Digitaaliongelma
Nykyiset tekijänoikeuslait ja niihin liittyvät kansainväliset sopimukset muotoutuivat 1800-luvulla. Niitä tarvittiin, jotta esimerkiksi kirjailijat olisivat saaneet korvauksia, kun heidän kirjojaan julkaistiin muissa maissa. Maailman suurin piraattivaltio oli Yhdysvallat, joka jättäytyi sopimusten ulkopuolelle voidakseen vapaasti hyödyntää eurooppalaisen kulttuurin saavutuksia.
Klassinen tekijänoikeus muodosti hienon loogisen rakennelman, jonka taustalla oli oppi tekijästä ja hänen teoksistaan. Tekijöitä olivat kirjailijat, säveltäjät ja taidemaalarit, ja teokset olivat heidän henkensä tuotteita. Laki turvasi tekijöille sekä taloudellisia että moraalisia oikeuksia, esimerkiksi oikeuden saada nimi julkisuuteen teoksen yhteydessä. Tekijän oikeudeksien vastapainona olivat lakiin kirjoitetut rajoitukset, kuten esimerkiksi sitaattioikeus ja oikeus tehdä kopioita yksityiseen käyttöön.
1900-luvun mittaan tekijänoikeuslakeja laajennettiin koskemaan uuden tekniikan tuotteita. Elokuva oli yhteisteos, jonka tekijöitä olivat ohjaaja, käsikirjoittaja, säveltäjä, lavastaja ja monet muut. Äänilevyn ”tekijöiksi” eli oikeudenomistajiksi otettiin myös levy-yhtiöt. Lopulta myös tietokoneohjelmat ja kopiosuojausta varten luodut tekniset järjestelmät otettiin tekijänoikeuden piiriin. Lainsäätäjän näkökulmasta tietokoneohjelmat ovat ”kirjallisia teoksia”. Tässä vaiheessa lain kauniista logiikasta ei ollut paljoakaan jäljellä.
Tekijänoikeuslaista on ilmestynyt useita ansiokkaita teoksia, viimeksi Pirkko-Liisa Haarmannin ”Tekijänoikeus ja lähioikeudet”, josta kirjoitin pari viikkoa sitten. Niiden ongelmana on se, että ne rajoittuvat lähinnä tulkitsemaan voimassaolevaa lakia eivätkä puutu sen lukuisiin ongelmakohtiin. Professori Jukka Kemppisen tuore teos ”Digitaaliongelma” pureutuu juuri näihin. Kemppisen mukaan tekijänoikeudesta on tullut tikuista ja savesta koottu rakennelma, joka voi romahtaa koska tahansa. Laki on aivan liian tulkinnanvarainen ja johtaa Kemppisen mukaan monissa tapauksissa aivan toisenlaisiin tuloksiin kuin se, mihin lainsäätäjä on pyrkinyt. ”Kun tekijänoikeutta ja patenttioikeutta myydään lakia säätäville elimille eettisin perustein, kysymyksessä on usein tietoinen petos”, kirjoittaa Kemppinen. Tulonjakopohjainen tekijänoikeus oli kukaties tarpeellinen puoli vuosisataa sitten – vaikka siitäkään asiasta ei ole varmuutta. Nykyisen kaltainen tekijänoikeus on hyvin todennäköisesti erittäin tarpeellinen – mutta ei tekijöille, vaan teollisuudelle ja siten kauppiaille.”
Jukka Kemppinen on värikäs kirjoittaja, jonka tuotanto ulottuu runokokoelmista juridiikan oppikirjoihin. Tuomioistuinkokemusta hänellä on sekä korkeimman oikeuden esittelijänä että hovioikeuden tuomarina. Nykyisin hän tuottaa joka päivä blogin verran tekstiä. ”Digitaalioikeus” on rönsyilevä ja tietoisen provokatiivinen teos, jota voisi ehkä parhaiten suositella luettavaksi rinnakkain Haarmannin ”Tekijänoikeuden” kanssa. Kemppinen käy systemaattisesti läpi tekijänoikeuslainsäädännön heikkoja lenkkejä, käy välillä patenttien ja tavaramerkkien puolella ja käsittelee myös sähköisen kaupan juridiikkaa. Viime vuosina piratismia vastaan käydyn kampanjan hän kuittaa lähes huijaukseksi.
Tämä tulee varmasti herättämään vastaväitteitä, mutta ainakin Kemppinen nostaa esiin se, miten vähän meillä on todellista tietoa tekijänoikeuden taloudellisista vaikutuksista. Yhdysvalloissa pitkään esillä ollut ”Law and economics” – koulukunta ei valitettavasti ole saanut Suomessa jalansijaa. Ehkä helpommin on hyväksyttävissä Kemppisin kritiikki tekijänoikeuslain vanhentuneita siirtymäsäännöksiä vastaan. Jos vuonna 1975 on tehty televisio-ohjelma, ja joku haluaa tänään hankkia oikeudet esittää se internetissä, keiltä kaikilta nämä oikeudet on hankittava, kuka voi tällaisen luvan antaa? Tällä välin monia tekijänoikeuslain säännöksiä on muutettu taannehtivin vaikutuksin. Pahimmassa tapauksessa lain vaikeaselkoisuus tuottaa valtavan määrän ”kuollutta painoa”, yhteisteoksia joita kukaan ei pysty käyttämään, koska seitsämännenkymmenennenkolmannen oikeudenomistajan perillisten lupaa ei pystytä hankkimaan, koska he ovat muuttaneet vuonna 1984 Australiaan ja kuolleet siellä ymmärtämättä jättää jälkeensä perunkirjoitusta.
Kirja on välttämätöntä luettavaa jokaiselle tekijänoikeuksista kiinnostuneille. Toivon kuitenkin, että Kemppinen jatkaa vielä siitä, mihin nyt julkaistu teos päättyy. Vahvan ja ilmeisen oikeutetun kritiikin (468 sivua) jälkeen odottaisi oikeusoppineelta tekijältä selkeämpiä kannanottoja siitä, miten nykyistä lainsäädäntöä tulisi muuttaa. Samalla Suomen lainsäädännön yhteydet kansainvälisiin sopimuksiin tulisi varmaankin ottaa esiin. Kirjan viimeinen jakso ”De lege ferenda” eli ”Tulevasta laista” käsittää vain 23 sivua. Odotamme jatko-osaa.
