…tai sitten ei ihan, mutta tuntuu hyvältä katsoa taivasta näinä päivinä. Kyse ei ole vain siitä, että kirjoitan tätä tekstiä parhaillaan Etelä-Afrikassa Sutherlandissa, SALTin, maailman erään suurimman kaukoputken, ja muutaman pienemmän teleskoopin henkilökunnan asuntolassa, missä saan viettää pari päivää. Kyllä, kyse on samasta paikasta mistä tein jutun Prisma Studioon viime vuoden lopussa; kiitos tuon käynnin, pääsin tänne uudelleen – tällä kertaa enemmän tähtitietellisiin töihin.

Kyse ei kuitenkaan ole nyt teleskoopeista, vaan taivaasta. Kun Aurinko laskee taas noin kolmen tunnin kuluttua, näkyy läntisellä taivaalla silloin kauniisti punakellertävän hehkun päällä kaksi kirkasta tähteä sekä Kuun sirppi. Tähdet ovat planeetat Jupiter ja Venus, ja ne näkyvät aivan yhtä lailla siellä pohjoisessa.

Niitä eilen illalla katsoessani muistin elävästi, mitä sanoin parhaillaan Tiedeykkösessä lähetettävässä avaruusluotaimista kertovassa minisarjassa: vaikka luotaimista on varmaankin joskus aikanaan puhuttu ns. julkisuudessa varsin paljon nykyistä enemmän, niin nyt on kuitenkin meneillään avaruustutkimuksen kulta-aika. Ja sen huomaa taivastakin katsoessa, sillä Kuuta kiertää parhaillaan useampikin avaruusalus, Venusta tutkitaan sitäkin paikan päällä juuri nytkin ja Jupiteria on ollut kiertämässä luotain 1990-luvulla pitkän aikaa, minkä lisäksi sinne on matkalla parhaillaan uusi luotain. Luotaimia ei tietenkään paljain silmin näe, mutta tietoisuus niiden läsnäolosta tekee taivaasta vieläkin sadunomaisemman.

Samalla kun lännessä ollut kolmikko painui alaspäin ja yö pimeni, nousi idästä näkyviin kaksi uutta, selvästi kirkasta kohdetta. Nekään eivät olleet tähtiä: Mars ja Saturnus. Kiertoradalla Marsin ympärillä on kolme toimivaa luotainta, yksi kulkija pinnalla ja yksi lisää on sinne matkalla. Saturnustakin kierretään ja sitä sekä sen kuita tutkitaan juuri tätä lukiessasikin.

Kaikki taivaalla komeasti näkyneet viisi kirkasta kohdetta ovat meille muutakin kuin vain tähtiä taivaalla - ne ovat taivaankappaleita. Jo pienen kaukoputken läpi katsoessa ne näyttävät täysin erilaisilta kuin tähdet: Kuun kraatterit, Venuksen pullea puolikas kiekko, Jupiterin raidat sekä kuut, Marsin punamystinen olemus sekä Saturnuksen renkaat. Ne kaikki ovat oikeita maailmoita, joiden olemus tiedetään ja tunnetaan varsin hyvin paitsi kaukoputkien, niin myös ennen kaikkea avaruusluotainten ansiosta. Kun emme itse ole päässeet lentämään vielä kuin Kuuhun, voimme silti lähettää silmämme ja korvamme kauaskin avaruuteen.

Vaikka viimeaikaiset uutiset planeettalentojen rahoituksesta ennen kaikkea Yhdysvalloista eivät ole olleet miellyttävää luettavaa, ovat luotaimet nykyisin suhteellisen edullisia ja niitä voidaan lähettää sekä lennättää varsin suurella rutiinilla. Mars-lento maksaa saman verran kuin Hollywood-elokuva, joten kyse ei ole suinkaan siitä, etteikö rahaa olisi uusiin lentoihin, vaan siitä mitä rahalla halutaan tehdä.

Lisäksi etenkin Nasan budjettitilanteessa kyse on siitä, että seuraava kiinnostava askel eteenpäin Marsissa vaatii hieman aiempaa enemmän rahallista panostusta: sieltä haluttaisiin tuoda näyte Maahan ja pohjustaa siten ihmisen teitä punaisen planeetan pinnalle. Sehän on lähiaikojen tärkein tavoite, mutta se tuntuu lykkääntyvän koko ajan tulevaisuuteen. Toivon, että ehdin vielä itse näkemään sen päivän, kun ihmisjalka (tai siis saapas) astuu Marsin pinnalle. Valitettavasti vain nyt, kun kukkaron nyörit ovat tiukalla, olisi tehtävänä paljon kiinnostavia asioita. Onneksi paljon voi tehdä nykyisin säästöbudjetillakin.

Tiedeykkösen jutuissa olen koittanut katsoa hieman menneeseen ja kurkottaa tulevaisuuteen. Kaksi osaa on nyt lähetetty (ne voi kuunnessa Areenassa (Osa 1, Mars sekä Osa 2, Kuu) ja kolme osaa on vielä tulossa. Niitä odotellessa kannattaa vääntäytyä ulos ja katsoa taivaalla nyt olevaa planeettapaljoutta - jos suinkin vain pilvien takaa tähtitaivasta näkyy. Samalla saattaa nähdä revontuliakin...

Ihmiskunnan katsotuin, käytetyin ja kenties mieleenpainuvin valokuva otettiin 7. joulukuuta 1972. Kuvassa on sinivalkoinen, kaunis maapallo mustan avaruuden keskellä, ja koska kotiplaneettamme näyttää kuvassa sinertävältä marmorikuulalta, sai kuva nimen "Blue Marble".

Apollo 17 oli toistaiseksi viimeinen Kuussa käynyt miehitetty avaruusalus, joten sen kolmihenkisen miehistön jälkeen kukaan muu ei ole nähnyt maapalloa näin kaukaa avaruudesta; matalalta kiertoradalta, missä esimerkiksi Kansainvälinen avaruusasema on, Maa ei näy koskaan täytenä, suurena pallona taivaalla, vaan se täyttää aina suuren taivaasta. Se on toki myös kaunis, ja etenkin Auringon laskut ja -nousut horisontista ovat upeita.

Blue Marble on itse asiassa yksi lukuisista kuvista, jotka Apollon miehistö otti. He olivat lähteneet paluumatkalle Kuun kiertoradalta noin viisi tuntia aikaisemmin, kun he näkivät aluksensa ikkunasta edessä maapallon. Se oli noin greipin kokoinen taivaalla, ja se näytti "niin hauraalta, että olisin voinut rikkoa sen, jos olisin tökännyt sitä sormellani". Varmasti koti-ikävä ja Kuun kuollut, puuterinharmaa pinta lisäsivät vielä näkymän kauneutta.

Jostain syystä tämä yksi kuva, joka on Nasan arkistossa numero AS17-148-22727, nousi suosituimmaksi. Siinä oli jotain maagista. Todennäköisesti sen otti miehistön geologijäsen Harrison Schmitt. Kamerana hänellä oli ruotsalainen 80-millisellä objektiivilla varustettu Hasselblad.

Tuon kuvan jälkeen Nasa on lisännyt arkistoonsa tuhansia erilaisia kuvia maapallosta, mutta aina silloin tällöin joku kuva on nimetty uudelleen Blue Marbleksi. Viimeisin näistä julkistuksista oli 25. tammikuuta, kun Nasa julkisti Suomi NPP -satelliitin ottaman kuvan kotiplaneetastamme. Suomella ei suoranaisesti ole satelliitin kanssa mitään tekoa, paitsi että se on nimetty suomensukuisen, Wisconsinin yliopistossa työskennelleen ja kaukokartoituksen parissa päätyönsä tehneen professori Verner E. Suomen mukaan.

Tämä kuva on kooste monista kuvista, ja siinä maapallo näykyy läntiseltä puoleltaan, eli sopivasti Amerikka ja Yhdysvallat täyttävät siinä melkein koko pallonpuolen. Nasa tosin julkaisi helmikuun alussa toisenkin samantyyppisen kuvan, missä näkyy itäinen pallonpuoli. Eurooppaa ei siinäkään juuri näy, mikä kenties heijastaa Nasan nykyistä politiikkaa…mutta ei siitä tässä sen enempää.

Kuvia on sanottu tarkimmiksi koskaan otetuiksi kuviksi maapallosta, mutta se ei pidä paikkaansa; tarkkoja ja kauniita kuvat ovat, mutta tarkempiakin on olemassa.

Silti mielestäni kaunein kuva maapallosta otettiin 12. marraskuuta 2009. Sen teki Maata avaruudesta lähestynyt Rosetta-luotain. Rosetta oli (ja on edelleen) pitkällä matkallaan kohti komeetta Churyumov-Gerasimenkoa, ja se teki useita planeettojen ohilentoja saadakseen niiltä lisää vauhtia. Kolmasti se lensi maapallon ohitse ja tutki sitä samaan tapaan kuin olemme kuvanneet ja mitanneet muita planeettoja. Luotain tuli kaukaa avaruudesta ja näki kuinka Maa oli aluksi vain heikko tähti taivaalla, mutta se kasvoi ja kasvoi, kunnes se oli suuri taivaankappale. Nopeasti se vilahti ohitse, ja pieneni jälleen pisteeksi. 

Verrattuna mihin tahansa muuhun planeettaan, ovat nämä kuvat Maasta erilaisia. Eikä tämä ole vain siksi, että se on kotimme, vaan myös siksi, että sinertävä pallo selvästi on elävä – päinvastoin kuin muut planeetat aurinkokunnassamme. 

Rosetta ei suinkaan ole ainoa Maata avaruudesta lähestynyt luotain. Ensimmäisen hämmästyttävän kuvan Maasta otti Nasan Kuuta kiertämään lähetetty Lunar Orbiter vuonna 1966, kun se kuvasi Kuun horisontin yläpuolella makaavan maapallon. Se oli ensimmäinen “ulkopuolinen” kuva planeetastamme, ja sai aikanaan suurta huomiota. Samoihin aikoihin Neuvostoliiton Zond-luotaimet kiersivät myös Kuuta ja kuvasivat myös maapalloa.

Sitten tulivat luotaimet: Mariner 10 käänsi vuonna 1973 laukaisunsa jälkeen kameransa kohti kotiaan ja kuvasi Maan sekä Kuun kauniin kaksoisplaneettasysteemin. Seuraavaksi saman teki Voyager 1 vuonna 1977, ja nyttemmin myös muun muassa Mars Odyssey ja Venus Express.

Rosettan lisäksi Maata painovoimalinkoukseen käyttäneet luotaimet Galileo, Cassini, Messenger ja Huyabusa ovat kuvanneet Maata, mutta jos näistä kaikista kuvista tulisi valita yksi, niin se olisi tämä Rosettan kuva: Maa on siinä 633 000 kilometrin etäisyydellä, ja siinä se on selvästi taivaankappale. Täältä planeetan pinnalta tätä kotimme kosmista olemusta on hankala huomata…

Viime viikolla seurattiin jännityksellä toimintansa lopettaneen amerikkalaissatelliitin viimeisiä hetkiä ja lopulta tämä UARS -niminen, pikkubussin kokoinen satelliitti putosi Tyyneen valtamereen.

UARS, eli Upper Atmosphere Research Satellite (ylemmän ilmakehän tutkimussatelliitti) vietiin avaruuteen avaruussukkula Discoveryllä syyskuussa 1991. Satelliitti oli ensimmäinen suuri ja tehokas otsonikerroksen ja laajemmin ilmakehän tutkimiseen tehty satelliitti, jonka toiminta-ajaksi suunniteliin kolmea vuotta. Se sinnitteli kuitenkin 14 vuoden ajan ja joulukuussa 2005 sen insrtumentit sammutettiin sekä satelliitilla tehtiin viimeinen ratamuutos, jolla se tuotiin matalammalle kiertoradalle, mistä satelliitti tulisi itsestään putoamaan Maahan. 

Ja näin kavi nyt lauantaina 24. syyskuuta 2011, Suomen aikaa aamutuimaan.

