavallisten pienten maanteiden varressa. Myös pesäpuuhissa hääräilevien kattohaikaroiden valtava määrä yllättää.

Auringonnousun aikaan metsään!

Ma 16.05.2011 @ 18:53Matti Rämö

Pyöräilijöitä joka lähtöön: Stadibike

Ensimmäiset Stadibike-fillarimessut Helsingin Suvilahdessa johdattelivat viikonloppuna mainiosti kohti alkukesän pyöräilykautta. Tapahtuma keräsi yhteen hyvinkin erilaisia alan harrastelijoita.

On oikeastaan aika hämmästyttävää, kuinka monta lähestymistapaa pyöräilyn maailmaan onkaan ja kuinka monenlaiseen touhuun kaksi- ja kolmipyöräiset menopelit soveltuvat. Suuri enemmistö polkee pikkumatkaa töihin tai kouluun tai kauppaan tai kavereille; toiset kiskovat suorituskykynsä äärirajoilla sykemittarien kanssa maantiellä, radoilla tai maastossa; toiset hissuttelevat pitkää matkaa. Ja sitten on niitä, jotka kiipeilevät esteradoilla, loikkivat hyppyreistä, rymyävät pöpelikössä, pelaavat pooloa, kuljettavat ihmisiä tai tavaroita. Toiset puunaavat ja säätävät ja rakentavat ihmeellisiä virityksiä; toiset toteuttavat ankaraa kilpailuviettiä; toiset etsivät omia rajojaan; toiset viihtyvät yhdessä, toiset yksin, jotkut ihmisvirtojen seassa.

Stadibike onnistui kokoamaan kirjavan joukon väkeä, nuoria ja vanhoja, joita yhdistää intohimo tai ainakin vahva sympatia pyörään. Hyvä, hyvä. Lauantaina ei edes tuulinen ja kolea sää pystynyt pitämään innokkaimpia poissa, ja sunnuntain lempeämpi tuuli toi sitten lisää ihmisiä. Ottaen huomioon, että tapahtuma järjestettiin ensimmäistä kertaa ja ettei sää ollut paras mahdollinen, niin kaiketi saldo ei ollut ihan huono. Oletan, että järjestäjät toivoivat runsaammin paikalle nuoria friikkejä mutta myös sitä suurta massaa, joka suhtautuu pyöräilyyn myönteisesti muttei välttämättä halua nousta barrikadeille oman erityisen pyöräilynäkökulmansa puolesta.

Omat messuni sujuivat jutustellen ja kirjoja kaupitellen Islannin sääsimulattoorissa tuulten armoilla (varsinkin lauantaina). Viisi kiloa lisävaatetta riitti juuri ja juuri pitämään toimintakuntoisena järjestöille varatulla piha-alueella Kattilahallin ja testiratojen välissä. Jos sade olisi sattunut, olisi yhteisständimme (SPR, Poljin, HePo) säänkestävyys joutunut ankaraan testiin, mutta viikonlopun Islanti-simulaatio oli aloittelijalle sopiva helppo versio. Tapasin useammankin Islannin-kävijän, ja viesti oli kaikilla samansuuntainen, heinäkuiselle matkalleni kannattaa ottaa mukaan lämmintä, sää tulee vaihtelemaan nopeastikin, ja tuuli on vallitseva elementti. Aiheesta piti esitelmän sarjakuvapiirtäjäpariskunta Christoffer ja Kaisa Leka. He olivat käyneet kolmisen viikkoa ihmettelemässä Islannin karua kauneutta. Heidän reissunsa avasi myös pyöräilyn monitahoista terapeuttista näkökulmaa hienosti. Kaisa on tehnyt jo kolme pitkää pyörämatkaa, vaikka hänen kummatkin jalkansa on amputoitu polven alapuolelta.

Kaiken kaikkiaan viikonloppu oli onnistunut, ja jälleen kerran se lisäsi vakaumustani, että pyöräily on hienoa. Ja että kirjojen kirjoittaminenkin pyörämatkoista on järkevää ajankäyttöä (vaikkei se ihan aina tunnu itsestäänselvyydeltä kun roikkuu yöt tietokoneella), palaute oli sen verran vakuuttavaa. Kiitos siitä kaikille :)

Ps. tiistaina 17.5. oli Radio Suomessa pyöräilyn teemailta. Aiheet rönsyilevät mm. sähköpyörissä, lasten pyöräilyssä, pyöräteissä ja kolmipyöräisissä. Studiossa olivat toimittaja Markus Turusen ja allekirjoittaneen lisäksi Fillari-lehden päätoimittaja Janne Lehti ja Poljin ry:n toiminnanjohtaja Matti Hirvonen. Ohjelman voi kuunnella YLE Areenasta.
 

