Älä pelkää, kyllä NASA pelastaa!
Viime päivinä olemme kuulleen YK:lle tehtävästä ehdotuksesta, jossa suositellaan varautumista suuren meteorin Maahan törmäämisuhkaan. Samalla monissa tiedotusvälineissä - myös meillä Prisma Studiossa tänään - on kerrottu, miten Yhdysvaltain kongressi onkin pyytänyt NASAa auttamaan. Huh, olemme pelastettuja!
Mistä oikeasti on kyse? Viime viikonloppuna päättyi San Franciscossa Kaliforniassa suuri Yhdysvaltain tieteenedistämissäätiön AAAS:n vuosikokous, missä kerrottiin monista erilaisista tutkimuksista ja tieteeseen liittyvistä asioista. Yksi monista samanaikaisesti kokouspaikalla pidetyistä esityksistä oli lauantaina 17.2. klo 9.30 paikallista aikaa alkanut pieni symposium asteroidin nimeltä Apophis Maahan kohdistamasta uhasta. Tämänhetkisten ratalaskujen mukaan on mahdollista, että Apophis saattaa osua planeettaamme vuonna 2036. Tämä 300-metrinen asteroidi tosin viilettää Maan ohi jo huhtikuussa 2029 ja jo sitä ennen sen radasta saadaan tarkempaa tietoa. Rata saattaa tosin muuttua tässä väliaikana, mutta silti kyseessä on todellinen uhka. Jotain siis pitäisi tehdä.
Toimintamalleja on kaksi: joko odotamme tarkempaa tietoa tai alamme varautua asteroidin sivuun sysäämiseen jo nyt. Mikäli puuttuisimme taivaallisen vipeltäjän rataan jo nyt, saisimme varsin pienellä vaivalla sen pois törmäyskurssilta, kun taas myöhemmin temppu vaatisi suurempia panoksia. Tämän vuoksi astronauttien ja kosmonauttien "ammattiyhdistys" Association of Space Explorers on tekemässä ehdotuksen Yhdistyneille kansakunnille tarkemman toimenpideohjelman kasaamiseksi. Yhdistyksellä on ollut jo vuosien ajan mahdollisia maahantörmääjiä käsitellyt työryhmä, joka on kiinnittänyt eri tahojen huomiota asiaan, ja nyt Apophis tarjoaa konkreettisen kohteen.
Avaruuslentäjät eivät ole parhaimpia tahoja uhkan todelliseen arviointiin ja poliittisten päätösten muovaamiseen, vaikkakin olisivat varmasti valmiita lähtemään Armageddon-elokuvan hengessä maapalloa pelastamaan. Siksi he ovat koonneet tutkijoista, juristeista, diplomaateista ja vakuutusasiantuntijoista ryhmän, joka pohtii asiaa. Se kokoontuu ensimmäisen kerran toukokuussa Strasbourgissa Kansainvälisessä avaruusyliopistossa (taas yksi hiljainen, mutta toimiva avaruusalan yhteistyöelin) ja ryhmän odotetaan antavan konkreettisen toimenpide-ehdotuksen vuonna 2009 YK:n "Ulkoavaruuden rauhanomaista käyttöä käsittelevälle komitealle", joka tunnetaan nimellä COPUOS (UN Committee on Peaceful Uses of Outer Space).
Avaruuslentäjien yhdistyksen kiinnostava asiaa käsittelevä paperi on ohessa pdf-muodossa (308kB).
Mistä sitten NASA tuli mukaan uutiseen? Ensimmäinen syy on tietysti se, että NASA tutkii lähiavaruuden kappaleita ja pyrkii kartoittaman mahdollisia törmääjiä. Se ei ole ainoa taho, ei tällä haavaa edes johtava sellainen, mutta se on mukana tutkimuksessa ja monet NASAlta palkkansa saavat tutkijat ovat mukana myös paremmissa astreoidimetsästysprojekteissa. Toinen syy on se, että Yhdysvaltain kongressi on vuonna 1998 perustanut Spaceguard -nimisen ohjelman ja määrännyt NASAn osaltaan johtamaan sen toimintaa, jonka tarkoituksena oli kartoittaa kymmenessä vuodessa 90% yli kilometrin kokoisista mahdollisista maahantörmääjistä. Yhdeksän vuoden aikana NASAn johtama Spaceguard kartoitti 4500 kohdetta, joista 703 on kooltaan yli kilometrin. Vuonna 2005 kongressi asetti uuden päämäärän: 90% yli 140 metriä halkaisijaltaan olevista kohteista vuoteen 2020 mennessä.