Satelliitissa ei ollut tarpeeksi polttoainetta, jotta se olisi voitu nostaa niin korkealle kiertoradalle, että siellä siitä ei olisi ollut haittaa. Polttoaine ei riittänyt myöskään hallittuun pudotukseen, joten NASA päätyi tällaiseen puolittaiseen ratkaisuun. Samaa menetelmää on käytetty usein ja satelliitteja putoaa Maahan silloin tällöin hallitsemattomana, mutta yleensä satelliitit ovat pienempiä. 

Euroopan avaruusjärjestön ERS-satelliitilla tehtiin juuri samanlainen radanalennusmanöveeri ja se tulee aikanaan myös putoamaan Maahan – noin 25 vuoden kuluttua.

Milloin ja minne?

Aikaa ei voi sanoa tarkasti, koska satelliitin putoamiseen vaikuttaa hyvin monta asiaa. Tärkein on Auringon aktiivisuus, joka vaikuttaa siihen kuinka tiheää on kaasu aivan ilmakehä yläosissa. Itse asiassa vielä satojen kilometrienkin korkeudessa on kaasua, joka hidastaa satelliitin ratanopeutta, ja jos nopeutta ei lisätä, niin satelliitti putoaa vähitellen alaspäin. Mitä alemmas se tulee, sitä nopeammin se putoaa, kunnes lopulta noin 150 kilometrin korkeudessa jarrutus on jo sen verran suurta, että satelliitti putoaa sieltä parissa päivässä alas Maahan. Ja kaasun tiheys siis riippuu Auringon aktiivisuudesta: mitä aktiivisempi Aurinko, silä "laajempi" on ilmakehä.

Kun satelliitti ei ole enää hallinnassa, sen asento muuttuu, ja siten on hyvin vaikea arvioida mikä on sen "ilmanvastus". Tästä tulee lisää epätarkkuutta. Se, miten satelliitti alkaa pyöriä ja rikkoontua ilmakehän otteessa, on myös enemmän tai vähemmän sattuman varassa. Joka tapauksessa ilmakehän kitka kuumentaa niin voimakkaasti noin 25-kertaisella äänen nopeudella alas putoavaa satellititia ja sen osia, että suurin osa kookkaistakin satelliiteista käytännössä höyrystyy putoamisen aikana. Vain tiheimmät ja raskaimmat kappaleet - tyypillisesti runko-osat, polttoainesäiliöt, kuumuutta kestämään suunnitellut rakettimoottorit yms. - saattavat selviytyä Maan pinnalle saakka, mutta yleensä niistäkin on jäljellä vain rippeitä.

Arvioiden mukaan noin kuusitonnisesta UARS:sta olisi pudonnut Maahan vajaat 30 enemmän tai vähemmän pientä kappaletta, jotka olisivat selviytyneet ilmakehän polttavasta syleilystä. 

Vaikka tarkkaa aikaa ja paikkaa ei pysty arvioimaan tarkasti kuin hieman ennen loppua, voidaan todennäköinen paikka määrittää ennalta suhteellisen hyvin.

Ensinnäkin satelliitit kiertävät maapalloa radoilla, jotka ovat jossain kulmassa päiväntasaajan suhteen. Kun satelliitin rata piirretään kartalle, niin se risteilee aaltomaisesti ylös ja alas sen mukaan, mikä on tuon radan inklinaatio - kaltevuus. Jos se on 57°, kuten UARS:n tapauksessa, niin satelliitti nousee maksimissaan 57° leveysasteen korkeudelle (ja laskee sen verran myös etelään). Se siis voi pudota vain tuolle alueelle, sillä vaikka korkeussuunnassa - siis suunnassa Maan pinnalta ylöspäin - rata onkin epävarma, ei se hyppele sivusuunnassa sen enempää kuin lehmät lentävät.

Seuraavaksi satellitin rataa voidaan piirtää kartalla monta päivää eteenpäin, ja kun tiedetään milloin satelliitti jotakuinkin tulisi alas, niin voidaan määrittää karkeasti alue, mikä voisi olla vaarassa. Putoamisen aikana palaset muodostavat lopulta viuhkan alaspäin putoavaa romua, joka levittäytyy radan pituudella noin 500 km:n matkalle, joten tämä pitää ottaa myös huomioon. Mitä alempana satelliitti on, sitä paremmin maahanpaluu voidaan ennustaa ja simuloida.

