Tekijänoikeutta Shanghaissa 1935
Törmäsin hiljattain kiinalaiseen kollegaan, joka on tutkinut äänilevyteollisuuden ja radioasemien välistä oikeusjuttua Shanghaissa vuonna 1935. Puhumme nyt ajasta ennen Maoa. Kiinan suurissa teollisuuskaupungeissa oli 1930-luvulla vilkas huvielämä. Maassa oli 89 kaupallista radioasemaa, kukoistava elokuvateollisuus ja kolme suurta levy-yhtiötä. Radiossa esiintyvät laulajat olivat kansan suosikkeja, ja levy-yhtiöt toimittivat radioasemille innokkaasti uusia tuotteitaan.
Kesäkuussa 1935 Kiinan EMI:n toimitusjohtaja H. L. Wilson lähetti kaikille kiinalaisille radioasemille kirjeen, jonka sisältö on syytä toistaa. Samanlaista kirjeenvaihtoa tekijänoikeuteen liittyvissä asioissa käydään nykyisinkin. Toimintaa kutsutaan nimellä ”agenda-setting”, asian nostaminen esityslistalle. Aina pitää vaatia, niin ainakin syntyy keskustelua.
EMI vaati, että kaikkien Kiinan radioasemien tulisi 1.6.1935 lähtien maksaa yhtiölle sata Yhdysvaltain dollaria kuukausittain korvauksena levyjen soitosta, koska sama käytäntö oli jo voimassa kaikkialla Euroopassa ja Amerikassa (!). Lisäksi yhtiö vaati, että
1. Radioasemat saisivat soittaa vain levy-yhtiön valitsemia levyjä.
2. Radioasemien on hankittaessa maksettava levyistä täysi vähittäishinta.
3. Levyjen soitto tulisi rajoittaa enintään kolmeen tuntiin päivässä.
4. Mitään levyä ei saa soittaa enemmän kuin kerran päivässä ensimmäisellä viikolla julkaisemisen jälkeen, ja sen jälkeen kerran vain viikossa.
5. Kuuluttajan on joka esityksen jälkeen ilmoitettava levymerkki ja numero.
6. Jos levy on kulunut, levy-yhtiö voi vaatia sen palautettavaksi.
(Julkaistu teoksessa Jiu Zhongguo De Shanghai Guangbo Shiye, Beijing 1985)
Kiinalainen tuomioistuin totesi varsin nopeasti, että levy-yhtiön vaatimuksille ei ollut maan lakien mukaan minkäänlaisia perusteita. Samanlaisia kirjeitä lähettiin ilmeisesti radioasemille joka puolella maailmaa, mutta muualla niiden sisältöä ei ole julkistettu. Toisin kuin väitettiin, yksikään maailman maa ei silloin vielä ollut hyväksynyt kaikkia esitettyjä vaatimuksia, vaikka Britanniassa levyteollisuus olikin vuonna 1934 voittanut BBC:tä vastaan käymänsä oikeusjutun. Britanniassa radioasemien oikeus soittaa levyjä oli 1970-luvulle saakka rajoitettu tiettyyn tuntimäärään päivittäin, ns. ”needle-time”. Tuomio perustui vuoden 1911 tekijänoikeuslakiin, eli säännöksiin ajalta ennen radion keksimistä.
Suurin osa vaatimuksista ei ole tähän päivään mennessä mennyt läpi missään, vaikka useimpien maiden radioasemat maksavatkin nykyisin radiosoitosta korvauksia. Suomessa Gramex-korvauksia on maksettu vuodesta 1961, eli 26 vuotta kestäneen kampanjan tuloksena.
Esimerkin vuoksi voisi myös nostaa esiin ohjeet, jotka Nankingin hallituksen liikenne- ja viestintäministeriö 1930-luvulla antoi maassa toimiville radioasemille. Tätä voitaisiin Suomessakin soveltaa seuraavalla toimilupakierroksella:
1. Radioasemalla on oltava selkeä ja oikeudenmukainen tavoite
2. Ei saa uhata yleistä turvallisuutta
3. Pitää toteuttaa kuomintang- puolueen päämääriä
4. Ei saa lähettää epäsiveellistä ohjelmaa
5. Ei saa lähettää loitsuja eikä henkien manausta
6. Ei saa toimia vastoin tieteellisiä periaatteita
(Zhengli guangbo jiemu zhi banfa, Yule zhoubao, heinäkuu 1935)
