Kun elokuva muuttuu äänilevyksi

Tässä jutussa ei käsitellä elokuvamusiikista tehtyjä äänilevyjä, kuten ehkä voisi kuvitella, vaan vuoden alusta voimaan tullutta tekijänoikeuslain muutosta, jonka seurauksena elokuvat alkavat eräissä tapauksissa käyttäytyä kuin äänilevyt. Tarkoitan tekijänoikeuslain 47 pykälän kohtaa, jossa säädetään:

”Jos kaupallisessa tarkoituksessa julkaistua kuvallista musiikkitallennetta, jonka kappaletta on levitetty tai joka on välitetty yleisölle, käytetään 1 momentin 1 ja 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla 46 a §:n 2 momentissa mainittuna aikana, esittävällä taiteilijalla, jonka sävellysteoksen esitys on tallennettu laitteelle, on oikeus korvaukseen tallennetun esityksen käyttämisestä.”

Viittaus ”1 momentin 1 ja 2 kohdassa” tarkoittaa kuvallisen musiikkitallenteen esittämistä televisiossa tai vaikkapa ravintolassa.

Mikä tässä sitten on ongelmallista? Tätä varten on syytä valaista hieman taustaa. Yksi tekijänoikeuden erikoispiirteistä on, että erityyppisten teosten oikeuden toimivat eri tavoin. Tähän on järkeviä syitä. Tauluja ei esitetä radiossa, musiikkia ei valokuvata ja niin edespäin.

Elokuvien oikeudet on perinteisesti järjestetty siten, että tuottaja kokoaa käsiinsä kaikki oikeudet ja välittää ne edelleen. Kun elokuvateatteri tai televisioasema haluaa esittää elokuvan, se saa siihen oikeudet suoraan tuottajalta. Tuottaja puolestaan on jo tehnyt sopimukset näyttelijöiden, ohjaajan, käsikirjoittajan, kuvaajan ja muusikoiden kanssa niin, ettei elokuvateatterinomistajan tarvitse erikseen hankkia heiltä mitään lupaa. Kopion ostaminen ei riitä: vaikka elokuva olisi kenen tahansa ostettavissa Anttilassa, esitykseen tarvitaan tuottajan lupa.

”Kuvallinen musiikkitallenne” ei tarkoita kuvakannella varustettua CD-levyä. Se on filmille, videolle tai DVD:lle tallennettu elokuva, jossa on musiikkia.

Äänilevyjen oikeudet on järjestetty toisin. Radioasemat voivat hankkia tarvitsemansa levyt vaikkapa Anttilan levyosastolta, niiden ei tarvitse hankkia jokaisen tuottajan lupaa radiosoittoon. Levytuottajien ja muusikoiden korvaukset hoidetaan kollektiivisesti, Suomessa asiasta vastaa Gramex. Järjestelyn syyt ovat historialliset ja käytännölliset: esimerkiksi Yleisradio soittaa vuosittain tuhansien eri levy-yhtiöiden tuotantoa.

”Kuvallisista musiikkitallenteista” on nyt tullut eräänlaisia hybridejä. Ne ovat toisaalta kuvatallenteita, televisioyhtiöt eivät voi esittää niitä ilman tuottajan lupaa. Toisaalta ne käyttäytyvät kuin äänilevyt, niistä maksetaan jälkeen päin Gramex-korvauksia.

Miten tähän on tultu? Televisioyhtiöt eivät ole tähänkään asti esittäneet videoita ilmaiseksi. Tuottajat perivät esityksestä korvauksen. Miksi ne eivät samalla peri muusikoiden osuutta, vaan nämä pitää hoitaa toisen luukun kautta? Ilmeisesti pelätään, että tuottajat vetäisivät välistä. Suurin osa musiikkivideoistahan on äänilevyjen promoja, ja tuottajilla on suuri hinku saada ne esitetyksi televisiossa.

Uusi järjestely lienee ainutlaatuinen maailmassa, samalla tavoin kuin Brasilian tekijänoikeuslakiin sisällytetty jalkapallo-otteluiden tekijänoikeus. Se ei koske ulkomaisia videoita, eikä varmaankaan kaada suomalaisia televisioyhtiöitä. Soittajat saavat lisää soppaa. Mutta tekijänoikeuslain muutenkin heikoilla olevaa logiikkaa se horjuttaa entisestään. Lakiin on luotu aivan uusi, moniselitteinen käsite "kuvallinen musiikkitallenne", joka avaa uusia ulottuvuuksia. Jos lakia luetaan kirjaimellisesti, se koskee kaikkia elokuvia, joissa on musiikkia. Kysymys ei ole pelkästään teoreettinen - Suomessa on jo korkeimmassa oikeudessa asti haettu äänilevyn määritelmää. Ja miksi korvauksia maksetaan vain muusikoille? Seuraavaksi Gramex-korvauksia ehkä aletaan maksaa televisiossa esitettyjen elokuvien näyttelijöille, ohjaajille ja kuvaajille ?

Tekijänoikeus alkaa muistuttaa maatalouspolitiikkaa, yhtenä vuonna tuetaan sokerin viljelyä Suomessa ja toisena taas viljelyn lopettamista, hyvistä syistä aina.