Project Berliner

Saksalainen Johannes Gutenberg (1397-1468) oli kirjapainotaidon keksijä. Project Gutenberg on hänen nimeään kantava hanke, jonka tavoitteena on julkaista netissä vapaasti käytettäväksi kirjoja, joiden tekijänoikeus on jo vanhentunut. Tällä hetkellä kirjojen määrä on yli 18000, ja määrä kasvaa nopeasti. Aineistoa on monilla eri kielillä, myös Suomeksi.

Jos Gutenberg-projektia ei olisi jo käynnistetty ajat sitten, se olisi suorastaan pakko keksiä. Siinä yhdistyvät internetin parhaat ominaisuudet. Se on tietoa lisäävä, yhteisöllinen ja taloudellinen. Tärkeää aineistoa, joka on periaatteessa vapaata mutta käytännön syistä vaikeasti saatavissa, tuodaan näin kaikkien ulottuville. Kuka tahansa voi osallistua aineiston kokoamiseen esimerkiksi ryhtymällä vapaaehtoiseksi oikolukijaksi.

Saksalais-amerikkalainen Emile Berliner (1851 – 1929) keksi äänilevyn runsaat 120 vuotta sitten. Maailmassa on satoja tuhansia äänilevyjä, joiden kaikki oikeudet (säveltäjien, tuottajien ja muusikoiden oikeudet) ovat jo vanhentuneet. Periaatteessa nekin voitaisiin julkaista vapaasti netissä. Project Berlineriä ei kuitenkaan ole olemassa, mikä on oikeastaan yllättävää. Herkko Hietanen kaipasikin hiljattain (19.6.2006) omassa blogissaan Karajania verkkoon.

Nettijulkaisun näkökulmasta tekstin ja äänen välillä on merkittäviä eroja. Kirjoitus on jo alun perin ”digitaalista”. Se perustuu aakkosiin, suppeaan määrään yhteisesti sovittuja merkkejä. Seitsemän veljestä mahtuu sellaisenaan varsin kohtuulliseen bittimäärään, ja jos digitaalisessa julkaisussa on samat kirjaimet kuin alkuperäisessä painetussa versiossa, niiden informaatiosisältö on sama.

Äänitteiden digitointi on paljon monimutkaisempi juttu. CD-levyllinen musiikkia vie enemmän muistitilaa kuin iso pino kirjoja. Bittireduktion avulla datamäärää pystytään merkittävästi vähentämään, mutta samalla joudutaan tinkimään äänen laadusta. Informaatiota häviää. Ei myöskään pidä paikkaansa, että sata vuotta vanhan äänilevyn digitoimisessa riittäisi heikompi resoluutio, vaan pikemminkin asia on päinvastoin. Mutta toisaalta moniin tarkoituksiin bittiredusoitu musiikki (esimerkiksi mp3-tiedostot) on aivan kelvollista.

Toinen ongelma olisi aineiston luettelointi. Kirjallisuuteen verrattuna musiikin luettelointi on koko lailla monimutkaisempaa. Seitsemän veljestä on aina Seitsemän veljestä, mutta sama sävellys voi yhdessä arkistossa olla ”viulukonsertto” ja toisessa ”konsertto viululle” – ja sama käännettynä kaikille mahdollisille kielille. Miten tällaisen osaa hakea verkosta? Säveltäjien nimet ja opusnumerot ovat onneksi melko pysyviä.

Suurin ongelma on kuitenkin se, että äänitteiden tekijänoikeudet ovat hankalampia kuin kirjojen. Kirjapainotaidon historia on niin pitkä, että vapaita teoksia on vaikka kuinka paljon. Kenenkään ei tarvitse ihmetellä, ovatko Shakespearen. Goethen ja Kiven teokset jo vapaita. Äänitteiden historia on lyhyempi, aina ei edes tiedetä varmasti, milloin jokin levy on julkaistu. Tekijänoikeudellisesti vapaita ovat tällä hetkellä äänilevyt, jotka on julkaistu ensi kerran vuonna 1955 tai sitä ennen, ja joilla olevien teosten säveltäjien ja sanoittajien kuolemasta on yli 70 vuotta – käytännössä siis pääasiassa klassillista tai perinnemusiikkia. Rajavetotapauksia tulisi Project Berlinerissä varmasti enemmän kuin Project Gutenbergissä.

Luonnollinen ajatus on, että musiikin jakelusta verkossa huolehtisivat organisaatiot, joilla on muutenkin suuria levykokoelmia. Niillä on myös käytettävissään tarpeellinen asiantuntemus. Näin varmasti edetäänkin. Maailmassa on jo monia pienempiä hankkeita, jotka tarjoavat kuultavaksemme vapaata musiikkia. Helsingin yliopiston kirjaston Raita-hanke on yksi näistä. Kanadan kansalliskirjaston vastaava hanke on vielä komeampi. Yleisradion kansallisessa äänigalleriassakin on näytteitä. Verkossa olevaan kirjallisuuteen verrattuna vapaan, laillisesti tarjolla olevan musiikin määrä on kuitenkin vielä vaatimaton.

Muitakin ratkaisuja voitaisiin ajatella. Napsterin ja muiden vertaisverkkojen menestys osoitti, että maailma on täynnä ihmisiä, jotka halusivat laittaa suosikkilevynsä verkkoon muidenkin kuunneltaviksi. Hanke kaatui siihen, että suurin osa aineistosta oli tekijänoikeudellisesti suojattua ja verkossa ilman lupaa. Jälkipyykkiä puidaan tänä päivänäkin käräjillä. Maailmassa ei ehkä ole aivan yhtä monia ihmisiä, jotka ovat innostuneita vanhoista klassisista levyistä, mutta heitäkin riittää. Tunnen itsekin kymmeniä. Napster-menetelmällä toteutettu Berliner-projekti tarvitsisi kuitenkin jonkinlaisen kontrollipisteen, jossa tarkistettaisiin, ettei nettiin pujahda suojattuja teoksia ilman lupaa.