La 07.05.2011 @ 02:53Matti Rämö

Ota kantaa – pyöräile!

Liikennesuunnittelua tehdään yhä melko surutta autojen ehdoilla. Liikennevalojen sujuvampi toimiminen tarkoittaa esimerkiksi sitä, että autot pääsevät näppärästi vihreiden turvin kääntymään oikealla silloinkin, kun suoraan ei pääse, mutta risteykseen ajava pyöräilijä joutuu pysähtymään ja painamaan nappia ja odottamaan, vaikka samaan suuntaan menee muuta liikennettä. On liian vaikeaa määritellä tätä ylimääräistä oikealle kääntymistä ehdolliseksi esimerkiksi keltaisella vilkkuvalolla. Ruotsissa tämä osattiin jo 1980-luvulla.

Hiljaiseen yöaikaankin pääkaupunkiseudulla on kymmenittäin liikennevaloja, jotka ovat perusoletuksena punaisella. Autoille tällaiset valot muuttuvat lähestyessä vihreiksi, ja jos vaikka sattumoisin samaan aikaan olisi pyöräilijä menossa samaan suuntaan, hänen pitäisi pysähtyä, painaa nappia ja odottaa. Näin siis teoriassa. Punaisen valon sokea kunnioitus keskellä yötä tyhjässä risteyksessä on pyöräilijälle hölmöläisten puuhaa.

Liikennesuunnittelu on toki vaikea laji, sitä en kiellä, varsinkin jos kaupungin katuverkosto on muodostunut vuosikymmeniä sitten. Paikoin on vaikeaa sovitella yhteen joustavasti kaikkien liikkujien etuja. Mutta monessa kaupungissa ei tätä edes yritetä. Pääkaupunkiseudulla voi liikennesuunnittelun ratkaisuista tehdä johtopäätöksiä siitä, mitkä ovat kunnanvaltuustojen voimasuhteet. Pyöräilijän näkökulmasta Helsinki on ylivoimainen suunnitteluponnistuksissa. Espoo on pyöräilijän näkökulmasta pääkaupunkiseudun takapajula. Autot menevät sujuvasti kaikkien muiden liikkujien ohitse insinöörien piirustuspöydillä.

Mutta ei Helsinkikään mikään onnela ole, ei ainakaan muihin Pohjois-Euroopan maihin nähden. Itä- ja Etelä-Euroopan vertailussa Helsinki toki ponnahtaa esiin komeasti erittäinkin edistyksellisenä kaupunkina (myös Espoo pärjää hienosti tässä kisassa). Mutta mutta yhä edelleen uusillekin asuinalueille rakennetaan käsittämättömiä muutaman sentin kynnyksiä pyöräteiden risteyksiin myös Helsingissä. Pahimmillaan kehitys on sitä, että vanhoja kynnyksettömiä risteyksiä ”korjaillaan” niin, että niihin saadaan se viiden sentin kynnys. Tällaisia kivitöitä on tehty ainakin Pakilassa, jossa on veromaksajien rahoja hukattu säälittä muutoinkin huonosti toimivilla risteyskivetyksillä. Siis ovathan ne kauniita kivitöitä. On vaikea arvata, onko olosuhteiden heikennys pelkästään suunnittelijan syytä vai onko myös kivimiehillä osuutensa huonossa lopputuloksessa.

Kynnysten rakentamisen lisäksi pelissä on isompiakin asioita. Risteysten kulun suunnittelu on paikoin niin sekavaa, että pitäisi olla takana vähintään muutaman kuukauden lakiopinnot, jotta voisi varmuudella tietää, mikä mahtaa olla oikea risteyksen ylittämisjärjestys. (Asiaa on vääntänyt rautalangasta ansiokkaasti Otso Kivekäs).Bonuksena tähän tulee päälle se, että oikeassa oleminen ei tietenkään takaa turvallisuutta. Näköesteet, kännykät, väsyneet kuljettajat ja muut häiriötekijät takaavat sen, että turvallinen risteysajo vaatii aina valppautta. Näkeeköhän kuski nyt minut, ja jos näkee kunnioittaako hän etuajo-oikeuttani, vai eikö hän edes tiedä, kenellä on etuajo-oikeus. Nämä ovat kovin arkisia satulapohdiskeluja taajamapyöräilyssä.

