Tiedettä ja toimittamista täällä alhaalla
Maailman tiedetoimittajat ovat kokoontuneet tällä viikolla palaveeraamaan keskenänsä Melbourneen, Australiaan - eli olemme nyt täällä down under, kuten sanotaan. Paitsi että ruodimme toistemme tekemisiä ja koitamme keksiä uusia tapoja kertoa tieteestä kiinnostavasti ja journalistisesti, niin järjestäjät ovat tuoneet näytille massiivisesti australialaista tiedettä ja tutkimusta.
Suomalaisittain Australia on ymmärrettävästi kaukana, mutta täältä katsottuna Eurooppa on henkisesti hyvin lähellä. Toisinaan tuntuu siltä, että jos unohtaa eteläisen pallonpuolen tapaan pohjoisen kautta kiertävän Auringon ja takana olevan liki vuorokauden kestäneen lentomatkustamisen, niin voisimme hyvinkin olla jossain Välimeren tietämillä, sillä Eurooppa ja etenkin Britannia ovat usein puheissa koko ajan. Samalla katseet ovat koko ajan myös itään, eli täältä katsottuna Yhdysvaltoihin. Jos Australiaa koittaisi määritellä lyhyesti, on tämä kuin Britannian ja Kalifornian varsin onnistunut sekoitus.
EIkä Australia ole pelkää autiomaata ja surffaamista - tämä on myös tieteen ja tekniikan suurvalta, joka on tosin kohonnut tähän asiaan varsin nopeasti. Vielä 1970-luvulla Australia oli kuin siirtomaa, täältä lähinnä vietiin raaka-aineita. Etenkin viime aikoina maa on panostanut voimakkaasti tutkimukseen ja se on tuottanut tulosta: esimerkiksi Melbourne on nyt eräs maailman johtavia tiedekaupunkeja, mistä todisteena ovat paitsi pitkä lista tuloksia, niin myös koko joukko uusia huippututkimuslaitoksia.
No, se Australiasta - tällä erää. Kokouksessa on paikalla noin 500 tiedetoimittajaa ympäri pienen planeettame, myös ns. kolmannesta maailmasta. Kehittyvissä maissa tiedeohjelmilla on kenties suurempi merkitys muin meillä, koska tietoa hyvinkin yksinkertaisista asioista pitää saada levitettyä suurelle määrälle ihmisiä; niissä tiedeohjelmat niin lehdissä, radiossa kuin televisiossakin ovat useimmiten painottuneita opetusohjelmien suuntaan. Internet on tulossa käyttöön myös näissä maissa, mutta toistaiseksi levinneisyys on pientä ja yhteydet ovat hitaita, mikä hidastaa meissä ns. kehittyneissä maissa käynnissä olevaa kehitystä.
Netti on muodostumassa yhä tärkeämmäksi tiedeviestinnässä. Kyse ei siis ole enää radiosta, televisiosta ja/tai perinteisestä painetusta mediasta, vaan kaikki ääni, kuva (video ja valokuva) ja teksti sekoittuvat toisiinsa yhä enemmän. Tässä mielessä esimerkiksi Prisma Studion nettisivut ovat toistaiseksi häpeäksi meille, sillä niitä ei juurikaan kehtaa esitellä (tosin syynä suurimmaksi osaksi ovat laajemmin YLEn nettivideotarjontaa rajoittavat tekijänoikeusjärjestöjen ahdasmieliset linjanvedot), mutta toisaalta YLEn radio-ohjelmien nettitarjonta on ihan huippuluokkaa maailmantasollakin. Mutta nyt siis kaikki tämä digitaalinen mössö on fuusioitumassa yhä enemmän, ja samalla vanhat jakelumuodot ovat jäämässä jalkoihin. Pääjohtajamme Jugnerin taannoinen tokaisu siitä, että TV-kanavat jäävät pian historiaan, on totta ainakin totta siinä mielessä, että internetistä on jo nyt muodostunut monille ihmisille pääasiallinen tiedonsaantitapa.
Mediapäivillä viime viikolla Helsingissä todettiin, että raja median käytössä vedetään jotakuinkin vuoteen 1980. Sitä aikaisemmin syntyneille esimerkiksi TV:n katselu on lineaarista toimintaa, missä ohjelma katsotaan lähetysaikaan ja he seuraavat TV-ohjelmistoa, minkä perusteella tehdään katsomispäätöksiä. 1980-luvun alun jälkeen syntyneet ovat mediakäyttäytymisessään epälineaarisia, eli medioita sekakäytetään silloin kun huvittaa. Itse kuulun tähän jälkimmäiseen joukkoon, vaikka olinkin jo yläasteella 1980-luvun koittaessa: nauhoitan haluamani TV-ohjelmat kovalevyvastaanottimeen, kuuntelen radio-ohjelmat podcasteina (paitsi Knallin ja sateenvarjon, jota ei podcastina saa) ja pääasiallinen mediani on internet. Nytkin täällä kokouksessa olen online lähes koko ajan ja pystyn seuraamaan myös kotimaan katastrofaalisia hallituskuvioita yhtä hyvin kuin kotoa.
Koska paikka ja aika menettävät netissä merkityksensä, se pystyy välittämään aiheen mukaisesti räätälöidyn sekoituksen eri mediamuotoja, sopii se erinomaisesti tiedeohjelmien välittämiseen ja on selvää, että siitä muodostuu hyvin pian pääasiallinen media tiedeohjelmille. Jos aikaisemmin nettisivusto oli TV-ohjelman sivutuote, on tilanne pian (toivottavasti myös meillä YLEssä) päinvastoin, jolloin nettisivustolla olevasta materiaalista voidaan koota sopivia koosteita radio- ja TV-lähetysvirtaan.
Kolmannen maailman ja netin lisäksi esillä kokouksessa on voimakkaasti ilmastonmuutos ja sen myötä tiedeohjelmille tuleva uusi rooli tiedonvälityksessä globaalisti. Ilmaston muuttuminen on konkreettinen, jo nyt tapahtuva ilmiö, jonka seuraaminen ja mistä kertominen vaatii tieteellistä ymmärrystä. Kenties koskaan aikaisemmin - kenties avaruuslentojen alkuaikoja lukuun ottamatta - ei tiedetoimittajilla ole ollut yhtä paljon kysyntää, ja tämä tuo mukanaan myös suuren vastuun. Monissa suurissa mediayhtiöissä ollaan palkkaamassa uutistoimituksiin erityisiä tiedetoimittajia jo siellä olevien politiikan toimittajien, taloustoimittajien ja urheilutoimittajien joukkoon. Onkin ollut vaikeaa ymmärtää sitä, että jalkapallosta päästetään kertomaan vain lajiin perehtynyt toimittaja, mutta tieteellisestä uutisesta on lähetetty raportoimaan kuka tahansa toimittaja, joka ei välttämättä saa aiheesta olennaista esiin, vaikka hän olisi toimittajana kuinkakin pätevä.
Palaan kokouskuulumisiin vielä lähipäivinä. Nyt keskityn jälleen meneillä olevaan tutkimuksen patenttikiistoja ja niiden kyseenalaisten kaupallisten kytkösten selvittämistä käsittelevään esitelmään.
