Kvadrofoniaa radiossa
Vaikka olen toiminut pitkään radioarkistossa, putoan aina silloin tällöin tuoliltani, kun vastaan tulee aineistoa jota ei olisi osannut edes kuvitella. Kuinka moni on kuunnellut radion nelikanavaisia koelähetyksiä? Minä en ainakaan.
Kvadrofonia oli tekniikka, jota kokeiltiin äänilevyteollisuudessa 1970-luvun alussa. Periaatteessa idea oli nerokas. Jos kaksi kanavaa antoi stereossa vaikutelman tilasta, neljä kanavaa tietysti syvensi vaikutelmaa mahtavasti. Vaikeutena oli vain saada kuluttajat ostamaan uudet vahvistimet ja neljä kaiutinta. Kun kaiken lisäksi levy-yhtiöt toivat samaan aikaan markkinoille kaksi keskenään yhteen sopimatonta, kilpailevaa järjestelmää, kvadrofonisten äänilevyjen taru loppui lyhyeen. Sen sijaan elokuvissa monikanavaisuus on pitkään ollut käytössä.
Vuonna 1984, tarkemmin sanoen 16. syyskuuta, Yleisradio lähetti ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen kvadrofonisen kuunnelmansa ”Taistelulentäjät”. Kuunnelman oli kirjoittanut Heimo Lammi, Helsingin hovioikeuden presidentti ja sodanaikainen taistelulentäjä. Ohjaajana oli dokumenttien tekijänä kunnostautunut Pertti Salomaa. Ammattinäyttelijöiden ohella esiintyjinä käytettiin ilmavoimien kadettikurssin oppilaita. Kuunnelma lähetettiin samanaikaisesti kahdella eri radiokanavalla, eli rinnakkaisohjelmassa ja yleisohjelmassa kuten silloin sanottiin. Jos kuuntelijalla oli kotonaan kaksi stereovastaanotinta viritettynä oikeille kanaville, hän kuuli kaiken kvadrofonisena.
Katso-lehdessä Arto Aulavuo löysi kuunnelmasta sekä heikkouksia että vahvuuksia. ”Episodimaisen tarinan pahin puute on sen epätasaisuus. Toisaalta se tarjoaa voimallisen ja tunteisiin vetoavan kuvan sotalentäjistä, mutta osoittaa välillä melkoista kypsymättömyyttä välineen suhteen. Sotalentäjien erityinen ansio onkin sen komeassa ulkoasussa, joka jo stereofonisena esityksenä välitti hyvin ilmataistelujen vaikuttavuuden, puhumattakaan siitä pauhusta, jonka kvadrofonisuus saa aikaan.”
Itse olen vasta kuullut stereoversion, ja ihmettelen parhaillaan, miten kvadrofonisen version saisi parhaiten siirrettyä digitaaliseen muotoon. Ensin täytyy löytää toimiva neliraitanauhuri, ja sitten miettiä eteenpäin. Yleisradio ei kai koskaan tosissaan suunnitellutkaan siirtymistä kvadrofoniseen toimintaan, tämä kuunnelma jäi yksittäiseksi kokeiluksi. Stereoon siirtyminenkin oli ollut tarpeeksi monimutkaista, sillä koko Suomen lähetysverkon uudistaminen stereokuntoon tuli valmiiksi vasta vuonna 1985. Lapissa ”Taistelulentäjät” oli siis vuonna 1984 kuultavissa vain monona.
Äänilevyalalla kaksikanavaisuus oli tullut standardiksi jo 1960-luvulla, mutta ensimmäinen stereolähetys kuultiin radiossa vasta vuonna 1968. Se on vieläkin kuuntelemisen arvoinen: Lisbeth Landefortin ohjaama Lorcan pienoiskuunnelma ”Buster Keaton på promenad”. Siinä on Otto Donnerin vasta vasten säveltämä, upea musiikki. RSO:n konsertit alettiin pian lähettää kaikki stsreofonisina, mutta kuunnelmastudioiden siirtyminen stereoaikaan kesti niin kauan, että vasta 1980-luvulla kaikki kuunnelmat voitiin tuottaa stereona.
Stereokuunnelmista kannattaa muuten mainita erityisesti Brechtin ”Happy end”, jonka Väinö Vainio ohjasi vuonna 1980. Sen nimittäin tuotettiin keinopäästereona. Kunstkopfstereo oli saksalaisten 1970-luvulla kehittämä äänitysmenetelmä, jossa käytettiin keinotekoisen pään sisään sijoitettuja mikrofoneja. Kun äänitys kuunneltiin kuulokkeilla, saatiin aikaan erityisen elävä tilavaikutelma. Ongelmana on, että kaiuttimista kuunneltuna keinopäästereo kuulostaa hieman suttuiselta, ja kuunnelmasta miksattiin myös ”normaali” stereoversio. Periaatteessa keinopäästereota voitaisiin lähettää radiossa nykyisinkin, se ei vaadi erityistä lähetystekniikkaa. Saksassa tehdään näköjään Kunstkopf-tekniikalla jo podcasteja.
