Avaruuslentäjätkin ovat ihmisiä
Katsoin tässä kesälomaillessa eräänä iltana (taas kerran) Yhdysvaltain ensimmäisistä astronauteista kertovan elokuva Valiojoukko, joka näyttää hienosti miten rämäpääkoelentäjisä leivottiin puritaanisen yhteiskunnan mallikansalaisia, edustuskelpoisia sankariastronautteja. Sopivasti parin päivän päästä kerrottiin NASAn astronauttien viimeisistä törttöilyistä, jolloin oikeastaan olin vain huvittunut: ihmisiä hekin vain ovat.
Avaruuslentäjän työn kuva on muuttunut hurjasti sitten avaruusajan alun, sillä tuolloin astronautin ja kosmonautin työ oli paljon nykyistä riskialttiimpaa ja koska kaikki oli uutta, oli luonnollista, että avaruuslentäjiksi karsittiin koelentäjistä parhaimpia. Ja avaruuslentojen julkisuus ja propaganda-arvo sanelivat osaltaan sen, että näiden valittujen tuli käyttäytyä esimerkillisesti, vallitsevien arvojen mukaisesti ja vaikka olisivat kulisseissa olleet kuinka hurjia, piti julkisesti olla koko ajan moitteettomassa kunnossa. Vaativan työn ohella tämä oli vaativa lisä.
Yhä edelleen astronauteista halutaan avaruusjärjestöissä vaalia samaa sankarikuvaa, vaikka käytännössä suurin osa avaruuslentäjien työstä on siistiä sisätyötä, harjoituksia tehdään kuin standardikursseja vaativien ammattien oppilaitoksissa ja varsinaiset lennot avaruuteen on tarkasti suunniteltu etukäteen. Käytännössä avaruuslentäjän työ on kuin mikä muu tahansa korkeaa ammattitaitoa ja hyvää koulutusta vaativa homma; ei kovin kaukana liikennelentäjän tai pelastussukeltajan työstä tässä mielessä.
Myös astronauttien määrä on paisunut. Liki 500 ihmistä on käynyt avaruudessa ja aktiiviavaruuslentäjiä on parisataa odottamassa harvoja lentomahdollisuuksia. On oikeastaan ihme, ellei tuohon joukkoon jo mahdu ihmisiä, jotka eivät jaksa kantaa sankariroolia tai jotka yksinkertaisesti pimahtavat psyykkisesti kovin raskaassa työssä.
Olen päässyt tapaamaan monia avaruuslentäjiä eri maista ja päässyt jopa tutustumaan paremmin joidenkin kanssa. Ja vähemmän yllättäen usein heistäkin paljastuu alta oikea ihminen iloineen ja suruineen, vahvuuksine ja heikkouksineen. Niinpä toisinaan, kun erilaisissa tilaisuuksissa on avaruuslentäjä puhumassa tai tiedotteissa kerrotaan astronauttien tekemisistä, en voi olla hymyilemättä ja astumatta henkisesti heidän saappaisiinsa; julkinen esiintyminen avaruuslentäjänä on suurelta osin näyttelyä, missä omaa itseä voi vain vähän sekoittaa mukaan stereotyyppiin.
Nämä viimeaikaiset NASAn astronauttisekoilut eivät siten murenna NASAn uskottavuutta sinällään, vaan lähinnä herättävät huolestumista siitä, miten sisäinen kontrolli avaruusjärjestössä toimii. Sinänsä ei ole yllättävää, että Baikonurissa laukaisua edeltävänä päivänä vodkapullo kiertää kosmonauttihotellissa, sillä virallisessa protokollassakin laukaisua ennen nautitaan lasi kuohuviiniä, mutta jos avaruuslentäjä on päässyt selvästi juopuneena alukseen ja sillä ylös avaruuteen, ei kaikki ole paikallaan. Vaikka Sojuz-aluksen nousu tapahtuukin hyvin luotettavasti ja kaiken mennessä hyvin ei miehistön tarvitse tehdä juuri mitään muuta kuin seurata tapahtumia, voi aina tapahtua jotain epätavallista ja silloin kaikkien miehistön jäsenten pitää olla kunnossa.
Kenties laukaisupaikallakin kunnioitettiin ylvästä astronauttia, tai sitten laukaisun lykkääminen tai varamiehistöön turvautuminen olisi ollut vain liian noloa...
