Mihin arkistomme kelpaavat, osa 1
Vanhin Yleisradion radioarkistossa oleva ohjelma on presidentti Svinhufvudin uudenvuodenpuhe vuodelta 1935. Sitä ennen kaikki ohjelmat olivat suoria lähetyksiä, eikä radion ensi vuosilta ole tallella mitään äänitteitä.
Vuosien mittaan käsitykset siitä, millaisia ohjelmia pitäisi arkistoida, ovat vaihdelleet huomattavasti. Äänen ja kuvan tallentaminen oli aikaisemmin kallista, eikä sitä tehty turhan takia. Tärkein syy ohjelmien säilyttämiselle oli se, että ne haluttiin lähettää myöhemmin uusintana. Ajatus radio- ja televisio-ohjelmien arkistoimisesta niiden kulttuurihistoriallisen merkityksen vuoksi on syntynyt vasta viime vuosikymmeninä – eihän elokuvia ja äänilevyjäkään ennen arkistoitu. Televisio-ohjelmien arkistointia koskeva laki säädettiin vasta vuonna 1984, eikä sekään koske suoria lähetyksiä. Laki radio-ohjelmien arkistoinnista tuli voimaan tämän vuoden alusta.
Joka tapauksessa Yleisradion arkistoihin on vuosien mittaan kertynyt valtava määrä radio- ja televisio-ohjelmia. Ohjelmia on yhteensä yli puoli miljoonaa, minkä lisäksi arkistoissa on tallella monien vuosien uutislähetykset ja kymmeniä tuhansia tehosteita. Pelkästään radiokuunnelmia on yli kymmenen tuhatta, konserttitaltiointeja ja muita musiikkiohjelmia kymmeniä tuhansia, tv-elokuvia, urheiluselostuksia, ajankohtaisohjelmia, politiikkaa, hartausohjelmia, kotitaloutta, kaikkia elämän aloja löytyy. Jos kaikki arkistoidut ohjelmat päätettäisiin lähettää uusintoina, tätä varten tarvittaisiin erilliset radio- ja televisiokanavat ja uusintoja riittäisi yötä päivää pariksi kymmeneksi vuodeksi. Tällä välin arkistoon olisi taas kertynyt vastaava määrä uutta ohjelmaa. Jos Yleisradio olisi koira ja arkistot häntä, häntä olisi jo koiraa suurempi. Tässä tapauksessa häntä ei kuitenkaan heiluta koiraa. Suurinta osaa arkisto-ohjelmista ei tulla koskaan lähettämään uusintana, sillä mikään kanava ei yksinkertaisesti pystyisi hyödyntämään näin suurta ohjelmamäärää.
Uusi teknologia avaa uusia mahdollisuuksia ohjelmien jakeluun, tästä Elävä arkisto ja Areena ovat mainioita esimerkkejä. On kuitenkin hyvä muistaa, ettei Areena käytä lainkaan arkisto-ohjelmia. Se on vain ajansiirron väline. Uudet ohjelmat ovat lähetyksen jälkeen viikon tai kuukauden ajan Areenassa, mutta sen jälkeen ne katoavat arkistoon. Uusintojen lisäksi ainoa foorumi arkisto-ohjelmien jakelulle on Elävä arkisto. Se onkin hieno avaus, joka on ansaitusti saavuttanut yleisön suosion, mutta sieltä löytyy vain murto-osa arkistossa olevista ohjelmista. Tällä hetkellä Elävässä arkistossa on vähemmän kuin yksi prosentti Yleisradion arkistojen sisällöstä. Tulevaisuudessa se tietysti kasvaa, mutta siitä tuskin tulee koskaan avoin portti arkistoihin.
Miksi Yleisradio ei sitten ryhdy myymään ohjelmiaan nettikaupassa samaan tapaan kuin levy-yhtiöt, kun niitä on niin paljon? Jotakin tämän tapaista onkin suunnitteilla, mutta asia on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Yleisradio ei omista yksin arkistoissa olevia ohjelmia, vaan ohjelmien myyntiin tarvitaan pääsääntöisesti sopimus ohjelmissa esiintyvien taiteilijoiden ja muiden oikeudenomistajien kanssa. Ennen kuin levy-yhtiöt pääsivät aloittamaan levyjen nettikaupan, niiden oli sovittava asiasta säveltäjien ja muusikoiden kanssa. Radio- ja televisio-ohjelmissa on yleisesti mukana myös parikymmentä muuta ammattiryhmää, joilla kaikilla on omat, perustellut vaatimuksensa. Sen jälkeenkin kun sopimukset on tehty, myynti vaatii niin paljon paperisotaa tilityksiä varten, ettei toiminta välttämättä aina ole kannattavaa, ellei ohjelmia osteta paljon. Verkkokaupan filosofit ovat puhuneet kauniisti ”pitkästä hännästä”. Kun verkosta on helppo ostaa kirjoja, vähälevikkinen kirjallisuuskin pääsee julkisuuteen. Kaupan ei enää tarvitse myydä jokaista kirjaa tuhatta kappaletta, vaan se voi myydä tuhatta kirjaa yhden kappaleen kutakin. Radio- ja televisio-ohjelmien osalta pitkä häntä saattaa kuitenkin jäädä melko lyhyeksi.
Mitä Yleisradion sitten pitäisi tehdä arkistoillaan? Jatkossa esitän tästä joitakin ajatuksia.
