Yksi dekoratiivisimmista tavoista ilahduttaa aamusilmää on puurotulivuori. Sellaisen saa purkautumaan, kun laittaa hiutaleita ja vettä astiaan, astian mikroon ja poistuu pukeutumaan muutamaksi minuutiksi.
Millaista musiikkia 37 vuotta rekkaa ajanut tamperelaismies toivoo? Sanoitko Matti Esko? Teräsbetoni? Frederik? Metsään meni.
Löysin juuri käsilaukustani ryppyisen lappusen. Olen kirjoittanut siihen tärkeän asian: PE 18.1. tamperelainen rekkamies 37v kokemuksella Bette Midler : Wind beneath my wings ja Sound of Music.
Oi! Muistan sen puhelun! Puhelinlangoille Radio Suomeen soitti matkan päältä kuski, joka toivoi Bette Midleriä ja kertoi tykkäävänsä myös Sound of Music -musikaalin sävelmistä. Ällistyin ja riemastuin rekkamiehen musiikkimausta niin paljon, että kirjoitin ydinkohdat muistiin lapulle. Että muistaisin kunnioittaa yksilöitä ja yksilöiden persoonallisia valintoja. Että muistaisin rekkamiehen, joka ei mahdu rekkamiehelle määriteltyyn lokeroon.
Nyt muistilappu on neulattuna työhuoneen seinällä.
Ja tämä biisi on omistettu sinulle, rekkamies:
Raindrops on roses and whiskers on kittens
Bright copper kettles and warm woolen mittens
Brown paper packages tied up with strings
These are a few of my favorite things
Miksi miehet eivät yhteisenä rintamana vaadi hormonaalista ehkäisyä itselleen? Naisten kokemusten perusteella tiedetään pillereiden ”rauhoittava” vaikutus. Jos siis miehet haluavat hillittömästi ja naiset (osittain hormonaalisesta ehkäisystä johtuen) hillitysti, tuntuisi järkevältä pyrkiä tasoittamaan tätä eroa. Lisäbonuksena mies saisi itse päättää päästääkö hän siittiönsä rellestämään.
Miesten tasa-arvo-ongelmat ovat tapetilla. Kaapin paikka -ohjelma käsitteli Yle Radio 1:ssä 20. helmikuuta naisten seksuaalista valtaa ja 14.5. jatketaan muista epäkohdista. Yhteiskuntatieteilijä Henry Laasanen on mukana molemmissa keskusteluissa. Hän tekee parhaillaan väitöskirjaa miesten tasa-arvo-ongelmista Suomessa.
Valmistaudun 14.5. nauhoitettavan keskustelun vetämiseen utsimalla näkemyksiä miesten syrjinnästä. Verkot olen heittänyt myös Laasasen blogiin. Sieltä löytyy rouheampaa mieskommentointia.
Ongelmia tuntuu löytyvän.
Monet naiset luopuvat ehkäisypillereistä, koska ne vähentävät seksihaluja. Miesten ehkäisy tasoittaisi tilannetta. Naiset saisivat halunsa takaisin ja miesten ei tarvitsisi haluta jatkuvasti. Lisäbonuksena mies saisi itse päättää päästääkö hän siittiönsä rellestämään.
Asiahan on niin (jos sitä ihan solutasolla tarkastellaan), että mies ampuu yhdessä siemensyöksyssä matkaan satoja miljoonia siittiöitä, jotka painavat täyttä höyryä naisen sisuksiin. Munasolu sen sijaan nököttää kiltisti paikoillaan, ihan kotosalla, munanjohtimen yläpäässä. Se miettii omiaan kaikessa rauhassa – kun sen kimppuun yks kaks tungeksii satapäin viuhuhäntiä hedelmöittämisen kiilto silmissä.
Siittiöiden voidaan siis ajatella olevan syyllisempiä hedelmöittymiseen. Munasolun näkökulmasta katsoen on tapahtunut väkisinmakaaminen.
Miehen hormonaalista ehkäisyä on lupailtu 80-luvulta lähtien. Alkaiskohan pikku hiljaa tulla valmista?
Aavistelen, miten tämä ulkoministerin sekstiviestijupakka etenee. Bloggaajat, kolumnistit ja uutisvuodot (minä myös) sanailevat aiheesta nokkelasti ja pisteliäästi. Toiset ovat vihaisia, toisia vaan naurattaa. Viimeistään huhtikuussa kaikki vitsit aiheesta on kerrottu ja asia alkaa olla loppuunkäsitelty.
Ulkoministeri jatkaa ulkoministerinä ja eroottinen tanssija eroottisena tanssijana.
Meillä tuntuu olevan tapana tarttua kiusallisiin tapauksiin aina saman kaavan mukaan. Ensin uutinen jysäytetään suurimmalla mahdollisella fontilla iltapäivälehtiin. Seuraavaksi aiheeseen tarttuvat puoliviihteelliset ajankohtaisohjelmat ja keskusteluohjelmat. Sitten käsiteltävä asia etenee vitsiohjelmiin, ja lopun lähestyessä joka toisesta kebabravintolasta saa myös Matin Uuniperunaa.
Ilkan tapaus on nyt siinä vaiheessa, että omituinen anteeksipyyntö on esitetty, telaketjufeministipikkarit lähetetty ja Jyrki Lehtola on kirjoittanut kolumnin aiheesta.
Ennakoin tulevaa: toukokuussa alusvaatealan yritys Triumpf päättää nostaa alusvaatenäytöksensä kiinnostavuutta tuntuvasti. Näytöksiin ei ole ollut helppoa saada kutsuvieraita, sillä liivejä voi nykyisin katsella bussipysäkilläkin. Mainoskuvien mallit ovat sitä paitsi helpompi retusoida virheettömiksi kuin elävät ja liikkuvat mallit. Triumpfille työskentelevä mediasuhdekonsultti keksii ehdottaa, että kutsutaan ulkoministeri avaamaan näytös. Triumpfilla innostutaan valtavasti. Tämä on juuri sitä uudenlaista rohkeutta! Ja kukapa sopisi paremmin yhteen Triumpfin brändilauseista: Tutustu ajankohtaiseen alusasumuotiin ja heittäydy viettelysten maailmaan.
Kaivohuoneella nähdäänkin ennätysmäärä median edustajia. Ulkoministeri pitää velikultamaisen puheen, jota hän värittää muutamalla pikkutuhmalla sivuhuomautuksella. Hän tunnustaa olevansa ”heikko naiskauneuden edessä” ja ”syyllinen siihen, että hän pitää esimerkiksi tämän alusvaateyrityksen valmistamia tuotteita vastustamattomina”. Hän jatkaa kehumalla yrityksen perinteitä, vientinäkymiä ja aggressiivista otetta markkinoiden laajentamiseen. Ulkoministeriä kiitetään raikuvin suosionosoituksin ja tömistyksin, osa naisvaltaisesta yleisöstä huutaa rytmikkäästi Iken nimeä ja vislaa.
Triumpf tekee historiansa parhaan tuloksen seuraavalla kvartaalilla.
Luen järkyttyneenä Ilta-Sanomien muisteloita eilen kuolleesta Hannu Savolasta. Vesa-Pekka Koljonen kirjoittaa:
"Esimiehenä saatoin aina luottaa hänen lojaalisuuteensa ja siihen, että lehden uutiskoneisto oli viimeistä nippaa myöten hänen hallussaan päivin, öin - liioittelematta. Sattumalta keskustelin viikko sitten yhteisen ystävämme kanssa Hannu Savolan asenteesta työhönsä. Tämä kuvaili, kuinka ihmeissään hän oli seurannut toissa vuonna Savolan perheen jouluvieraana isännän osallistumista tsunamiuutisoinnin johtamiseen: vapaapäivästä riippumatta kontakti toimitukseen oli tauotonta ja ohjeistus täsmällistä."
Nippaa myöten hallussa? Päivin, öin ja jouluna?
Tällainen työhön sitoutuminen tappaa.
On vastuutonta glorifioida sellainen asenne työhön, joka vie liian varhaiseen kuolemaan. Eikö näitä suuret ja vastuulliset saappat jalassa kaatuneita miehiä ole ollut jo tarpeeksi?
Konsernille on tietysti taloudellista, että lojaalit työntekijät suoriutuvat sankarillisista urakoista ja tekevät usean ihmisen työt. Säästyy selvää rahaakin, kun ei tarvitse resurssoida riittävästi.
Hannu Savolaa en arvostele. Toivottavasti hän sai elää hyvän elämän. On suuri siunaus ihmiselle löytää työ, joka herättää intohimoja. On kuitenkin anteeksiantamatonta ottaa ihmisistä kaikki irti.
Jos työntekijä - johtaja tai rivityöläinen - on halukas antamaan kaikkensa päivin, öin ja jouluna, hänet tulisi ottaa lempeään puhutteluun. "Rakas ystävä, me haluamme sinusta vain kohtuullisen osan."
Jouduin ystävän kanssa sanasotaan. Hän urputti lumettomuudesta, ja minä olin kärkkäällä tuulella. Aloitin pommituksen:
-"Lajitteletko biojätteet? "
-"En jaksa."
-"Ajatko edelleenkin yksin autolla töihin joka päivä?"
-"Tietysti!"
-"NO ÄLÄ SITTEN VALITA!"
Jos et ole osa ratkaisua, olet osa ongelmaa. Tämä viisaus työntyy mieleeni aina, kun heitän teepussin tai omenankuoret sekajätepussiin. Kun olen osa ongelmaa, tässä kohtaa kasvihuoneilmiöongelmaa, riistän itseltäni oikeuden marista sen aiheuttamista seurauksista.