Tärkeää on se, että ongelmista ja epäkohdista keskustellaan. Ja yritetään herätellä suunnittelijoita ja autoilijoidenkin tietoisuutta, että yhteispeliä tarvitaan joka suuntaan. Helsingissä jokakesäinen tapa ottaa kantaa on osallistua kriittisiin pyöräretkiin keskustassa. Vajaan tunnin ja kymmenen kilometrin ryhmäajolla kerrotaan konkreettisesti, että me pyöräilijät olemme olemassa ja että olemme sen verran iso joukko tienkäyttäjiä, että tämä pitää huomioida kunnolla jo liikennejärjestelyjen suunnitteluvaiheessa, eikä vasta sitten, kun ongelmat ovat jo alkaneet kasautua. Kriittisen massan ideasta lähtevä ajatus on käynnistää muutosta ja vauhdittaa sitä pienin polkaisuin.

Kriittisiä pyöräretkiä järjestetään toukokuusta syys-lokakuulle kuun toisena tiistaina. Polkaisut alkavat nyt 10.5. ja uusi kokoontumispaikka on Lasipalatsinaukio, kokoontuminen alkaa klo 17.30, ja satulaan noustaan klo 18. Poliisin saattaman kulkueen reitti kulkee keskustassa niitä katuja, joiden suunnittelussa pyöräilijät on huomioitu erityisen nihkeästi. Tapahtuman kehittely on hieman uudessa vaiheessa, ja on tarkoitus vaihdella reittejä ja järjestää erilaisia oheistapahtumia itse polkaisun jälkeen. Lähtöpaikka on tänä kesänä aina Lasipalatsinaukio. Polkaisuideoita saa lähettää osoitteeseen otso.kivekas@hepo.fi.

7.5. alkoi myös valtakunnallinen Pyöräilyviikko, ja kannatuksensa planeetan parhaalle kulkuneuvolle voi ilmaista tilaisuuksissa ympäri Suomea. Jyväskylässä on maan monipuolisin tapahtumaviikko, Hyvinkäällä järjestetään mm. poliisin huutokauppa 14.5.klo 10. Tampereella myydään romppeita Tullintorilla 7.5. klo 11. Helsingin Suvilahdessa Kulosaaren sillan kupeessa järjestetään 14.-15.5. ensikertaa Stadibike-tapahtuma, joka on todennäköisesti esim. Fillarimessuja kiinnostavampi kokoontuminen.

Pyöräillään :)
 

To 28.04.2011 @ 21:59Matti Rämö

Kevään pyöräilyterapiaa: eläköön erilaisten äänten sointu!

Pyörän satulassa on hyvä sulatella kevään suruja ja riemuja. Varsinkin silloin kun pääsee metsään polkemaan ja voi aistia lähietäisyydeltä ympäristön heräämistä. Maa tuoksuu vahvaa kosteutta, joka sakenee paikoin tunkkaiseksikin. Mutta se huokuu lupausta uudesta elämästä, uudesta syklistä.

Öinen metsä on erityisen hieno. Ilma on vielä vähän raakaa, ja kylmää ilmanvirettä vastaan pitää suojautua hyvin. Mutta ennen aamunkoittoa lehdot ja näreiköt raikaavat sirkutusta, tirskuntaa, rääkäisyjä, pulputusta, kauniita säkeitä, ihmeellisiä ääniä, kuin vieraiden maailmojen rukouskutsuja. Erilaisten sointujen, kutsujen, sävyjen ja värien rikkautta, hämärässäkin voi kokea sen moninaisuuden, josta elämä koostuu. Erilaisuuksien summasta.
 

Sivut

Polkupyörämatkalla – joka päivä

Teksti-tv-toimittaja Matti Rämö on psykofyysisellä polkupyörämatkalla joka päivä. Jo työmatkan puolituntinen riittää sinkauttamaan mielen tien päälle. Matka jatkuu öisin kirjoituspöydän ääressä, kun eksoottiset megapolkaisut muuntuvat kirjoiksi.

Lisää megapolkaisuista: Italia/Tunisia; Intia; Thaimaa/Vietnam; Jäämeri; Islanti; Andalusia/Marokko; Istanbul

Kirja-arviot: Rengasrikkoja Saharassa; Polkupyörällä Intiassa; Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin; Polkupyörällä Jäämerelle; Polkupyörällä Islantiin; Polkupyörällä Andalusian vuorilta Afrikkaan; Polkupyörällä Ukrainan halki Istanbuliin

Äänikirjat Yle Areenassa: Rengasrikkoja Saharassa; Polkupyörällä Intiassa

Videopäiväkirja Yle Areenassa: Polkupyörällä Istanbuliin

Radio Suomi, Aamu-tv, Radio 1: Matkaraportteja Elävässä arkistossa

Infosivu facebookissa

 

 


 

 

Blogiarkisto

2013

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2011

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu

2010

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu