Mitä tekee nuoren mentori?
Mitä mentorin tarvitsee osata, millaista hyötyä tavallisesta aikuisesta voi olla?
Tutustu Helsingin diakonissalaitoksen vetämään AMIGO-projektiin.
Tiistaina 17.9. kutsuin studioon pari kokenutta mentoria, yhden nuoren ja mentoritoiminnan piällysnaisen.
Kuuntele suora keskustelu klo 10.05-11.00 Yle radio 1:ssä tai myöhemmin Yle Areenassa.
Kuvitellaan, että olen opettaja. Menen naimisiin unelmieni miehen kanssa, meillä on kivat kesähäät.
Kesäloman jälkeen hääkuvat kiertävät opettajanhuoneessa. Oppilaillekin näytän peruspotretin ja he tutkivat sormusta uteliaina. Sukunimikin muuttui, halusin ottaa mieheni nimen.
Aamunavauksessa kerron, että olen mennyt kesällä naimisiin.
Seuraavana päivänä vihainen äiti soittaa rehtorille.
Hänen lapsensa on kertonut, että olen näyttänyt hääkuvan, jossa poseeraan aviomieheni kanssa.
Äiti uhkaa ottaa lapsensa pois koulusta, jos heterouttaan mainostavaa opettajaa ei irtisanota.
Rehtori on pahoillaan.
- Meillä on pääsääntönä, ettei opettajien, oppilaiden tai kotien yksityisiä asioita puhuta julkisesti. Henkilökohtaisten asioiden ruotiminen ei kuulu julkiseen keskusteluun.
Rehtori myös muistuttaa, että heterous on sellainen ominaisuus, joka on jokaisen henkilökohtainen asia.
- Työntekijähän saa olla omassa itsessään mikä on, ja meitähän on monenlaisia, mutta se ei ole välttämättä tämän koulun asia.
Myös koulutoimenjohtaja kommentoi.
- Jos kerrotaan omista jutuista siten, että tuodaan hirveän yksilökohtaisia juttuja esille, niin minun mielestä se ei ole asiallista.
Heteroliitto on ihan vaan liitto, homoliitto on hirveän yksilökohtainen juttu.
Olen saanut elää heterona helppoa elämää.
Saman helppouden tulisi kuulua kaikille.
Viha on voimakas sana, jota ei oikein uskaltaisi käyttää samassa lauseessa lasten kanssa.
Naapurit-työryhmä on rakentanut helsinkiläisen lapsiperheen kotiin runoinstallaation, joka on yhtä absurdi kuin äitiyskin.
Milla Ollikaisen runot ovat vinoa, hyvin mustaa huumoria.
- Ne ovat asioita, joita äiti ei voi sanoa lapsilleen. Lapset eivät saa koskaan tietää mitä äidin päässä liikkuu. Runot ovat lapsilta kiellettyjä. "Hahaa, näin minä sanoisin teille, jos voisin sanoa, mutta enhän voi sanoa, koska te olette lapsiani."
Yhdessä runossa äiti pohtii mitä kirous tarkoittaa.
Sadussahan noidan kirous tarkoittaa sadan vuoden unta, mutta äiti tietää paremmin.
"Ei semmoisia kirouksia ole oikeasti olemassa. Mutta jotkut asiat tuntuvat kirouksilta. Esimerkiksi se, että jos en saa millään unta ja pyörin sängyssä hikisenä monta tuntia, pikkusiskosi alkaa itkeä vasta kun olen viimein nukahtanut. Silloin olen varma, että pikkusiskollasi on yliluonnollisia voimia."
Näyttelytilassa tämä runo kuunnellaan kuulokkeilla, vanhempien makuuhuoneessa, nojatuolissa istuen.
Vanhempien kahdenkeskisellä vuode-elämällä on yleisö.
Miltä sinusta tuntuisi esiintyä tälle katsomolle? 
Runoinstallaatiossa kattilakin puhuu.
Äidin ääni kaikuu kannen alta luikertelevien spagettiluirujen lomitse. Iänikuiseen passaamiseen väsynyt marttyyri listaa maaniseen tahtiin kotitöitä, joista hän yksin vastaa.
Raivoava äiti on väsynyt, pettynyt, surullinen ja neuvoton.
Osa väsymyksestä on äidin omaa pingottamista.
- Minä keitin vauvan tutin joka kerta, kun se oli pudonnut lattialle! Eihän siinä ollut mitään järkeä. Meillä oli kotona muutenkin aina siistiä, mikä on oikeastaan aika kaameaa. Siinähän on kyse vain hallinnasta, että hallitsen edes jotakin.
Lapsissa on alkukantaista voimaa ja hävyttömyyttä, jota he eivät vielä ole oppineet patoamaan. Lasten kyky provosoida eli painella oikeista ärsytysnapeista on ilmiömäinen.
Työskentely päiväkodissa tai sukulaislasten hoitaminen ei valmista kohtaamaan vanhemmuuden koko tunneskaalaa. Vasta äitinä ymmärtää, miten helposti lapsiin hermostuu.
Pahimpia tilanteita Milla Ollikaiselle ovat yllättävät umpikujat.
-Lapsi kiukuttelee, kun lähdetään ulos ja pitää pukea. Siihen osaan varautua henkisesti, mutta kun joku muu tilanne tulee vastaan yllättäen, raivo nousee heti, välittömästi, niin nopeasti, ettei ajatus kerkeä väliin. Ne on pahimpia tilanteita. Silloin itsehillinnän menettäminen on totaalista ja saatan huutaa naama punaisena. Se on kaameaa. Sellaisen raivarin jälkeen on täysin tyhjä olo.
Millalla oli tämän tunnustuksen jälkeen kiire tarkentaa, ettei hän joka päivä raivoa kotona.
Näinhän se keskustelu vanhempien kesken menee.
Jos vähänkin raottaa kulissia ja kertoo väsymyksestä tai kyllästymisestä, on kiireesti kehuttava lapsia ja vakuuteltava, että en tietenkään kuitenkaan ikinä luopuisi heistä ja blaa blaa.
Erityisesti meille vitsalla kasvatetuille vanhemmille olisi kullanarvoista päästä yhdessä rakentamaan uudenlaista vanhemmuutta. Omien vanhempien kasvatustavat eivät välttämättä kelpaa malleiksi.
Miten me voisimme tukea toisiamme ja oppia toisiltamme?
Kuka meitä kasvattajia kasvattaisi?
Luonto on tehokas terapeutti. Se alkaa toimia heti.
Vihermatto jalkojen alla laukaisee nopeita ja automaattisia emotionaalisia reaktioita, jotka meidän tiedostamattamme alkavat rauhoittaa sydämen sykettä ja laskea verenpainetta.
Muutamassa minuutissa sydämen hätäinen pompotus tasaantuu, kun pääsemme vihreään ympäristöön.
Mieliala alkaa kohentua parissakymmenessä minuutissa.
Avaran taivaan alla on helpompi hengittää, seinät eivät enää kaadu päälle.
Psykologi Kirsi Salonen ei vie asiakkaitaan metsäkävelylle pelkän estetiikan vuoksi:
- Luonto on minulle kumppani ja työkaveri, ei pelkästään viitekehys tai lisuke. Luonto tekee osan työstä puolestani.
- Luonto on hoidoissani koko ajan mukana, se ei ole vain temppu, joka tehdään perjantai-iltapäivisin. Me olemme omaksuneet pirstaloituneen ihmiskuvan, jonka mukaan mieli on irrallinen saareke, joka sijaitsee kallon sisällä. Fyysinen ympäristö vaikuttaa meihin aina, silloinkin kun me emme tajua sitä.
Jos ei ole oppinut lääkitsemään itseään luonto-olemisella, ei tunnista tarvetta päästä ulos luontoon. Luonto vaikuttaa kuitenkin elvyttävästi ja rauhoittavasti myös luonnosta vieraantuneisiin, niihin, jotka eivät mielestään ole luontoihmisiä ollenkaan.
Jo lyhyt piipahdus vehreässä ympäristössä vähentää psyykkistä kuormitusta, mutta kognitiivinen palautuminen vie pidemmän aikaa. Luontoympäristöön sukeltaminen auttaa laittamaan asioita mittasuhteisiin.
Kun nojaa isoon puuhun koko painollaan, voi kokea vapauttavan tunteen: minun ei tarvitse kannatella ihan koko maailmaa. Ainakin tämä puu seisoo niin vahvasti, että siitä voi ottaa jopa tukea.
Muistatko muuten vielä miltä kivi maistuu?
Kun olimme Kirsin kanssa kävelyllä, hän kehui lasten mutkatonta suhdetta luontoon.
Jos lasten antaa, he loikkivat, kiipeävät, haistavat ja maistavat.
Ylläolevan kuvan iso kivenmurikka sattui silmään ja ykskaks suuhuni palasi muisto.
Kivi maistuu kiveltä, vähän pölyltä ja vähän vichyvedeltä, mineraaliselta. Muistin myös eri puulajien lehtien maut ja suutuntumat.
Olen siis pienenä minäkin maistellut maailmaa!
Rakkaassa mökkipihassa kasvoi ennen valtava hopeapaju, hyvin samanlainen kuin tämä johon Kirsi Salonen kuvassa nojaa.
Koskemattakin tiesin: hopeapajun lehden yläpinta tuntuu suussa samalta kuin pajunkissan pinta, silkkisen karvaiselta.
Näiden asioiden muistelu teki minut hyvin onnelliseksi. Sykemittaria ei tarvittu, sydän löi tasaisesti ja rauhallisesti.
Kaksi viikkoa ja rapiat on nyt aikaa ensimmäiseen Hyvään päivään.
Tapahtuman taustalla on rajua tietoa suomalaisesta pahoinvoinnista. Me kuolemme masennukseen ja läskiin. Suomalaiset lihovat ja syövät masennuslääkkeitä. Voisiko edes osan tästä ankeudesta poistaa yhteisvoimin, lähtemällä ulos ihmisten pariin?
Hyvän päivän nettisivulla osoitteessa hyvapaiva.me on kartta, johon me pienten purojen synnyttäjät voimme merkitä omat pienet tapahtumamme.
Mitä sinä aiot tehdä? Luetko lapsille satuja puistossa? Vedätkö keskivartalolihaville reippaan kävelylenkin?
Miksi niin monen tarvitsee juoda?
Tätä tuskaista kysymystä olen tänä keväänä vatvonut yötä päivää. En ole löytänyt vastauksia, vain lisää kysymyksiä.
Miltä tuntuu tajuta, että olen voimaton, olen viinasta riippuvainen alkoholisti?
Miltä tuntuu päättää, että nyt minä lopetan juomisen?
Miltä tuntuu odottaa kotona, kun mies on hoidossa? Miltä tuntuu vihata ja pelätä ja toivoa yhtä aikaa?
Minnesota-hoitoon Lapualle tullaan hakemaan apua. Siellä raitistuneet alkoholistit ovat juovia vastassa. Viisi päivää saat puhua paskaa, sitten on puhuttava totta. Perushoitojakso kestää 28 päivää, se aika asutaan pääkallopaikalla.
Olisiko entistä miestäni auttanut, jos hänet olisi pakotettu kertomaan totuus elämästään? Olisiko 28 päivää riittänyt, olisiko joku päässyt hänen itsesuojelumuurinsa läpi?
Olli Alho on Minnesota-hoito oy:n toimitusjohtaja, joka on itsekin raitistunut alkoholisti. Hän tuli Lapualle ensin hoitoon, sitten jäi taloon töihin. Hän tietää millaista elämä on, kun kaikki ajatukset on viinassa:
- Se alkaa ohjata vapaa-ajanviettoa ja sitten se alkaa ohjata koko elämää. Olen myynyt kaikki kolme lastani viinalle. Aina kun piti valita, valitsin viinan. Jos vein lapset makkaranpaistoon metsään, ostin sillä vain itselleni luvan juoda. Olenhan näin paljon uhrannut perheelle!
Tämä päivä on ihmeellinen päivä, se on sinun.
Jos päivän ykkösjuttu on sinulle viina, hae helvetissä apua!
Olen kipuillut lastensairaalakeräyksen kanssa muutaman kuukauden. Sisäiset äänet kiistelevät.
Olen iloinen veronmaksaja, en ole koskaan purnannut velvollisuudesta osallistua yhteiskunnan kulujen kattamiseen.
Mielestäni lastensairaala kuuluu ytimeen. On se nyt perkele jos ei siihen löydy rahaa!
Ymmärrän myös kansalaiskeräyksen ideaa joltakin osin.Meidän tavisten on hyvä olla hereillä ja jeesata kriisitilanteissa.
Voiko sairaalan vanhenemista ja hidasta rappeutumista kuitenkaan pitää äkillisenä katastrofina, johon yhteiskunnan voi vaatia varautuvan?
Minun mielestäni ei voi. Tulvat ja hirmumyrskyt ovat yllättäviä hätätilanteita, jotka vaativat poikkeustoimia.
Uuden lastensairaalan rakentamista vauhdittamaan perustetun tukiyhdistyksen kantavat voimat ovat poikkeuksellisen vaikutusvaltaisia suomalaisia. Tukiyhdistyksen puheenjohtaja Anne Berner on kuluneen vuoden aikana antanut omaa aikaansa hankkeelle päivittäin. Varainhankintakampanja on käynnistetty, kaava on vireillä ja rakennuttajakonsultti on valittu.