Ystäväni sanoo:"En ole koskaan kulkenut julkisilla, enkä kulje jatkossakaan." Hän sanoo sen ylpeillen. Mitäpä siihen. "Kiitos vaan sullekin hyvistä hiihtokeleistä."
Lammas matkusti tänään taksin takapenkillä. Noin kilometrin matkan. Yleisradion laskuun.
Outo metamorfoosi ihmisestä lampaaksi tapahtui juuri ennen Pasilan siltaa, kun olin palaamassa juttukeikalta.
Juteltiin neljävitosen kuskin kanssa turvallisesta "emme-tunne-toisiamme-siksi-jutustelemme-niitä-näitä" -aiheesta. Ei pisaraakaan juhannuksen jälkeen. Pihanurmi paloi ihan ruskeaksi. Järven pintakin laski. Säästyipä etelänlomarahat. Kaveria harmitti, kun lähti etelään.
Tässä vaiheessa olin vielä ihminen.
Kaikki muuttui, kun kuski sanoi:
"En mä muutenkaan hirveesti matkustele, kun en diggaa niitä nokikeppejä, ei matkailu oikein inspiroi."
NOKIKEPPEJÄ??!!?
Takapenkin nainen huokasi hiljaa BÄÄ ja vaikeni loppumatkaksi.
Miksi en pannut hanttiin? Miksi en käskenyt häntä pysähtymään ja jäänyt kyydistä? Miksi en paheksunut ääneen? MIKSI OLIN LAMMAS?
Somaliäitejä tuupitaan raitiovaunuissa ja väärännimisiä työnhakijoita sorretaan. Kukaan meistä syntyperäisistä ei nouse vastustamaan. Rasistisesta puheesta ja käytöksestä on tullut niin luontevaa, että näkemyksiään voi esittää huolettomasti vaikka takapenkin tuntemattomalle naisasiakkaalle. Kiitos tästä kuuluu meille lampaille. VOI VITTU BÄÄ!
Puolisen vuotta sitten pohdimme Suitian tilan karjataloustyönjohtaja Daniel Björkmanin kanssa syntyjä syviä navetan ovella. Hän teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Oli niin hienoa kuunnella ja katsella ihmistä, joka rakastaa työtään ja on omassa elementissään. Hän myhäili ja jutusteli lehmistä hellällä äänellä. "Navetassa on semmoista energiaa, mitä ei muualta voi saada." Ensimmäiseksi kysymykseksi Daniel arpoi itselleen "Minkä puolesta voisit kuolla?"
Siinä navetanovella jutelessamme kuolema oli kaukana, kaukana, - , elämä, mehukas arki ja työ lähellä.
Tänään sain sähköpostin Suitiasta. "Surullista asiaa Suitiasta. Kummivasikkatoiminnan isä, aina iloinen Daniel Björkman nukkui luotamme pois 11.4.2006."
Olen aivan kylmissäni. Käsiä palelee. Kuuntelen yhteistä keskusteluamme ja protestoin uutista vastaan. En suostu hyväksymään sitä.
Kysyin Danielilta mitä hän tekisi, jos hän kuulisi huudon:" Navetassa on tuli irti!" Hän vastasi: "Kyl varmaan kuolemaa uhmaten tulisin tänne ja yrittäisin pelastaa noita eläimiä täältä, koska ne on kuitenkin hyvin rakkaita, niihin tulee semmoinen tunneside. Sen takia ainakin uhmaisin sitä omaa henkeänsä ja tekis kaiken mikä on tehtävissä. Semmoiset tilanteet on semmoisia, että joutuis kattomaan silmästä silmään sitä, että kumpi sitä on kovempi se kuolema vai itte sitte."
Kolmestatoista kysymyksestä ehdimme nostaa viisi. Niistä kaksi käsitteli kuolemaa. Viimeiseksi Daniel arpoi "Mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen?"
Daniel pohti: "Mä uskon, että me siirrytään johonkin toiseen eliöön. Ruumis jää maan poveen, mutta henki lähtee sieltä. Mä luulen, että meikäläinen tulee vielä takaisin. Mä oon varmaan lehmä (iloista naurua). "
Ohjelma päättyi pohdintoihin uudelleensyntymisestä ja kuplivaan nauruun. Leikimme ajatuksella, että hän oli edellisessä elämässä kaltoin kohdeltu lehmä, joka palasi karjataloustyönjohtajana maailmaan näyttämään miten lehmiä pitää hoitaa.
Elämä on ihmeellistä. Olisinko tehnyt toisenlaisen ohjelman, jos olisin tiennyt tulevasta?
Hyvää matkaa, Daniel! Olit siunaukseksi ympäristöllesi.
