Unelma digitaalisesta kirjastosta

Eikö olisi hienoa, jos kaikki maailman kirjat olisivat internetissä? Ja elokuvat, äänilevyt, radio-ohjelmat ja kaikki muu informaatio? Olisiko se mahdollista? Olisiko se tarpeellista? Ja jos olisi, kuka sen maksaisi?

Internetistä on pala palalta tulemassa ”digitaalinen kirjasto”, jossa paljon merkittävää aineistoa. Mutta meillä ei vielä ole selvää visiota siitä, miten se kehittyy.

EU vastaan Google

Huhtikuussa 2005 kuuden Euroopan maan valtionpäämiehet lähettivät EU:n komissiolle kirjeen, jossa he kiirehtivät eurooppalaisten kirjastojen sisällön digitointia. ”Euroopan kirjastojen sisältö on ainutlaatuinen rikkaudessaan ja monipuolisuudessaan, mutta ellei sitä digitoida ja saada käytettäväksi verkossa, se voi tulevaisuudessa menettää paikkansa tiedon kartalla”, kirjoittivat Jacques Chiraq, Gerhard Schröder, Silvio Berlusconi, Alexander Kwasniewski, José Luis Rodriguez Zapatero ja Ferenc Gyurcsany.

Mikä sai raskaan sarjan poliitikot kiinnostumaan kirjastoasioista? Muutamaa kuukautta aikaisemmin Google Inc, internetin hakujärjestelmien markkinajohtaja, oli ilmoittanut sopineensa viiden suuren amerikkalaisen ja englantilaisen kirjaston kanssa näiden kokoelmien digitoinnista. Kirjastojen joukossa ovat Harvardin ja Oxfordin yliopistojen kirjastot sekä New Yorkin kaupunginkirjasto. Periaatteessa digitoitavien kirjojen määrä voisi nousta miljooniin. Valtaosa niistä olisi tietenkin englanninkielisiä, mikä entisestään korostaisi englannin valta-asemaa internetissä.

Euroopan Unioni reagoikin poikkeuksellisen nopeasti. Muutama kuukausi valtionpäämiesten kirjeen jälkeen komissio ilmoitti käynnistävänsä digitaalisia kirjastoja koskevan ohjelman, jonka nimi on i2010 . Komission mukaan päävastuu digitoinnista on eri maiden hallituksilla, joita se rohkaisee tukemaan tällaisia hankkeita, mutta unionin tehtävänä voisi olla mm toimenpiteiden koordinointi sekä teknisten menetelmien kehittäminen. Samalla komissio avasi asiantuntijoille suunnatun lausuntokierroksen, joka päättyi tammikuussa 2006. Kyselystä käy selvästi ilmi, että digitointiohjelma kattaa kirjojen lisäksi paljon muutakin, mm audiovisuaalisen aineiston.

Mitä digitaalinen kirjasto sitten käytännössä merkitsee? Globaalisessa digitaalisessa kirjastossa olisi kaikki julkaistu tietoa ja viihde. Internetin aikakaudella se voisi olla monien eri kirjastojen ja laitosten löyhä yhteenliittymä, joka näyttäytyisi käyttäjälle yhtenä jättiläismäisenä kokoelmana. Teoriassa olisi täysin mahdollista, että kirjastot skannaisivat kokoelmansa ja asettaisivat niiden sisällön verkkoon kaikkien luettavaksi, katsottavaksi ja kuunneltavaksi. Kun työ jaettaisiin järkevästi, mitään kirjaa ei tarvitsisi digitoida kahteen kertaan. Toisaalta tiedämme viimeistään tekijänoikeuslaista eduskunnassa käydyn keskustelun jälkeen, että näin ei voida tehdä ilman oikeudenomistajien eli tekijöiden ja kustantajien lupaa.

Monilla kustantajilla on päinvastoin omia hankkeita, joiden puitteissa ne aikovat julkaista omia aineistojaan käytettäväksi verkossa maksua vastaan, eivätkä ne välttämättä kaipaa tähän kirjaston apua. Sähköisessä muodossa levitetystä kirjallisuudesta ei ehkä tule merkittävää kilpailijaa painetulle sanalle, mutta sen sijaan levy-yhtiöt panostavat vahvasti sähköisen musiikkikaupan kehittämiseen, ja uskovat sen ajan mittaan kehittyvät merkittäväksi uudeksi jakelukanavaksi perinteisen levykaupan rinnalle. Levy-yhtiöt eivät halua, että kukaan muu ryhtyy levittämään niiden aineistoa verkossa. Elokuva-alalla on sama tavoite.

Googlessa näitä kysymyksiä onkin ennakoitu. Yhtiö aikoo julkaista verkossa vapaasti luettavissa ainoastaan teoksia, joiden tekijänoikeus on jo vanhentunut. Esimerkiksi vuonna 1910 kuolleen Mark Twainin teokset ovat vapaata kulttuuriperintöä. Google toivoo, että Tom Sawyerin seikkailut ja muut vapaat teokset ohjaisivat sen sivuille entistä enemmän käyttäjiä, ja yhtiön mainosmyynti kasvaisi.

