Takaisin New Orleansiin
Kuka keksi, että jazz on taidetta?
Kysymys ei ole ihan pöljä. Vanhan polven jazzmuusikoita ei kysymys lainkaan kiinnostanut. Minulla on viisikymmenluvulla tehty pilalevy, jossa oppinut kriitikko kysyy fiktiiviseltä jazzmuusikolta "What is your conception of art?" Muusikko vastaa: "Yes, man, Art really blows."
Tänään jazzin täytyy olla taidetta, koska sitä opetetaan taidekorkeakouluissa Suomea myöten. Mutta opetetaanko sitä Sibelius-Akatemiassa, koska se on taidetta, vai onko siitä tullut taidetta, kun sitä on alettu opettaa siellä?
Ennen toista maailmansotaa jazz oli suosittua tanssimusiikkia, paljon suositumpaa kuin nykyisin, mutta suurin osa yleisöstä ei nähnyt siinä mitään sen kummallisempaa. Se oli yksi musiikin laji muiden joukossa. Ammattimuusikot pitivät arvossa hyviä soittajia, ja joistakin taitajista – esimerkiksi Benny Goodmanista ja Louis Armstrongista - tuli arvostettuja esikuvia, mutta ajatus jazzista taiteena oli useimmille vieras.
Kolmekymmenluvun alkupuolella syntyi sitten innokkaiden harrastajien ydinjoukko, joka löysi jazzista uusia esteettisiä ja poliittisia ulottuvuuksia. Yhdysvalloissa harrastajia oli erityisesti Princetonin, Yalen ja Harvardin eliittiyliopistojen opiskelijoiden keskuudessa. Osa innostuikin jazzista niin paljon, että jätti opintonsa kesken ja siirtyi musiikkibisnekseen kuten John Hammond. Osa jatkoi akateemisella uralla, kuten Marshall Stearns, joka ryhtyi 1930-luvulla julkaisemaan jazzin historiaa koskevia artikkeleita ja päätyi myöhemmin kirjallisuuden professoriksi. Heille kulttuurihistorian retoriikka oli tuttua.
Euroopassa monet intoilijat olivat peräisin taidepiireistä. Belgialainen Robert Goffin, joka julkaisi vuonna 1932 maailman ensimmäisen jazzin historian, oli juristi joka kirjoitti surrealistisia runoja. Charles Delaunay, Hot Club de Francen perustaja, oli taidemaalari Roger Delaunayn poika. Heille oli luonnollista tarkastella jazzia modernin taiteen perspektiivistä.
Jos jazz oli taidetta, sillä piti myös olla historia siinä missä länsimaisella musiikillakin. Frederic Ramsay ja Charles Edward Smith olivat vuonna 1938 julkaisseet laajalle levinneen kirjan "Jazzmen", jossa käytiin läpi jazzin historia New Orleansista Chicagon kautta New Yorkiin. Nykytutkimuksen valossa kirjoittajien esittämä kuva oli rajusti yksinkertaistettu, mutta se loi jazzille kunniakkaan menneisyyden. Pari vuotta myöhemmin arkkitehti Rudi Blesh ryhtyi järjestämään San Franciscon modernin taiteen museossa jazzkonsertteja, joissa esiintyi unohdettuja veteraanimuusikoita New Orleansista. Kiinnostus vanhaa musiikkia kohtaan oli muutenkin ilmassa. Euroopassa oli ryhdytty elvyttämään renessanssin ja barokin ajan unohdettuja soittimia.
Rudi Blesh oli ensimmäinen, joka ryhtyi systemaattisesti kirjoittamaan jazzista taiteena. Vuonna 1946 ilmestynyt "Shining trumpets" alkaa mahtipontisella sitaatilla nobel-kirjailija William Butler Yeatsin runosta. Johdannossa hän toteaa, että jazz on "luovan synteesin ihme": se on alkuperäinen amerikkalainen taidemuoto, sekoitus afro-amerikkalaista ja eurooppalaista musiikkia. Jazzin perusolemus on Bleshin mukaan kollektiivinen improvisointi. Blesh pyrki myös toteuttamaan oppejana käytännössä. Hän perusti Circle-nimisen levy-yhtiön, joka levytti vanhan polven neworleansilaisia muusikoita.
Jazzin päävirta olin vuonna 1946 menossa aivan toiseen suuntaan. Modernistit hymähtivät Bleshin ajatuksille, mutta Euroopassa hänen fundamentalisminsa sai laajaa kannatusta. Britanniassa kirjasta julkaistiin nopeassa tahdissa kolme painosta. Useat 1940-luvulla Euroopassa ilmestyneet jazzkirjat, kuten brittiläisen Rex Harrisin "Jazz" ja ruotsalaisen Olle Helanderin "Jazzens väg" heijastelivat vahvasti Bleshin ajatusmaailmaa. Helanderin Suomessakin luetussa teoksessa jazzin kehitys päättyy suunnilleen vuoteen 1930.
Nämä opit saivat laajaa kannatusta myös nuorten muusikoiden keskuudessa. Ympäri maailmaa syntyi 1940-luvulla satoja yhtyeitä, jotka yrittivät parhaansa mukaan tulkita King Oliverin ja Louis Armstrongin 1920-luvulla levyttämää ohjelmistoa: Humphrey Lyttelton Lontoossa, Graeme Bell Melbournessa, Claude Luter Pariisissa, Nils Näs Tukholmassa, ja niin edespäin. Helsingissä Pekka Mäyrämäki ja Lasse Mårtenson soittivat vuonna 1949 New Orleans Creole Stompers –yhtyeessä.
New Orleans –liike on ei ole vieläkään sammunut, vaikka se on menettänyt suuren osan alkuperäisesta kannatuksestaan. Traditionaalista jazzia soittavia yhtyeitä on yhä Suomessakin. Näin jälkeen päin voi miettiä, oliko Bleshin ja hänen aikalaistensa retoriikalla sittenkään niin suurta merkitystä. Jazzin nostaminen taiteeksi johti välittömästi lahkolaisuuteen ja koulukuntien kiistoihin. Musiikki puhuu ilman kriitikkojakin. Kun tänään kuuntelee Louis Armstrongin 1920-luvulla tekemiä levytyksiä, niissä on edelleen persoonallinen, luova henki. Ei tarvitse miettiä ovatko ne taidetta tai ei.