Aamulla bussissa nuori mies pullisteli egoaan kännykkäänsä. Muutamasta lauseesta ymmärsin, että hän puhui kaupallisia. Hänellä oli lompakossa stondis, sillä hän oli juuri kuitannut hyvät rahat jostakin, joka liittyy tv-ohjelman ja iltapäivälehden läheiseen yhteistyöhön. "Kelaa vähän miten törkeesti mä nettosin!"
TV-ohjelmaa en tässä nimeä, enkä kanavaakaan, mutta sen voin paljastaa, että sisältöä mies kuvaili "ihan jeppiskamaa" ja että "jengi imee sitä ihan ääliönä".
Olen itsekin miettinyt television ja lehtien suhdetta. Uskon, että osaan ihmetellä epäuutisten uutisointia aika kirkassilmäisesti, koska olen elänyt televisiotta puolitoista vuotta. Minä olen siis täysin pudonnut näiden ilkkojen ja robinsonien maailmasta. Epäilen ostohimon nostatusviettiä aina, kun jonkun tv-sarjan henkilöiden tai näyttelijöiden (tai tanssijoiden) elämänkohtaloissa myötäiloitaan tai myötämurehditaan ylenpalttisesti. Sama pätee tangotaiteilijoihin.
Kun televisiokanava ja lehti ovat läheisessä yhteistyössä, on luonnollista, että saman konsernin sisällä suoritetaan pönkitystoimenpiteitä. Tarvitseeko sen olla niin jumalattoman ylisanaista? Bussissa elvistellyt kundi oli sentään rehellinen. "Ihan jeppiskamaa" vaikutti totuudenmukaiselta, sikäli kun voin ohjelmia näkemättä arvostella. Näitä kytköksiä ja yhteyksiä on hyvä muistella. Mitkäs mediat kuuluivatkaan samoihin ryppäisiin? Missä sävyssä ne kertovat toisistaan? Millä perusteilla?
Kelaa vähän miten törkeesti ne nettoo.
Kävin juuri kommentoimassa Eskelisen blogissa luovuutta.
Kun olin saanut purkaukseni julkaistuksi - jäin nalkkiin omaan ajatukseeni. Jos kerran nuokahdan täällä, tämän koneen ääressä, tässä huoneessa - mitä hittoa sitten TEEN TÄÄLLÄ?
Miksi en käytä työaikaani parhaalla mahdollisella tavalla? Jos minun olisi tarkoitus (niinkuin olen ymmärtänyt) tarjota kuuntelijoille oivalluksia, jotakin raikasta ja mietittyä, olisi minunkin syytä oivaltaa jotakin, raikastaa pääni ja miettiä asioita.
Tässä kuitenkin istun, pyörittelen papereita, lähetän kutsuja tuleville vieraille, bloggaan ja kuuntelen Yle Radio 1:sen keskusteluohjelmaa - eli välttelen työni todellisia haasteita: maailman tutkimista, ihmeiden löytämistä, havaintojen tekemistä, tulkintojen pohtimista, monipolvisten ajatusketjujen rakentelua (ovat niin hauraita pirulaiset, etteivät meinaa pysyä kasassa, ovat kuin lukinseitti metsässä, yksikin hipaisu ja langat katkeavat).
Jungner, hallintoneuvosto, tuottajat, eduskunta: potkikaa minua perseelle! Luutikaa minut ulos täältä, ulos sinne, missä ihmiset tekevät juttujaan, putkimiehet aukovat viemäritukoksia ja taiteilijat ripustavat teoksiaan. Samoissa hommissa ovat, muuten, kun sitä oikein ajattelee.
Voisko ihan alkuun sopia, että ne (me) joiden työksi on määritelty luoda viihdettä/asiaa/kulttuuria/ - eivät/emme saisi ässehtiä ylesandaalit jalassa näillä käytävillä? Eikö pitäisi olla joku ulkomaailmaan eksymisen pakko?
Keuhkoaa poleemisesti Eve Mantu, omasta työhuoneestaan, oman koneensa äärestä, arkana tarttumaan omaan haasteeseensa... (ettei kukaan vaan luulisi, että lintsaan töistä, sillä työhän on työpaikalla näkymistä, eikö??)
Eve Mantu kutsuu kurittoman kokouksen koolle lauantaisin aamukymmeneltä. Yhteiskuntarauhaa häiritään oudoilla havainnoilla ja kysymyksillä. Miksei työtön saa keittää kahvia? Mihin rikas tarvitsee lapsilisää? Onko huippukirurgeilla liian vähän töitä? Sinäkin voit tämän blogin kautta ehdottaa tärkeää ja/tai kohtuutonta asiaa kokouksen asialistalle. Eve Mantun kuriton kokous Yle radio 1:ssä lauantaisin klo 10.00-10.45. (alkaen 4.1. 2014)