Arkkitehtikilpailukin alkaa muutaman viikon sisällä, joten sairaalahanke edistyy.
Kansalaiskeräys herättää kuitenkin myös huolta. Kansaneläkelaitoksen tutkimusprofessori Heikki Hiilamo syttyy kritiikkiin:
- Ei voi kuvitella arvokkaampaa kohdetta verovaroille, kuin lastensairaalan rakentaminen. Toki tämän keräyksen yksi tarkoitus on kohdistaa kriittikkiä poliittisen päätöksenteon hitaudelle, ja tällaista kritiikkiä tarvitaan. On kuitenkin hälyttävää, jos varakkaimmat meistä hylkäävät tämän demokraattisen prosessin ja alkavat henkilökohtaisten mieltymystensä perusteella valita mihin kohteisiin apua annetaan.
Poliittiset päättäjät ovat vapaata riistaa, joita haukutaan, vaikka he jakavat niukkuutta. Pitäisi enemmän keskustella asioista kuin henkilöistä. On huolestuttavaa, jos ihmiset eivät äänestä ja luota tähän järjestelmään, sanoo Heikki Hiilamo.
Lapsen maailma -lehteen kirjoittamassaan kolumnissa Heikki Hiilamo hämmästelee myös tukiyhdistyksen hallituksen toimia:
"Erityisesti ihmettelen Antti Herlinin asemaa sairaalaa rakennuttavan säätiön hallituksessa. Vuonna 2011 Herlin sai osinkoja lähes 55 miljoonaa."
Myös puheenjohtaja Anne Berner herättää hämmennystä. Toisessa roolissaan perheyrityksen toimitusjohtajana hän on aktiivisesti ajanut yhteisöveron alentamista. Yhteisövero alenee ensi vuoden alusta 4,5 prosenttia ja tästä seuraava verotulojen lasku tarkoittaa sitä, että yhteisessä rahapotissa on entistä vähemmän jaettavaa.
Silti: vitonen on pieni raha, miksi en sitä antaisi?
Emilia Lehtinen on ikuisesti kiitollinen Lastenklinikan sairaalan hyvästä hoidosta. Hänen esikoisensa syntyi alle kilon painoisena
- En ole laittanut vielä euroakaan. Minun mielestäni sairaalaa ei pidä rahoittaa näin, vaan verorahoilla. Suomessa on julkinen terveydenhoito, erikoissairaanhoito erityisesti ja sen on hyvä pysyä julkisena. Silloin tiedämme mistä rahat tulevat, ketä siellä hoidetaan, kuka tekee päätöksiä - siihen voimme me kaikki vaikuttaa. Ei saa käydä niin, että päätökset karkaavat johonkin säätiöön, jonka tulevaisuudesta emme tiedä. Sairaanhoito on kuitenkin hyvää bisnestä!
Emilia miettii myös ei-niin-suloisten avuntarvitsijoiden kohtaloa.
- Sairaille lapsille on helppo kerätä, hehän ovat söpöjä ja heistä tulee veronmaksajia. Miten käy kehitysvammaisten vanhusten tai vankien terveydenhoidon, jos heidän tukensa on kampanjoiden varassa?
Mitä sinä ajattelet?
Missä on yksityisen rahan paikka?
Vitonen, kymppi vai minkä verran?
Auta hämmentynyttä veronmaksajaa mäessä!
Se on niin söpö ja rauhallinen.
Maltankoira Börje on pieni valkoinen pölyhuisku, jolle lapset lukevat ääneen espoolaisissa kirjastoissa. Osa lapsista jännittää lukemista, koska sen oppiminen on työn ja tuskan takana. Joku viisas keksi, että ihmisen paras ystävä voi tässäkin olla paras. Koiralle lukeminen ei ujostuta yhtään!
- Lukuhetki on aina rauhallinen ja yksityinen tilanne, vain koiran ja lukijan välinen. Siellä ei ole yhtään ylimääräistä korvaparia. Kukin lapsi lukee noin vartin kerrallaan, kertoo Börjen emäntä Raisa Alameri.
Lukukoira Börje on emäntänsä kanssa etäopiskellut lukemisen tukemisen ammattilaiseksi.
- Meillä oli aikanaan rouva, joka sanoi joka asiaan sanan suudelma, jostakin syystä. Me keskusteltiin hänen kanssaan niin, että me puhuimme hänelle ihan normaalisti, ja hän vastasi suudelma suudelma suudelma, tietyillä äänenpainoilla.
Näinkin voi afasia toimia, kertoo Afasiakeskuksessa työskentelevä Sari Ståhl.
