Musiikin kaanonit
Vietin viime viikonlopun Sibelius-akatemiassa kansainvälisessä tutkijaseminaarissa, jonka otsikkona oli komeasti De-canonizing music history. Keskustelimme siitä, miten kaanonit eli ennalta hyväksytyt käsitykset muokkaavat historian tutkimusta. Tilaisuuden järjestäjinä toimivat Sibelius-akatemian jazzin ja kansanmusiikin osastot.
Ajat ovat todellakin muuttuneet siitä, kun Sibelius-akatemian rehtori Taneli Kuusisto vastusti jyrkästi ajatusta, että oppilaitoksessa voitaisiin klassisen musiikin lisäksi opettaa myös jazzia. No, onhan tässä välillä Berliinin muurikin murtunut, ja Sibelius-Akatemia on tänään yksi lukuisista musiikkikorkeakouluista, jossa on oma linjansa jazzmusiikille. Eräät asiat muuttuvat kuitenkin hitaammin, ja tarve rakentaa musiikkiin erilaisia hierarkioita on ilmeisen pysyvä.
Kaanon tarkoitti alun perin niitä hengellisiä kirjoituksia, jotka muodostavat raamatun kokonaisuuden. Kanonisiin teksteihin oli kirjattu oikea sanoma. Se mikä oli niiden ulkopuolella, oli väärää. Sibelius-Akatemian esittävän musiikin professori Matti Huttunen muistutti, että musiikin historian kirjoitus syntyi 1800-luvulla, kun ryhdyttiin järjestämään konsertteja suurelle yleisölle. Yleisö tarvitsi valintojensa tueksi neuvoja siitä, mikä oli hyvää musiikkia. Näin syntyi käsitys ”suurista” säveltäjistä. Naiiveimmassa muodossaan klassisen musiikin kaanon keskittyi kolmen suuren B:n, Bachin, Beethovenin ja Brahmsin ympärille. Suomessa riitti yksi S.
Niistä ajoista musiikin historian tutkimus on valtavasti laajentunut, mutta tutkijoilla on edelleen tarve keskittyä tutkimuksissaan musiikkiin, jota he pitävät arvokkaimpana. Tutkijoiden käsitykset heijastuvat vuorostaan kriitikkoihin ja suureen yleisöön. Professori Lewis Porter, joka opettaa Rutgersin yliopistossa jazzin historiaa, osoitti havainnollisesti, miten jazzin opetus on synnyttänyt oman kaanoninsa. Sen muodostavat tärkeiksi katsotut äänilevyt 1920-luvulta nykypäivään. Ranskalainen kriitikko Andre Hodeir katsoi 1950-luvulla, että ”Ko-ko” on Duke Ellingtonin paras levytys (teoksessaan Jazz: its evolution and essence). Tämä käsitys on jäänyt pysyvästi jazzkirjallisuuteen. ”Ko-ko” on hieno levytys, mutta Porter kysyi, kuinka moni on todella kuunnellut Ellingtonin tuotantoa niin laajalti, että voi perustellusti olla samaa mieltä.
Kaanonit voivat olla opetuksessa hyödyllisiä apuvälineitä, mutta ne rajoittavat havaintojamme. Porter ehdottaakin, että jazzin historian perusopetuksessa näytteitä pitäisi valita monesta eri näkökulmasta: tämä levy on monien kriitikkojen mielestä esimerkillinen, toinen taas oli aikanaan eniten myyty, kolmas on monien muusikoiden mukaan vaikuttanut heidän tyyliinsä jne.
Kaanonit ovat vakiintuneet nopeasti myös rockin historian kirjoitukseen. Anglo-amerikkalaisessa maailmassa se on jo akateeminen tieteenhaara, jolla on omat oppituolinsa (Keski-Euroopassa tähän tarvitaan vielä 50 vuotta lisää aikaa). John Covach opettaa rockia Rochesterissa arvostetussa Eastman School of Musicissa. Hänen kirjansa ”What’s that sound? An introduction to rock and its history” on laajassa käytössä amerikkalaisissa korkeakouluissa.
Kirja on asiallinen ja faktapitoinen katsaus rock-musiikin historiaan, mutta lukija ei voi välttyä ajatukselta, että aikanaan vallankumouksellinen rock on jo kivettymässä. Suuret rock-muusikot Elviksestä Bob Dylaniin seisovat nyt patsaina samanlaisella jalustalla kuin Bach ja Beethoven - ei ehkä kuitenkaan samalla torilla. Eurooppalaisesta näkökulmasta on mielenkiintoista todeta, että vanhan mantereen panos rockin historiassa rajoittuu Beatleseihin – hehän kävivät Amerikassa. Tarvitaanko enää konkreettisempaa näyttöä siitä, miten kaanonit rajaavat näkökykyä?
Historian kirjoitus on ollut kaanoneita täynnä, 1800-luvulla syntyneet käsitykset ovat pitkään muokanneet tulkintojamme. Tänään Suomen historia on suurelta osin jo riisuttu näistä myyteistä. Musiikin historia kulkee tässä parikymmentä vuotta jäljessä.
