Tutkijat ja vippaskonstit

YLEn tiedeohjelmat astuvat blogistaniin yllekirjoitetun myötä. Aikomukseni on kirjoittaa säännöllisen epäsäännöllisesti erilaisista tiedettä, tekniikkaa ja niitä läheltä liippaavista aiheista, mutta ennen kaikkea toivon, että tämän kautta katsojien ja kuuntelijoiden kynnys ottaa yhteyttä ohjelmantekijöihin madaltuu; paitsi että pystymme blogin herättämien vastausten ja kommenttien kautta reagoimaan paremmin tiedemaailmassa liikkuviin asioihin ja löytämään jopa juttuaiheita, niin tämä paikka on myös hyvä foorumi yleiselle keskustelulle ohjelmiemme tiimoilta. Nostan siksi aina silloin esiin pääasiassa Prisma Studiossa olevien studiokeskustelujen aiheita, sillä näin saamme keskustelun laajenemaan pientä kolmosstudiota ja studiotalon kahvilaa laajemmalle.

Aloitetaan blogi tämän viikon Prisma Studion keskustelun aiheella: tiedevilppi. Otimme asian esille, koska viime viikkoina on tullut ilmi monia vakavia tieteellisiä väärinkäytöksiä. Etelä-Korean kansallissankarin Hwang Woo-Sukin kantasolututkimukset paljastuivat väärennetyiksi, norjalainen syöpätutkija Jon Sudbø oli tekaissut koko tutkimuksensa potilastiedot ja Ruotsissa Karoliinisen instituutin professori jäi kiinni häikäilemättömästä plagioinnista. Ja vielä nyt tiistaina kerrottiin törkeistä väärinkäytöksistä Japanissa. Voisi ajatella, että tiukentuva kilpailu määrärahoista, viroista ja maineesta ajaisi yhä useammin tutkijoita turvautumaan epärehellisiin keinoihin.

"Vilppi voi nopeuttaa urakehitystä, mainetta, kunniaa tai johtua siitä, että tutkija pelkää oman tutkijanuransa loppua. Tutkijan rahoitus saattaa esimerkiksi olla loppumassa, eikä tuloksia ole tullutkaan", totesi professori Veikko Launis keskustelussa.

Tiivistelmä ohjelman keskustelusta on Prisma Studion sivuilla, mutta kuten aina, juttelimme aiheesta myös ennen ohjelmaa studiotalon kahvilan puolella. Launis vertasi tiedevilppiä urheilun dopingiin, sillä tiede on monessa mielessä kuin urheilua. Suuresta tutkijajoukosta nousee esiin aina vain muutama lahjakkuus, voittaja, joista kaikki ovat kiinnostuneita ja jotka saavat tutkimukselleen muita helpommin rahoitusta. Tieteen tavalliset puurtajat jäävät normaalisti vähemmälle huomiolle. Siksi syyt huijaamiseen ovat samoja kuin dopingissa: halutaan voittaa helposti tai vain yksinkertaisesti paistatella huomion keskipisteessa. Vaikka kiinni jääminen tietäisi uran katkeamista.

Tieteessä ei ole doping-testejä, mutta tiede itsessään menee eteenpäin jatkuvan kontrollin kautta. Tutkijat arvioivat koko ajan toisiaan ja tutkimuksia pyritään toistamaan riippumattomissa olosuhteissa varmuuden saamiseksi. Siten törkeimmät tapaukset jäävät lopulta kiinni, mutta kiinnijääneiden varjossa on paljon pikkupuuhastelijoita. Heidän tekojaan hillitsee tai rohkaisee tutkijan välitön lähipiiri. Samoin lienee urheilussa suhtautuminen vippaskonsteihin jo seuratasolla. Vaikuttamisen täytyy tapahtua jo ruohonjuuritasolla.

Vaikka me tiedetoimittajat esitämme ohjelmissamme – osin tarkoituksella, mutta pääosin sitä enemmän ajattelematta – tutkijat yleensä pyyteettömästi ja puhtaasta tiedonhalusta ihmisen, yhteiskunnan ja koko maailmankaikkeuden asioita selvittävinä henkilöinä, ovat tutkijatkin silti tavallisia ihmisiä hyvine ja huonoine puolineen. Siksi tiedemaailmassakin on kaunaa, kateutta, kunnianhimoa ja kaikkea muuta sellaista aivan yhtä paljon kuin muuallakin yhteiskunnassa. Yksi musta lammas pilaa koko lauman maineen.

Suomessa on vuodesta 1992 lähtien toiminut tutkimuseettinen neuvottelukunta, jonka ohjeita vilppiepäilyjen selvittämiseksi kaikki yliopistot ja tutkimuslaitokset ovat sitoutuneet noudattamaan. Neuvottelukunnan aloitteesta on tehty kaksi teosta, vuonna 2002 julkaistu Tutkijan eettiset valinnat ja tänä vuonna ilmestyvä Etiikkaa ihmistieteille, jotka osoittavat ongelman koskevan kaikkia tieteenaloja. Tieteen kansainvälistyminen ja tutkijoiden kasvava verkostoituminen lisäävät tarvetta pelisääntöjen ja sopimusten selkiyttämiseen ja tutkimusetiikan opetuksen lisäämiseen niin perus- kuin jatkokoulutustasolla.

Ilkka Niiniluoto, Helsingin yliopiston rehtori, on kuitenkin todennut, ettei neuvottelukunta kuitenkaan riitä vilppiä vastaan taistelemiseen. Samanlaisia ääniä on kuulunut muualtakin. Mitä mieltä blogin lukijat ovat? Tarvitaanko lisää valvontaa, vai pitäisikö tutkijoiden luottaa toisiinsa, kuten tähän saakka? Ja onko vilppi tiedemaailmassa edes ongelma?

Entä mitä suomalaisessa tiedeympäristössä tapahtuu vilpistä kiinni jääneelle tutkijalle? Voiko maineensa pilannut tutkija tehdä parannuksen?

PS. Internet on mainio tapa paitsi muiden tutkimusten kopiointiin ja hyväksikäyttöön, niin myös niiden paljastamiseen. Tässä jutussa on netistä lainattu palanen, jonka sanoja on muutettu hieman omaan tyyliini sopiviksi. Jos hakukoneessa etsii satunnaisesti muutamia tekstinpalasia edeltä, niin tekstin "vilppiepäilyjen selvittämiseksi kaikki yliopistot" sisältävän kappaleen alkuperäksi paljastuu heti Turun yliopiston nettisivuilla oleva Rami Niemisen juttu, joka on julkaistu 23.01.2006. Monet tieteelliset julkaisut karsivat samaan tapaan mahdollisia kopioituja tutkimuksia.

PS2. Blogin nimi "Tieteen stiiknafuuliaa" on lainattu 1990-luvun alussa Radio Ylen Ykkösessä lähetetyltä tiedeohjelmalta. Ennätin olla vähän aikaa ohjelman avustajana, ennen kuin sen seuraajaksi perustettiin nykyisestäkin ohjelmakartasta tuttu Radiaattori, jonka tekemisessä olenkin ollut mukana enemmän tai vähemmän siitä alkaen. Sana "stiiknafuulia" on lainattu Teuvo Pakkalan vuonna 1895 kirjoittamasta novellista Mahtisana, mistä tietääkseni ohjelman nimeen sen keksi Aarre Nyman. Hänelle, sekä kaikille muille Tieteen Stiiknafuulian tekijöille terveisiä, sekä kiitos ja anteeksi.