Nyt kaikki leikkimään!

Viime viikonloppuna Kuhmossa pidettiin Suomen Akatemian tukema Ihminen ja Kosmos -tapahtuma, jo yhdestoista sellainen, missä pohdittiin aikaisempaan tapaan tieteen ja taiteen rajapinnassa tapahtuvia asioita. Aiheena tällä kertaa oli leikkiminen, ja kuten arvattavaa, kääntyi puhe koko ajan luovuuteen. Aloitimme kuitenkin huumorilla.

Mikä on huumoria? Mikä saa ihmisen nauramaan? Vitsien maailma ja niissä esiintyvät asiat ja henkilöt ovat hyvin kulttuurisia, mutta perusmoottorina hyvässä vitsissä on yllätys ja ristiriita. Otetaan ministeri ja laitetaan hänet kävelemään hassusti tai puhumaan vikisemällä, niin se on hassua. Tai jos Pikku-Kalle kaatuu kauppamatkalla ja rikkoo munansa, niin jopas kikatuttaa.

Vitseistä voi vetää suuripiirteisesti suoran viivan luovuuteen ja uusien ideoiden keksimiseen. Niiden syntyminen vaatii myös useamman, keskenään kenties aivan ristiriitaisen asian, jotka yhteen napsahtaessaan synnyttävät uuden asian. Parhaimmillaan 1 + 1 ei olekaan 2, vaan 3 tai 4.

Alustajina tilaisuudessa oli koko joukko kiinnostavia henkilöitä Helsingin yliopiston kasvatustieteen "lahjakkuusprofessori" Kari Uusikylästä nukketeatteristaan tunnetuksi tulleeseen kulttuurin monitoiminaiseen Kristiina Hurmerintaan, mutta en ryhdy tiivistämään tässä tapahtumassa esiin tulleita ajatuksia ja mielipiteitä. Kaikkien puheissa kuitenkin tuli selvästi ilmi se. mistä luovuus periaatteessa sikiää: erilaisten ajatusten, kulttuurien, ihmisten, tapojen, tottumusten ja ideologioiden rajapinnassa tapahtuvasta kitkasta.

Jos uusien ideoiden lähtökohta on vanhojen ajatusten törmääminen, kummalliset aivoissa tapahtuvat ristiinkytkennät, on luovuuden edistämisessä loppu oikeastaan vain jatkohoitoa: jotta ihmisellä olisi mahdollisuus ideoiden keksimiseen, siihen täytyy antaa aikaa, jotta hän kehtaisi ryhtyä ideoimaan, pitää erilaisuutta suvaita, ja jotta hän uskaltaisi toteuttaa älynväläyksiään, ei erehtymisestä saa rangaista. Yksi huippuidea vaatii monta vähemmän hyväksi osoittautunutta ajatusta.

Olennaista onkin tietynlainen jääräpäisyys ja ennakkoluulottomuus. Luovuus vaatii kykyä ja halua heittäytyä myös asioihin, joiden lopputuloksesta ei ole varmuutta. Kuten teatterissa tai musiikissa, saattaa tieteessä ja tekniikassakin löysin rantein, pienten merkkien perässä tehty improvisointi tuottaa joko vesiperän tai johtaa suoraan kultasuoneen. Luovuudessa on suuri osa leikkiä, joten leikki on myös hyvä tapa auttaa ideaa tulemaan: sen sijaan, että koitat puristaa ennen määräaikaa ideaa rystyset valkoisina kuvaruudulle, kannattaa ottaa vaikkapa Legot esiin ja leikkiä niillä vähän aikaa. Kyllä se ajatus siitä tulee...

Tuo kaikki edeltävä ei sinänsä ole mitään uutta, ja vastaavanlaisia kokouksia ja konferensseja luovuudesta on pidetty vaikka kuinka. Samoja asioita pyöritellään virallisissa ja puolivirallisissa työryhmissä, joita kaikki vähänkin itseäänkunnioittavat tahot ovat perustaneet luovuutta edistämään. Erilaisilla ohjesäännöillä luovuutta pyritään tuomaan osaksi jokapäiväistä toimintaa, joka mukamas ei ole tarpeeksi luovaa. Jopa hallituksella on luovuusstrategia, jonka tarkoituksena on luonnollisesti nostaa Suomea luovuusbarometrissä.

Lopputulos on kaikkea muuta kuin toivottu, sillä luovuuden laittaminen osaksi byrokraattista koneistoa ja sen ohjeistaminen on pahinta, mitä luovuudelle voisi tehdä. Suomen henkinen ilmapiiri ei sekään kannusta ihmisiä olemaan erilaisia ja ottamaan riskejä. Hyvin kuvaavasti Kuhmon esityksistä sinänsä mukavasti kirjoittanut paikallislehti jätti mainitsematta juuri kulttuurisen monimuotoisuuden ja suvaitsevaisuuden, ja korosti Kainuun luontoa ja kiireettömyyttä, joiden tarjoamia mahdollisuuksia ei voi vähätellä, mutta jotka kuitenkin ovat vasta toissijaisia.