Pelle kuvailee kokemaansa:
-Se on hankalaa, kun kaikki on aivoissa, kaikki ajatukset selviä lauseita, mutta niitä ei saa ulos. Vain kirosanat tulivat helposti.
Virkeänä puhe sujuu yleensä paremmin, samoin rauhallisesti kotioloissa, tuttujen ihmisten kanssa.
- Yritin kioskilla ostaa kolme riviä lottoa, mutta se sana kolme ei millään suostunut tulemaan suusta. Oli pakko vaan odottaa.
Pellen onneksi kioskiasiakkaat olivat kärsivällisiä, eivätkä hosuneet hänen kanssaan.
- On tärkeää, että saan itse löytää sen kadonneen sanan. Jos minua autetaan liikaa, ei puhuminen parane. Toivon, ettei jeesattaisi niin pirusti.
Vanhassa vitsissä afaatikko menee Alkoon vakaana aikomuksenaan ostaa pullo jotakin hyvää viiniä. Perään kertyy kuitenkin jonoa, ja afaatikkoa alkaa jännittää. Kun hänen vuoronsa viimein tulee, hän töksäyttää ulos KOSSU!
Ylioppilaskokeet loppuivat perjantaina 22.3. ja heti maanantaina alkoi valmennuskurssi.
Lauran kevääseen ei ole hengähdystaukoa mahtunut. Laura tietää mihin haluaa opiskelemaan, eikä halua ajatellakaan epäonnistumista.
"Kun ylppäreiden alustavat tulokset tulivat, olin murtunut. Alisuoriuduin fysiikassa. Nyt mietin miten ihmeessä voin pärjätä pääsykokeissa, kun kirjoituksetkin menivät odotettua huonommin."
Joka puolelta kuuluu huolipuhetta nuorista pudokkaista. Opiskelupaikoista käydään taistelua usein pelokkain mielin. Laurakin miettii, että ensimmäisellä kerralla on pakko päästä sisään. Heti lukion jälkeen pyrkiville annetaan etusija, joten myöhemmin on vielä vaikeampi onnistua.
Mitä me kummit, mummit, isät, äidit ja vaarit voimme tehdä?
Mitä me emme saa tehdä?
Sosiologi Atte Vieno ja opinto-ohjaaja Raila Pirinen antavat hyviä neuvoja Yle radio 1:ssä tiistaina klo 10:05-11.00.
Yksi Railan neuvoista on meille läheisille vaikea: Huonoin neuvo on neuvo. On parempi auttaa nuorta kaivamaan mielensä pohjasta ahdistavien tunteiden takana piilevät syyt. Johtuuko pelko siitä, että vanhemmat niin kovin toivovat menestystä? Keski-ikäisyydestä käsin on turha huudella, että mitäs väliä, yksi vuosi sinne tai tänne. Nuoren hätä on todellinen ja tunteet sallittuja.
Atte Vieno pohti pääsykoetta hyvin erityislaatuisena tilanteena. Johonkin kohtaan vedetään pisteraja, ja sen ylittävät hyväksytään. Pisterajan alla ovat hylätyt. Missä muussa elämäntilanteessa asetelma on näin mustavalkoinen? Ei ole helppo löytää yhtä jyrkkää jakoa "hyviin ja huonoihin". Työelämässäkin toki usein mokataan, mutta harvoin epäonnistuminen on sataprosenttinen. Ja yrittää voi pian uudelleen, toisin kuin kerran vuodessa järjestävissä pääsykokeissa.
Kevään perhejuhliin vinkki: älä tenttaa nuorta, ethän tenttaisi aikuisiakaan. Miten avioliitto voi? Oletko hakenut uutta työtä? Suunnitteletteko perheenlisäystä? Ja kun kohtaat pänttääjän kaupassa tai kadulla, muista kohdata hänet kokonaisena ihmisenä, joka on muutakin kuin pääsykokeisiin valmistuva aivonkantoteline.
Eve Mantu kutsuu kurittoman kokouksen koolle lauantaisin aamukymmeneltä. Yhteiskuntarauhaa häiritään oudoilla havainnoilla ja kysymyksillä. Miksei työtön saa keittää kahvia? Mihin rikas tarvitsee lapsilisää? Onko huippukirurgeilla liian vähän töitä? Sinäkin voit tämän blogin kautta ehdottaa tärkeää ja/tai kohtuutonta asiaa kokouksen asialistalle. Eve Mantun kuriton kokous Yle radio 1:ssä lauantaisin klo 10.00-10.45. (alkaen 4.1. 2014)