Satelliitti ei siis voi pudota "mihin vain maapallolla", kuten UARS:n tapauksessa kirjoiteltiin.

Vaikka elokuvissa pystytään koko ajan näkemään mitä tapahtuu missä päin maapalloa tahansa, niin valitettavasti oikeassa elämässä näin ei ole: satelliitin rataa voidaan tarkkailla, mutta esimerkiksi valtamerten päältä ei saada juuri lainkaan havaintoja. Niinpä on todennäköistä, että esimerkiksi UARS:n tarkkaa putoamispaikkaa ei saada koskaan selville – sehän ei ollut enää yhteydessä lennonjohtoon, joten aikaa ja paikkaa, missä yhteys menetettiin, ei voi määrittää.

Epäsuorien havaintojen ja tietokonesimulaatioiden avulla on nyt päätelty, että UARS olisi pudonnut lauantaina aamulla klo 6:23 – 8:09 välisenä aikana paikkaan, joka olisi 31° pohjoista leveyttä ja 219 itäistä pituutta. Pudonneita kappaleita olisi nähtävästi ollut 26.

Entä voiko putoava satelliitti osua sinuun?

Kirjoituksissa on myös käsitelty laajasti sita mikä on todennäköisyys sille, että putoavat muutamat romunpalaset osuisivat ihmiseen. 1:3200, ja kun otetaan huomioon ihmisten määrä, niin todennäköisyys on häviävän pieni. Suurin osa maapallon pinnasta on merta ja autiota, ja on erittäin, erittäin todennäköistä, että putoaminen tapahtuu jonkin sellaisen alueen päällä – kuten nyt kävikin.

Lentokoneistakin putoaa toisinaan kappaleita Maahan, avaruudesta tulee noin 40 000 tonnia planeettainvälistä pölyä ja meteoreja Maahan vuoden aikana (satakunta tonnia vuorokaudessa), eikä näistäkään ole suurempaa uhkaa.

Historia tuntee kuitenkin yhden tapauksen, kun avaruuslaitteen osa on osunut ihmiseen. Tammikuussa 1997 Oklahomassa kävelyllä ollut nainen tunsi tönäisyn olkapäässään, kun vuotta aikaisemmin laukaistun kantoraketin Maahan pudonneen ylimmän vaiheen osa osui häneen. Tosin samaan aikaan Teksasissa samasta laitteesta tömähti Maahan noin 250-kiloinen polttoainetankki, mikä olisi saanut aikaan enemmän vaurioita kuin pieni naiseen osunut osanen.

Ja sitten ROSAT...

Seuraava Maahan putoava kookas satelliitti on saksalais-amerikkalainen tähtitieteellinen teleskooppi ROSAT, jonka arvioitu putoamisaika on loka-marraskuun vaihteessa. Kyse on pienemmästä laitteesta kuin UARS, mutta siitäkin saattaa tulla osia pinnalle saakka – etenkin sen massiivinen teleskooppiosa. Sen radan inklinaatio on 53°, joten Suomessa ei ole syytä huoleen.

Nykyisin suurin osa laukaistavista raketeista ja satelliiteista pyritään tuomaan hallitusti alas asumattomien merialueiden päällä, jotta niistä ei koituisi haittaa ja jotta avaruusromun määrä ei enää lisääntyisi. Toisinaan kuitenkin satelliitit menevät rikki ja jäävät radoilleen ilman ohjausta, jolloin ne putoavat hitaasti alaspäin ja lopulta syöksyvät Maahan.

Lue lisää hallitusta Maahan pudottamisesta: www.esa.int/SPECIALS/ATV/SEM2TWZ27PG_0.html ja video: blogs.esa.int/atv/2011/06/24/bittersweet-video-from-tuesday-evening/

Aika rientää hurjaa vauhtia ja tämän YLEn blogin päivittäminen on ollut viime aikoina hieman hitaanpuoleista - itse asiassa edellinen merkintä on ajalta, jolloin asuin vielä Suomessa ja olin aktiivisemmin mukana Prisma Studion tekemisessä. Kuten joku on saattanut huomata, en enää juonna ohjelmaa ja juttujanikin on ollut vain silloin tällöin. Syynä tähän on se, että olen nykyisin toimittajanhommia päätyönäni Euroopan avaruusjärjestölle ja asustan Hollannissa.