Keskustelussa kävi hyvin myös ilmi se, miten luovuutta mystifioidaan. Etenkin mainostoimistoissa ja muissa vastaavissa puhtaan kaupallisesti luovuutta harrastavissa paikoissa luovuus nostetaan kyvyksi, mihin tavallinen ihminen ei pysty. Oikeastihan jokainen ihminen on luova, sillä elämästä ei selviäisi ilman kykyä ratkaista ongelmia. Toiset antavat itselleen luvan olla enemmän luovia, ympäristön vastakkaisesta paineesta huolimatta, ja jotkut ovat luonnostaan luovempia. He eivät pysty pidättämään ideoiden tuloa, vaikka niin haluaisivatkin.

Vaikka emme olekaan monessa asiassa maailman parhaita, on meillä suomalaisilla tapana ruoskia itseämme tarpeettomasti. Luovuuden suhteen pärjäämme jopa yllättävän hyvin, etenkin kun ottaa huomioon ajatuksellisen sisäsiittoisuutemme ja tasapäisyyttä ruokkivan yhteiskuntamme. Suomi on täynnä ekstroverttejä ITE-taiteilijoita, jotka muiden sanomisista piittaamatta muotoilevat Tarja Halosen muotokuvia letkunpaloista tai kannontyngistä, maalaavat kotiseinänsä täyteen kukkatauluja ja tekevät teatteria sydämensä ilosta. Tulos ei ole kenties taiteellisesti ihan huipputuotteesta ja kyse on monasti enemmän omatoimisesta terapiasta, mutta so what - se on osoitus luovuudesta, jota tämä pohjoinen kansa pulppuaa.

Käytännön elämän pikkukeksinnöissä suomalaiset ovat myös kunnostautuneet. Kautta aikain kuka tahansa on vuollut puukollaan puusta ratkaisun joka kodin teknisiin ongelmiin, kehittänyt vipuvarren sinne minne sitä on kaivattu ja ilman tätä arjen pellepelottomuutta ja teknistä ennakkoluulottomuutta tuskin Nokiakaan olisi kirinyt kännymaailman johtajaksi.

Ja muusikot ovat asia erikseen: on kyse säveltäjistä tai esittävistä taiteilijoista, ovat suomalaiset pärjänneet maamme kokoon suhteutettuna yllättävän hyvin. Kun nyt Lordi menee vielä Euroviisuihin, niin kuva laajenee edelleen. Äänekkäitä vastustajia riittää tässäkin, mutta heistä viis.

Suurien ideoiden ja vallankumouksellisten luovuudenpurskahdusten suhteen Suomi on kuitenkin edelleen kehitysmaa. Jos niitä halutaan enemmän, pitäisi maamme saada oikeasti monimuotoisemmaksi. Lisää erilaisista kulttuureista olevia ihmisiä, tummia, vaaleita, muslimeja, ateisteja, homoja, heteroita, pitkiä, lyhyitä, lukutoukkia, pitkänmatkanjuoksijoita, kemianharrastajia, tanhuajia, hevirokkareita, alttoviulisteja ja niin edelleen. Ja sitten vähemmän stressiä ja epäonnistumisen pelkoa, niin jo on ihme, jos luovuus ei saa siipiä alleen. Tätä kaikkea ei saa aikaan Tekesin innovaatioapurahoilla, vaan asenteita ja maahanmuuttajalakeja muuttamalla.

No, tämä meni sekavaksi paasaamiseksi, mutta aihe vei mukanaan. Anteeksi. Olen lisäksi pahoillani siitä, etten ole ennättänyt kirjoittamaan kovin usein blogiini viime aikoina. Monenmoiset matkat ja kiireet ovat ajaneet ylitse, ja vapaahetkinä - tunnustan - en ole viitsinyt kirjoittaa. Korvaan tämän hitaan päivitysrytmin ainakin osittain tulevan viikon aikana. Olen silloin suomalaisten tähtiharrastajien mukana Turkissa katsomassa täydellistä auringonpimennystä ja koitan seurata paikan päältä Turkin Belekistä viikon tapahtumia päivittäin. Pimennys tapahtuu 29. maaliskuuta iltapäivällä, ja se näkyy myös Suomessa, tosin osittaisena. Täydellisenä pimennys näkyy pitkällä, viirumaisella alueella, joka ulottuu eteläiseltä Atlantilta Afrikan ja Turkin halki Venäjälle, ja Turkin eteläosissa pimennyksen täydellinen vaihe kestää jopa noin kolme ja puoli minuuttia.

Pimennystä lentää Turkkiin katsomaan kaikkiaan yli 300 suomalaista harrastajaa, kuka mielessään tarkat havainnot, kuka vain pimennyksen tunnelmaa etsien. Suurin osa matkalaisista lentää Turkkiin nyt lauantaina, jolloin jopa kaksi lentokoneellista on lastattu tähtiharrastajilla. Ensimmäiset blogit Turkista ovat siis luettavissa sunnuntaina.