NASAn tehokkain havaintosysteemi on NEAT, Near Earth Asteroid Tracking, joka koostuu kahdesta tehokkaalla kameralla varustetusta kaukoputkesta Havaijilla ja Palomarin Observatoriossa San Diegon luona. Sen lisäksi työtä on tehty ja tehdään etenkin jatkossa myös muualla. Spaceguad on nimenä myös monien maiden ja kautta maapallon sijaitsevien tähtitornien sekä amatööritähtitieteilijöiden verkostolla, joka on tehnyt havaintoja vuodesta 1995 alkaen. Pan-STARRS on puolestaan rakenteilla oleva neljän robottiteleskoopin rypäs, joka tulee seulomaan taivasta automaattisesti. Varovaisestikin arvioiden se tulee löytämään ainakin 100 000 uutta ns. Troijalaista asteroidia (nyt niitä tunnetaan 1800) ja 20 000 kaukaisempaa Kuiperin vyöhykkeen kohdetta (joita tunnetaan nyt 800). Lisäksi sen kuviin tarttuu vähintään tuon NASAlle asetetun tavoitteen mukaisesti mahdollisia maahantörmääjiä. Toinen vastaava laite on LSST, Large Synoptic Survey Telescope, joka valmistunee vuonna 2013.
Tärkeintä on tietysti se, että kohteet havaitaan, eikä se kuka ne havaitsee. NASAlle kuuluu suuri kunnia, mutta julkisuudessa sille annettu maine ei ole aivan aiheellinen. Tässä tuleekin mukaan kolmas tekijä siihen, miksi NASA on mukana tässäkin uutisessa: tehokas tiedottaminen. NASAn tiedotteet leviävät laajalti, niitä siteerataan monissa paikoissa ja tietotoimistot, joista meikäläisetkin toimittajat monet uutisensa ottavat sen enempää ajattelematta, ottavat NASAn tiedotteet listoilleen lähes sellaisinaan. Lisäksi lähes kaikki, mikä liittyy avaruuteen, laitetaan NASAn piikkiin - myös sellaiset asiat, missä NASA on vain marginaalisesti mukana.
Tietysti kyse on paitsi puhtaasta tiedottamisesta ja avaruusasioiden popularisoimisesta, niin myös avaruusalan intressien turvaamisesta. Siis rahoituksen järjestelemisestä, minkä vuoksi etenkin budjettia Yhdysvalloissa tehtäessä NASA kertoo merkittävistä asioista, joiden perusteella sille kuuluu lisää rahaa. Ja tämä menee myös alemmalle tasolle: kun aikanaan NASAn Mars-ohjelman tulevaisuus oli vaakalaudalla, vedettiin hieman mutkia suoraksi ja julkistettiin hieman kyseenalaiseen maineeseen joutunut uutinen Mars-meteoriitista löytyneestä elämästä. Samanlaista markkinointia toki harrastetaan muuallakin, ei vain avaruudessa ja tieteessä.
Erityisesti NASAn maine nyrppii Euroopan avaruusjärjestöä ESAa, koska monet eurooppalaisella rahalla tehdyt, monasti jopa suomalaistakin osaamista käyttäneet avaruussaavutukset menevät automaattisesti niin suuren yleisön kuin toimittajienkin mielissä NASAn ja amerikkalaisten tekemiksi. NASAn määrärahat niin avaruuslentojen tekemiseen kuin tiedottamiseenkin ovat paljon eurooppalaisia suuremmat, mutta ESAlle soisi suuremman painoarvon myös täällä mediassa. Toisaalta ESAn hankaluus on sama kuin sen vahvuus: eurooppalaisuus. ESAn jäsenmaat pitävät yleensä ainakin kansallisesti niin suurta ääntä omasta osuudestaan, että yleiseurooppalainen aspekti jää pimentoon. Lisäksi ESAn tiedotuksessa on hieman EU:sta tuttua kankeakielisyyttä ja tarvetta monien eri kansallisten painotusten ja kompromissien tekemiseen - sekä yleistä eurooppalaista vaatimattomuutta. Kun jotain asiaa toistetaan itsetietoisesti komeilla teksteillä ja upeilla värikuvilla, niin asia kyllä menee läpi lopulta.
Tästä hyvä esimerkki on NASAn kuuohjelma, sillä samalla kun monet näkevät jo ihmiskunnan (anteeksi: NASAn ja amerikkalaiset) palaamassa Kuun pinnalle piankin, on aikajänne oikeasti yli vuosikymmenen mittainen, kuualuksia ei ole alettu suunnittelemaan alustavia hahmotelmia pitemmälle, niitä edeltävät alukset ovat myöhästymässä ja koko kunnianhimoinen suunnitelma on vaakalaudalla. NASA tietää, että jos tappiota alkaa ennustaa, se tapahtuu varmasti, ja että ainoa tapa pitää projekti hengissä on kertoa siitä säännöllisin väliajoin suurilla otsikoilla.
