Aurinkokunta on valloitettu

…tai sitten ei ihan, mutta tuntuu hyvältä katsoa taivasta näinä päivinä. Kyse ei ole vain siitä, että kirjoitan tätä tekstiä parhaillaan Etelä-Afrikassa Sutherlandissa, SALTin, maailman erään suurimman kaukoputken, ja muutaman pienemmän teleskoopin henkilökunnan asuntolassa, missä saan viettää pari päivää. Kyllä, kyse on samasta paikasta mistä tein jutun Prisma Studioon viime vuoden lopussa; kiitos tuon käynnin, pääsin tänne uudelleen – tällä kertaa enemmän tähtitietellisiin töihin.

Kyse ei kuitenkaan ole nyt teleskoopeista, vaan taivaasta. Kun Aurinko laskee taas noin kolmen tunnin kuluttua, näkyy läntisellä taivaalla silloin kauniisti punakellertävän hehkun päällä kaksi kirkasta tähteä sekä Kuun sirppi. Tähdet ovat planeetat Jupiter ja Venus, ja ne näkyvät aivan yhtä lailla siellä pohjoisessa.

Niitä eilen illalla katsoessani muistin elävästi, mitä sanoin parhaillaan Tiedeykkösessä lähetettävässä avaruusluotaimista kertovassa minisarjassa: vaikka luotaimista on varmaankin joskus aikanaan puhuttu ns. julkisuudessa varsin paljon nykyistä enemmän, niin nyt on kuitenkin meneillään avaruustutkimuksen kulta-aika. Ja sen huomaa taivastakin katsoessa, sillä Kuuta kiertää parhaillaan useampikin avaruusalus, Venusta tutkitaan sitäkin paikan päällä juuri nytkin ja Jupiteria on ollut kiertämässä luotain 1990-luvulla pitkän aikaa, minkä lisäksi sinne on matkalla parhaillaan uusi luotain. Luotaimia ei tietenkään paljain silmin näe, mutta tietoisuus niiden läsnäolosta tekee taivaasta vieläkin sadunomaisemman.

Samalla kun lännessä ollut kolmikko painui alaspäin ja yö pimeni, nousi idästä näkyviin kaksi uutta, selvästi kirkasta kohdetta. Nekään eivät olleet tähtiä: Mars ja Saturnus. Kiertoradalla Marsin ympärillä on kolme toimivaa luotainta, yksi kulkija pinnalla ja yksi lisää on sinne matkalla. Saturnustakin kierretään ja sitä sekä sen kuita tutkitaan juuri tätä lukiessasikin.

Kaikki taivaalla komeasti näkyneet viisi kirkasta kohdetta ovat meille muutakin kuin vain tähtiä taivaalla - ne ovat taivaankappaleita. Jo pienen kaukoputken läpi katsoessa ne näyttävät täysin erilaisilta kuin tähdet: Kuun kraatterit, Venuksen pullea puolikas kiekko, Jupiterin raidat sekä kuut, Marsin punamystinen olemus sekä Saturnuksen renkaat. Ne kaikki ovat oikeita maailmoita, joiden olemus tiedetään ja tunnetaan varsin hyvin paitsi kaukoputkien, niin myös ennen kaikkea avaruusluotainten ansiosta. Kun emme itse ole päässeet lentämään vielä kuin Kuuhun, voimme silti lähettää silmämme ja korvamme kauaskin avaruuteen.

Vaikka viimeaikaiset uutiset planeettalentojen rahoituksesta ennen kaikkea Yhdysvalloista eivät ole olleet miellyttävää luettavaa, ovat luotaimet nykyisin suhteellisen edullisia ja niitä voidaan lähettää sekä lennättää varsin suurella rutiinilla. Mars-lento maksaa saman verran kuin Hollywood-elokuva, joten kyse ei ole suinkaan siitä, etteikö rahaa olisi uusiin lentoihin, vaan siitä mitä rahalla halutaan tehdä.

Lisäksi etenkin Nasan budjettitilanteessa kyse on siitä, että seuraava kiinnostava askel eteenpäin Marsissa vaatii hieman aiempaa enemmän rahallista panostusta: sieltä haluttaisiin tuoda näyte Maahan ja pohjustaa siten ihmisen teitä punaisen planeetan pinnalle. Sehän on lähiaikojen tärkein tavoite, mutta se tuntuu lykkääntyvän koko ajan tulevaisuuteen. Toivon, että ehdin vielä itse näkemään sen päivän, kun ihmisjalka (tai siis saapas) astuu Marsin pinnalle. Valitettavasti vain nyt, kun kukkaron nyörit ovat tiukalla, olisi tehtävänä paljon kiinnostavia asioita. Onneksi paljon voi tehdä nykyisin säästöbudjetillakin.

Tiedeykkösen jutuissa olen koittanut katsoa hieman menneeseen ja kurkottaa tulevaisuuteen. Kaksi osaa on nyt lähetetty (ne voi kuunnessa Areenassa (Osa 1, Mars sekä Osa 2, Kuu) ja kolme osaa on vielä tulossa. Niitä odotellessa kannattaa vääntäytyä ulos ja katsoa taivaalla nyt olevaa planeettapaljoutta - jos suinkin vain pilvien takaa tähtitaivasta näkyy. Samalla saattaa nähdä revontuliakin...