En ole kuitenkaan hylännyt Suomea, armasta YLEä enkä Prisma Studiota, vaan olen mukana sen minkä ennätän, ja toivon, että ehdin useammin myös päivittämään tätä pientä tonttia YLEn blogisivustolla.

Koska päätyöni käsittelee avaruuslentämistä ja etenkin ESAn avaruuslentotoimien raportoiminen jutuissa tuottaisi mahdollisia objektiivisuusongelmia, en ole käsitellyt näitä aiheita. Kaikkein lähemmäksi aihepiiriä osui kauden viimeisessä Prisma Studiossa ollut juttu avaruussukkuloiden eläkkeelle jäämisestä.

Itse asiassa laitan jutun tekstin melkein sellaisenaan tähän ensimmäisen postaukseeni pitkiin aikoihin, koska se on entistä ajankohtaisempi juuri nyt, kun sukkula Endeavour valmistautuu lähtemään paluumatkalleen avaruusasemalta ja laskeutuu näillä näkymin 1. kesäkuuta viimeisen kerran Maahan. Jutun tekemisen jälkeen on myös esitelty NASAn tuleva uusi avaruusalus, joten kyseinen kohta kaipaa päivitystä - ja se kohta tekstistä onkin nyt muutettu.

Siis tällainen tarina sukkuloista:

---------------------

Viime viikkoina tuskin kukaan on ollut huomaamatta, että miehitettyjen avaruuslentojen alusta tuli kuluneeksi 50 vuotta. Juri Gagarin teki historiallisen lentonsa 12 huhtikuuta 1961 ja aloitti uuden ajan niin teknisesti kuin filosofisesti - ihmissuku kiipesi ulos leikkikehästään.

Mutta harva huomasi, että samalla vietettiin toista merkkipäivää. 20 vuotta Gagarinin jälkeen ja 30 vuotta sitten nousi avaruussukkula ensilennolleen. Siis kolme vuosikymmentä avaruussukkulalentoja, ja itse asiassa sukkulan juuret ovat vieläkin kauempana, 1970-luvulla, ja oikeastaan vieläkin syvemmällä historiassa...

Kun Apollot olivat lentäneet Kuuhun ja Yhdysvalloissa pohdittiin mitä tehdä sen jälkeen, päätettiin tehdä avaruussukkula - uudelleenkäytettävä lentokonemainen avaruusalus, joita voitaisiin ottaa käyttöön kokonainen laivasto. Ne lentäisivät kiertoradalle useita kertoja viikossa ja hoitaisivat niin satelliittien laukaisut, tieteelliset tutkimuslennot kuin salaiset sotilaalliset toimetkin. Astronautit voisivat korjata satelliitteja avaruudessa ja tuoda niitä myös Maahan.

Eurooppalaiset lupasivat rakentaa sukkulan suureen rahtiruumaan sopivan laboratorion, Spacelabin, ja niin europpalaisastronautit olivat mukana lähes alusta alkaen sukkulalennoilla.

Pian kävi ilmi, että se ei ollutkaan helppoa, ja kun samalla budjettia leikattiin, jouduttiin tekemään kompromisseja. Lopulta sukkula tehtiin osista, joista vain itse Maahan palaava lentokonemainen osa oli uudelleenkäytettävä. Suuri polttoainesäiliö olisi kertakäyttöinen ja suuret rinnalla olevat apuraketit olisivat osittain uudelleenkäytettäviä - nämä pudotettaisiin pois kyydistä laukaisun aikana. Lopulta sukkulan uusien rakettimoottorien kehittäminen vei odotettua enemmän aikaa, ja sukkulat viivästyivät lopulta 1980-luvun alkuun. Kuuden vuoden aikana eivät amerikkalaiset astronautit käyneet avaruudessa.

