Faktaa ja fiktiota levyjen keräilystä, osa 3
Kuka oli Suomen ensimmäinen merkittävä äänilevyjen keräilijä? Hän oli tekniikan tohtori Gunnar Andersson, joka pelasti sodan aikana huomattavan kokoelman varhaisia suomalaisia levyjä. Traagista asiassa oli, että ne hävisivät kuudeksikymmeneksi vuodeksin arkiston kätköihin ja tulivat esiin vasta pari vuotta sitten.
Gunnar Andersson syntyi Helsingissä 1888. Hän oli suorittanut tutkintonsa Saksassa, Strelitzin polyteknisessa instituutissa 1912 ja teki pitkän päivätyön Helsingin kaupungin puhtaanapitolaitoksen johtajana. Matrikkelitietojen mukaan hän oli arvostettu lämpötekniikan asiantuntija, mutta mikään elämänkertatiedoissa ei viittaa taiteellisiin harrastuksiin.
Turun Sibelius-Museossa on kuitenkin kirje, jonka Andersson on ison levypaketin mukana vuonna 1943 lähettänyt museon johtajalle, professori Otto Anderssonille (tuskin mitään sukua). Sodan aikana Suomessa oli valtava pula kaikista raaka-aineista. Levyjen puristuksessa tarvittavaa massaa ei saatu ulkomailta, ja niinpä jokaisen asiakkaan, joka halusi ostaa uuden äänilevyn, täytyi antaa vaihdossa vanha levy jauhettavaksi massaksi. Tässä mylläkässä meni muruiksi suuri määrä historiaa.
Kaikesta päätellen Gunnar Andersson oli ainoa, joka oivalsi, että näin voisi hävitä jotakin korvaamatonta. Suomessa ei 1940-luvulla ollut yhtään julkista äänilevyarkistoa. Yleisradion äänilevystö oli perustettu vasta 1935, eikä siellä oltu kiinnostuneita vuosisadan alun akustisista levyistä, jotka eivät soveltuneet sen ajan radiolähetyksiin.
Kaikesta päätelleen Anderssonilla oli hyvät välit Helsingin levykauppojen myyjättäriin, sillä hän viittaa kirjeessään Westerlundin neitosiin (musiikkikauppa kauppa sijaitsi nykyisen Akateemisen kirjakaupan paikalla): "Anledningen till att Westerlund knyckte på dig beträffande skivorna berodde enbart på, att jag hade sagt åt fröknarna, att jag skulle sända dem till Åbo akademis musikhistoriska samlingar. Det är nämligen ibland svårt att få försäljerskorna med på galoppen. De tycka mera om att genast bryta sönder de gamla skivorna och kasta dem i den så kallade massalådan."
Kirjeen mukana museoon saapui mm oopperalaulajien Alarik Ugglan ja Hjalmar Freyn varhaisia levyjä, yksi niistä ainoa säilynyt kappale. Kaiken lisäksi Andersson ajoittaa saatekirjeessään levyt varsin tarkasti, ja selittää veli professorille Gramophone-yhtiön mustien ja vihreiden levyetikettien eron. Suomessa ei tällaista tietoa ollut laajemmalti tarjolla, ja veikkaisinkin, että Anderssonilla oli käytössään tanskalaisen keräilijän Hegermann-Lindencronen 1930-luvulla julkaistu opaskirja oopperalevyjen keräilijöille.
Turussa levyt talletettiin tarkoin Sibelius-museon kellariin, mutta niiden luettelointi jäi puolitiehen. Kun Urpo Haapanen ja Rainer Strömmer 1970-luvulla julkaisivat ensimmäiset luettelot historiallisista suomalaisista levyistä, kellekään ei tullut mieleen käydä tarkistamassa Turun kokoelmia. Nyt ne on kuitenkin inventoituja ja digitoitu tarkoin.
Miten Gunnar Anderssonin harrastukselle kävi, oliko hänellä ehkä itsellään merkittävä levykokoelma? Hän kuoli vasta 1975, joten olisin hyvinkin voinut kysyä häneltä itsessään, mutta siinä vaiheessa hän ei ainakaan toiminut aktiivisesti keräilypiireissä. Ansaitsee kuitenkin monumentin.
