Emmi Jurkalta menivät konseptit sekaisin
Radiotalon kellarissa on huone, joka on lattiasta kattoon täynnä kellastuvia monistenippuja. Täällä ovat radiossa lähetettyjen suomenkielisten kuunnelmien käsikirjoitukset kaksikymmenluvulta alkaen, mukaan luettuna Tiituksen ”Pikajuna kuuluu olevan myöhässä”, ensimmäinen suomalainen alkuperäiskuunnelma. Kaikkiaan tekstejä on kymmenisen tuhatta.
Viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana lähes kaikki radiokuunnelmat on taltioitu ennen lähetystä. Näyttelijöiden repliikkejä voidaan hioa, kunnes tulos oli ohjaajan toivomusten mukainen. Valmis tallenne voidaan lähetyksen jälkeen siirtää arkistoon. Kuusikymmenluvulta lähtien suurin osa kuunnelmista onkin tallella äänitteenä, viisikymmenluvulta noin puolet.
Radion alkuvuosina kuunnelmat olivat suoria lähetyksiä. Näyttelijät istuivat studiossa käsikirjoitusnippu edessään. Äänitehosteet tehtiin ”livenä”, esimerkiksi pyörittämällä Yleisradion kuuluisaa tuulikonetta. Tietysti kuunnelmia harjoiteltiin ennen lähetystä, mutta lipsahdukset lähtivät studiosta suoraan kuuntelijoiden vastaanottimiin. Kun joka viikko oli maanantaisin pitkä kuunnelma ja usein vielä perjantaina lyhyt, tuotantotahti oli melkoinen.
Tämä oli aikaa ennen televisiota. Kuunnelmat kuuluivat radion suosituimpiin ohjelmiin. Joka viikko yli miljoona suomalaista tutustui olohuoneissaan teatterin klassikoihin, tunnettujen romaanien kuunnelmasovituksiin tai alkuperäisiin, radiota varten kirjoitettuihin teksteihin. Näistä lähetyksistä ei ole tallella muita dokumentteja kuin rapistuvat käsikirjoitukset.
Jotakin on kuitenkin säilynyt mukana olleiden muistelmissa. Radioteatterissa pitkään työskennellyt Tuire Orri kertoi eräässä haastattelussa Tero Halvorsenille, miten Emmi Jurkkaa kerran pudotti studion lattialle käsikirjoituksensa kesken lähetystä. The show must go on, näyttelijät kahmivat lattialta ylös käsikirjoituksen lehtiä samalla kun yrittivät hoitaa omat vuorosanansa.
Tämä tapahtui 23 maaliskuuta 1949, ja kuunnelma oli George Bernard Shaw’n varhaistuotantoon kuuluva komedia Mrs. Warrenin ammatti. Kävin varta vasten kellarissa lukemassa käsikirjoituksen. Shaw on tässä terävimmillään: jos Ibsen olisi kirjoittanut komedioita, ne olisivat tällaisia. Näytelmän henkilöt ovat varakas seurapiirirouva Kitty Warren (Emmi Jurkka), hänen tyttärensä Vivien (Tuire Orri), Sir George Crofts (Kauko Käyhkö), pastori Samuel Gardner (Hannes Veivo) sekä joukko muita rouvan tuttavia.
Vivien on juuri valmistunut korkeimmilla arvosanoilla Cambridgesta pääaineenaan matematiikka (ei niinkään tavallista naisilta vuonna 1902). Hän suunnittelee ryhtyvänsä vakuutusmatemaatikoksi. Vivien on kasvatettu sisäoppilaitoksissa ja odottaa pitkästä aikaa tapaavansa ulkomailla asuvan äitinsä, jonka ammatista hänellä ei ole selvää kuvaa.
Wodehousemaisten kommellusten jälkeen selviää, että Mrs Warren ansaitsee elatuksensa Brysselissä, Wienissä ja Budapestissa korkealuokkaisten ilotalojen johtajana. Sir George on hänen rahoittajansa (”30 % tuotto pääomalle”) ja pastori Gardner entinen ihailija. Rouvan pokka pettää siinä vaiheessa, kun hänen pitää selittää tyttärelleen, ettei tämä voi suostua pastorin pojan kosintaan, koska poika on hänen velipuolensa. Voin kuvitella, että Emmi Jurkan käsikirjoitus on tipahtanut siinä vaiheessa, kun Mrs Warren luopuu yläluokkaisesta korostuksestaan ja alkaa kertoa cockneyn murteella tyttärelleen omasta elämästään – siis kymmenen vuotta myöhemmin valmistuneen Pygmalionin idea toisin päin.
Me emme tätä enää saa kuultavaksemme, mutta radioaaltojen etenemisnopeudesta voisi laskea, miten etäällä avaruudessa lähetys on tänään.