Google aikoo myös skannata tietopankkiinsa uudempaa, suojattua kirjallisuutta, mutta käyttäjät eivät saisi kirjoja luettavakseen, vaan Google toimisi vain sähköisenä sisällysluettelona. Jos käyttäjä esimerkiksi haluaa tietää, missä kirjoissa esiintyy Philip Marlowe –niminen henkilö, Google kaivaisi esiin teokset ja sivunumerot, joilta nimi löytyy. Sen jälkeen kustantajat voivat solmia Googlen kanssa sopimuksen, jonka puitteissa asiakkaat voivat ostaa järjestelmään skannattuja kirjoja.

Entä Euroopassa?

Digitaaliset kirjastot eivät tietenkään ole uutta Euroopassakaan. Helsingin yliopiston kirjasto, Suomen kansalliskirjasto, on jo digitoinut valtavan määrän 1800-luvun suomalaisia sanomalehtiä, jotka ovat jo luettavissa verkossa. Tämä on malliesimerkki siitä, miksi digitointi on myös välttämätöntä. Sanomalehdet on painettu paperille, joka hajoaa vuosikymmenien mittaan. Jos sanomalehtiä ei digitoida, niiden sisältämä tieto häviää ajan mittaan. Kun ne on digitoitu, ne kannattaa saman tien julkaista verkossa. Helsingin yliopiston kirjasto digitoi vuoteen 2007 mennessä kaikki vuoteen 1890 mennessä ilmestyneet suomalaiset sanomalehdet.

Suuri osa niistä on jo luettavissa verkossa. Samasta paikasta löytyy myös upea kokoelma kirjaston pienpainatteita, aineistoa joka ilman kirjaston huolenpitoa olisi ajan sitten kadonnut jäljettömiin.

Voimme olla jokseenkin varmoja, että vuonna 1890 ilmestyneen sanomalehden tekijänoikeudet ovat vanhentuneet, joten kirjastot voivat turvallisesti levittää niitä verkossa. Tuoreiden sanomalehtien sisältö taas löytyy lehtien omilta sivuilta maksullisena tai ilmaispalveluna. Mutta mitä tapahtuu, kun sanomalehtien digitointi etenee 1930-luvulle? Suuri osa tästä aineistosta on todennäköisesti vielä suojattua, mutta jokaisen tekijän ja kustantajan tai heidän perillisensä tavoittaminen on käytännössä mahdotonta… Tuoreen, kaupallisesti arvokkaan aineiston ja vanhan, vapaan aineiston välille jää laaja harmaa vyöhyke. Se on aineistoa, jolla on niin pieni taloudellinen merkitys, että oikeuksien selvittäminen tulisi maksamaan enemmän kuin markkinoinnista ehkä kertyvät tulot.

Jos Euroopassa ollaan järkeviä, tällaisen aineiston verkkojakelusta saadaan aikaan toteuttamiskelpoisia lakeja ja sopimuksia, jotka huomioivat kaikkien osapuolten edut. Jos ei olla, eurooppalainen kulttuuriperintö muuttuu vähitellen pölyksi kirjastojen varastoissa.

Entä YLE?

Digitaalisessa maailmassa teksti, kuvat ja äänet ovat kaikki bittejä. Vaikka korkeatasoisen äänen jakelu internetissä ei olekaan vielä realistista, kohtuullinen äänen laatu toimii hyvin. Valikoima Yleisradion vanhoja ohjelmia on vapaasti kuultavissa verkossa Arkissa.

Tämä on kuitenkin vain pieni näyte radioarkiston kokoelmista. Arkistossa on enemmän kuin neljännesmiljoona radio-ohjelmaa vuodesta 1935 lähtien. Tämän lisäksi tulevat uutislähetykset, joita on saman verran.

Suurin osa radio-ohjelmista on arkistoitu magneettinauhalle, jonka elinikä on suunnilleen puoli vuosisataa. Magneettinauha rappeutuu vuosien mittaan väistämättä samalla tavoin kuin sanomalehtipaperi, mutta nopeammin. Jos niitä ei ajoissa kopioida, ne häviävät ikuisiksi ajoiksi.

Radioarkistossa onkin jo siirretty kaikki vanhimmat ohjelmat digitaaliseen muotoon. Tavoitteena on koko arkiston digitoiminen noin kymmenen vuoden kuluessa. Sen jälkeen kaikki historialliset radio-ohjelmat ovat kuultavissa Yleisradion sisäisessä verkossa. Miksi niitä ei voisi saman tien laittaa nettiin?

Jos ohjelmissa esiintyisi vain Yleisradion vakituisia työntekijöitä, asia olisi varmasti helpompi ratkaista. Mutta on epärealistista olettaa, että kaikki ne säveltäjät, muusikot, kirjailijat ja näyttelijät, joiden töitä radiossa on esitetty, haluaisivat antaa työnsä tulokset ilmaiseksi kaikkien käyttöön. Kaikkia ei edes olisi käytännössä mahdollista tavoittaa. Meillä on siis edessämme sama ongelma kuin sanomalehtien digitoijilla. Nähtäväksi jää, miten ongelma ratkaistaan.

Kun Berlusconi, Chiraq ja kumppanit tekivät EU:lle hienon aloitteensa digitaalisista kirjastoista, he eivät ehtineet pyytää mukaan allekirjoittajiksi pohjoismaisia valtionpäämiehiä. Tässä on siis vielä tilaa uusille aloitteille.