Sukkuloiden huoltaminen lennon jälkeen uutta lentoa varten osoittautui työläämmäksi ja kalliimmaksi kuin laskettiin, joten suunnitelmat parin viikon välein lentämisestä saatiin unohtaa. Ja sitten tuli ensimmäinen onnettomuus: sukkula Challenger räjähti laukaisussaan vuonna 1986 ja sukkulat päätettiin jättää vain NASAn omaan käyttöön. Vanhat kantoraketit rullattiin taas esiin.

1990-luvulla sukkuloiden tärkeimmäksi tehdäväksi tuli uuden avaruusaseman rakentaminen ja sen valmistelussa käynnit venäläisten Mir-avaruusasemalla. Ja sitten uusi onnettomuus: vuonna 2003 Columbia tuhoutui maahanpaluun yhteydessä. Sen jälkeen sukkulat päätettiin lähettää eläkkeelle kunhan kansainvälinen avaruusasema olisi valmis, ja niiden laukaisut muodostuivat varsinaiksiksi näytelmiksi, kun turvamääräyslista on hyvin pitkä - milloin mahdollisesti viallinen venttiili, milloin kova tuuli tai milloin sade varalaskupaikalla Atlantin takana esti laukaisun.

Sukkula on hieno lentolaite, mutta se on osoittautunut samanaikaisesti varsinaiseksi hienohelmaksi että tykiksi, jolla ammutaan hyttystä: tavaran lähettäminen avaruuteen onnistuu paremmin, luotettavammin ja turvallisemmin miehittämättömillä kantoraketeilla, ja ihmisten lähettäminen kiertoradalle tapatuu kätevällin pienillä aluksilla. On oikeastaan hyvä, että sukkulasta päästään eroon nyt kesällä, kun viimeinen lento tapahtuu.

Mutta mitä tämän jälkeen? NASA on suunnitellut jo vuosia Orion-nimistä alusta, kuusipaikkaista kapselia, joka olisi kuin nykyaikainen Apollo ja jolla pääsisi lentämään Kuuhun ja vaikkapa asteroideja tutkimaan. Se on kuitenkin vuosien varrella ennättänyt jo pienenemään ja yksinkertaistumaan, ja kun NASA julkisti nyt toukokuun puolivälissä uuden "tutkimusmatkoille" soveltuvan aluksen, oli se käytönnössä uudelleensyntynyt, pieni Orion. Alus tunnetaan toistaiseksi nimellä "Multi-Purpose Crew Vehicle", eli sympaattisesti MPCV, ja se kykenee lentoihin Kuuhun, asteroideille ja muille lähiavaruuden kohteille. Ensilento tapahtunee vasta vuosikymmenen lopussa, koska NASAlla ei ole suurta kiirettä sen tekemisessä, koska lennot avaruusasemalle aiotaan tehdä pikemmin käyttöön tulevilla kaupallisilla avaruusaluksilla.

Jo nyt kehitteillä on kaksi avaruusrahtari, Space X -yhtiön Dragon-kapseli, mistä on siksi nyt tekeillä jo maahanpaluukelpoinen versio sekä myös versio, joka olisi täysiverinen avaruusalus. Eikä sitä täytyisi odottaa vuosikaupalla, vaan astronautit pääsisivät matkaan jo parin vuoden päästä. Ja se on saamassa jo kilpailijoitakin; pian avaruusasemalentojen lisäksi matkoja avaruuteen voitaisiin järjestää turisteillekin ja muille mahdollisimme matkaajille.

Ja sitten, joskus kauempana tulevaisuudessa häämöttää edelleen oikea avaruussukkula, täysin uudelleenkäytettävä avaruuslentokone. Sellainen tekeminen olisi jo nyt mahdollista, sillä kaikki tekniset ratkaisut joko tunnetaan tai ne voitaisiin varmasti ratkaista, mutta sellaisen tekeminen vaatisi rahaa - eikä sitä ole ainakaan avaruusbudjeteista tulossa lähiaikoina.

Niinpä yksi asia on varma: ensi kesästä alkaen ihmiset lentävät avaruuteen vain toistaiseksi vain avaruuskapseleilla, jotka pohjautuvat Gagarinin aikanaan käyttämään alukseen, ja varsinainen hyppäys uuteen aikaan on valitettavasti varsin kaukana tulevaisuudessa...