Nestemäistä vettä Marsissa - ja toimittaja studiossa.

 Sinänsä ei ole mikään uutinen, että olin keskiviikkona Prisma Studion studiossa, mutta tällä kerralla aivan uudessa roolissa: haastateltavana. Aikataulukömmähdyksen vuoksi Turun erinomainen astrobiologi Harry Lehto olikin aivan muualla kun haastattelua piti alkaa tekemään, joten toimittajasta tuli yllättäen asiantuntijavieras, kun minut hälytettiin Marjon vieraaksi studiolle; en luonnollisestikaan kyennyt yhtä syventävään haastatteluun kuin Harry olisi kyennyt, mutta toivottavasti onnistuin antamaan eksoplaneetoista ja astrobiologiasta jokseenkin ymmärrettävän kuvan.

Itse asiassa suosittelen kaikille toimittajille piipahtamista haastattelutilanteen toisella puolella, sillä ennätin sanoa vain osan siitä, mitä olisi pitänyt. Aihe nimittäin on kerrassaan herkullisen kiinnostavassa tilassa juuri nyt, koska tähtitieteilijät löytävät koko ajan yhä pienempiä planeettoja yhä useammilta tähdiltä, astrobiologian tietämys tekee suorastaan loikkia eteenpäin ja naapuriplaneetaltamme Marsista - mikä voisi olla läheisin Maan ulkopuolisen elämän sijaintipaikka - on paljastunut viitteitä nyt myös nestemäisestä vedestä.

Kun nyt marraskuun alussa hiipuneen Phoenix-laskeutujan lähettämiä kuvia on käyty läpi, on niistä löytynyt paljon jännittävää. Yksi jännittävyyksistä on hyvin pieni yksityiskohta laskeutujan laskutelineessä: se näyttää vesipisaralta, joka kasvaa samaan tapaan kuin Maan päälläkin vesipisara kasvaa, kun esimerkiksi ilmasta siihen tiivistyy lisää vettä. 

 Kuvissa siis pisara näyttää pisaralta yhtä lailla kun nestepisara näyttää sellaiselta täällä maapallolla. Mikäli kyseessä on oikeasti pisarallinen nestemäistä vettä, pitää sen olla erittäin suolaista, koska lämpötila Marsin pinnalla oli päiväsaikaankin parikymmentä astetta pakkasen puolella ja ilmanpaine on noin sadasosa Maan ilmanpaineesta. Suolaisen veden jäätymispiste on matalampi, ja siten se periaatteessa voisi pysyä nestemäisenä martiaalisissakin olosuhteissa. Lisäksi laskeumisjalan metallitanko on todennäköisesti hieman ympäristöä lämpimämpi, mikä auttaa hieman tilannetta. Valitettavasti vain tarkkaa lämpötilatietoa jalalta ei ole, eikä veden suolaisuutta tunneta tarkasti, mutta kaikki viittaa siis nestemäiseen veteen.

Marsin pinta on yleisesti kovin suolaista ja Phoenixin laskeutumisalueelta on löytynyt runsaasti perkloraattisuoloja, joten periaatteessa ja mahdollisesti, kenties ja teoriassa vesi voisi olla nestemäisessä muodossa ihan siis oikeasti. Ja jos se on, niin hypoteettisesti esimerkiksi täällä maapallolla olevat suolasisesta ympäristöstä pitävät, runsasta ultraviolettisäteilyä sietävät ja kylmää kestävät bakteerit voisivat elää tyytyväisinä myös Marsin pinnalla. 

Jo nyt tiedetään, että Marsin pinnan alla voisi olla paikkoja, missä maanpäällisetkin alkuöliöt voisivat elää. Elleivät nyt potreasti, niin ainakin pysyä hengissä ja lisääntyä. Marsista on myös viime aikoina kerrottu tarkemmista metaanipitoisuuden mittauksista, ja niiden mukaan pinnalla on muutamissa paikoissa selvästi normaalia korkeampia metaanipitoisuuksia. Sille voi olla oikeastaan vain kaksi selitystä: vulkaaninen toiminta tai elämä. Maan päällä myös lehmät päästävät paljon metaania, mutta niitä tuskin Marsissa on.

Toinen astrobiologiaan liittyvä kiinnostava uutinen, jonka unohdin haastattelussa epäolennaisuuksia selittäessäni kokonaan, oli tiistaina esitelty tutkimus planeettainvälisen kaasupilven sisältämistä orgaanisista aineista. Aikaisemmin on tiedetty, että avaruudessa olevista kaasupilvistä on löytynyt monimutkaisiakin orgaanisia yhdisteitä, mutta nyt niitä löytyi roppakaupalla lisää uuden havaintotekniikan ansiosta. Tätä ennen kutakin molekyyliä on etsitty erikseen, on siis tiedetty etukäteen mitä etsitään ja kuinka, mutta nyt Yhdysvaltain kansallisen radio-observatorion tutkijat pystyivät purkamaan kaasupilven sisällyksen - ja yllätys oli suuri. Tavallisessa kaasupilvessä saattaa olla runsaasti monimutkaisiakin orgaanisia yhdisteitä.

Tähdet tiivistyvät näistä kaasukerääntymistä ja samoin planeetat muodostuvat samasta kaasusta tähtien ympärille. Kaasupilven sisällys siis päätyy myös planeettojen pinnoille, missä ne saattavat sitten muhia ja muodostaa yhä monimutkaisempia ja monimutkaisempia yhdisteitä. Tästä vaiheesta eteenpäin vain terveisiä Darwinille ja hups, muutaman miljardin vuoden jälkeen planeetan pinnalla saattaa olla elämää. 

Kuten edeltävästä huomaa, on kaikki astrobiologiaan ja eksoplaneettoihin liittyvä erittäin jännässä vaiheessa juuri nyt, ja varmastikin palaamme hyvinkin pian asiaan taas Prisma Studiossa - ja ensi kerralla toivottavasti Harryn kanssa.