Viisi esseetä tekijänoikeudesta
Ville Oksasen tuoretta väitöskirjaa ”Five Essays on Copyright in the Digital era” voi aidosti suositelle kaikille, joita tekijänoikeus kiinnostaa. Yleensä suomalaisessa tekijänoikeustutkimuksessa on ollut kysymys voimassa olevan lain selittämisestä. Oksanen pohtii koko lain tulevaisuutta, skeptisesti. Hänen lähtökohtanaan on Nicholas Negroponten vuonna 1995 esittämä kuuluisa väite, jonka mukaan tekijänoikeus on täysin vanhentunut. Negroponten mielestä tekijänoikeusjärjestelmän täytyy ensin romahtaa kokonaan, ennen kuin se voidaan rakentaa uudelleen.
Tietotekniikan viimeaikainen kehitys näyttäisi jossakin määrin tukevan tätä väitettä. Tekijänoikeudellisesti suojatun aineiston, kuten elokuvien, musiikin ja pelien luvaton jakelu verkossa on saavuttanut melkoiset mittasuhteet. Mielenkiintoista on, ettei kyse pääsääntöisesti ole varsinaisesta piratismista, jossa joku kävisi kauppaa tällaisilla tuotteilla. Pikemminkin kysymys on eräänlaisesta vastarintaliikkeestä, epävirallisesta yhteisöstä, jonka ”jäsenet” vaihtavat aineistoa tavalla, joka mahdollisesti ylittää voimassaolevan lain sallimat rajat.
Oikeudenomistajat ovat pyrkineet rajoittamaan tällaista toimintaa kampanjoilla ja laajaa julkisuutta saaneilla oikeudenkäynneillä, joissa yksittäisiä lainrikkojia on tuomittu sakkoihin ja korvauksiin. Artikkelissa ”Can lawsuits control file sharing on the internet” Oksanen suhtautuu kuitenkin epäilevästi oikeudenkäyntien vaikutukseen. Tutkimukset ovat osoittaneet, että suuret oikeudenkäynnit ovat vähentäneet tiedostojen jakelua vain väliaikaisesti. Sen sijaan ne ovat johtaneet siihen, että tiedostojen vaihtajat ovat siirtyneet käyttämään yhä vaikeammin jäljitettävää tekniikkaa eli kaivautuneet syvemmälle maan alle.
Ensi silmäyksellä tekniset kopioinninestojärjestelmät (DRM, Digital Rights Management) näyttäisivät tuottajien näkökulmasta olevan ratkaisu tähän. Aineisto varustetaan digitaalisella ”lukolla”, joka estää sen käyttämisen luvattomiin tarkoituksiin. Käytännössä kysymys on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Täysin ”murronkestävää” kopioinninestojärjestelmää ei ole olemassa, ja useimmiten aineisto päätyy kuitenkin ei-auktorisoituun jakeluun. Sen sijaan DRM-järjestelmät estävät pahimmassa tapauksessa ostajaa käyttämästä hankkimaansa aineistoa tavoilla, jotka olisivat täysin laillisia – esimerkiksi tekemästä siitä kopioita yksityiseen käyttöön. Lisäksi DRM-järjestelmiä käytetään mielellään kilpailun rajoittamiseen, aineiston käyttöä varten on hankittava tietynmerkkinen laite.
Kaksi väitöskirjan artikkelia käsittelee juuri DRM-järjestelmiin liittyviä kysymyksiä. Ensimmäinen tarkastelee DRM-järjestelmiä vastaan syntyneitä kansainvälisiä liikkeitä, toinen DRM-järjestelmien yhteensopivuutta. Oksasen ja kirjoittajakumppanin Mikko Välimäen johtopäätös onkin, että DRM ei pelasta tekijänoikeutta.
Mitä sitten jää vaihtoehdoksi? Väitöskirjan neljäs artikkeli käsittelee tilannetta, jossa tekijänoikeudesta on tietoisesti ja vapaaehtoisesti luovuttu. Tietokonealalla ilmaisohjelmista on tullut pysyvä ja tärkeä osa teollisuutta. Voisi melkein sanoa, että niiden kohdalla on palattu aikaan ennen tekijänoikeutta, jolloin kansanperinne syntyi ja kehittyi vapaan muuntelun ja kollektiivisen luomistyön pohjalta. Tämä on rajusti yksinkertaistettu kuvaus kansanperinteen luonteesta, mutta kalevalaisia runoja ei koskaan olisi syntynyt, jos jokainen runonlaulaja olisi joutunut hankkimaan edelliseltä laulajalta luvan aineiston ”uudelleensovittamiseen”. Artikkelissa käsitellään mm uudentyyppisiä oikeudellisia järjestelyjä (esimerkiksi GNU-lisenssit), joiden avulla on pyritty turvaamaan se, ettei kukaan käytä ilmaisohjelmia yksityisiin kaupallisiin tarkoituksiin.
Tietokonealalla ilmaisohjelmat ovat osa laajempaa kokonaisuutta ja sen ansaintalogiikkaa: ne ovat mukana luomassa tulovirtaa, josta ohjelmien tekijätkin hyötyvät. Mistä musiikin ja elokuvien tekijät saavat leipänsä, jos kaikki aineisto on verkossa saatavissa ilmaiseksi?
Samalla lailla voidaan kysyä, mistä tekijät saavat leipänsä, jos musiikkia on radiosta kuultavissa ilmaiseksi. Tähän on tunnetusti löydetty ratkaisu jo 1920-luvulla, sen nimi on sopimuslisenssi. Suomessa järjestelmää hoitavat Teoston ja Gramexin tapaiset järjestöt. Miksi internetille ei ole kehitetty vastaavanlaista järjestelmää? Väitöskirjan viidennessä artikkelissa Oksanen ja Välimäki ryhtyvätkin rohkeasti spekuloimaan vaihtoehdolla, jossa laajakaistan käyttäjiltä kerättäisiin niin paljon rahaa, että levymyynti voisi loppua kokonaan, mutta tekijöiden tulot eivät pienentyisi lainkaan.
Artikkeli on eräiden yksityiskohtien osalta epätarkka, mutta kokonaiskuva on vakuuttava: tällainen järjestelmä olisi periaatteessa mahdollinen, ja ehkä jopa tekijöiden kannalta oikeudenmukainen, vaikeuksista vapaalla tasolla. Kirjoittajat itse kuitenkin huomauttavat, ettei se ole kovin todennäköinen. Ensinnäkin tallennuslaitteiden nopea kehitys johtaisi siihen, että rahan keräämiseksi täytyisi säätää jonkinlainen tv-luvan kaltainen ”tekijänoikeusvero” kaikille, myös niille jotka eivät suojattua aineistoa käytä. Todennäköisemmin se kaatuisi kuitenkin oikeudenomistajatahojen vastustukseen, nämä kun pitävät mieluummin kiinni ”tekijän yksinoikeuden” periaatteesta.
Yhteenvedossaan Oksanen näyttäisi pääosin Negroponten teesiin: sen enempää tekniset järjestelmät kuin lakien tiukempi valvontakaan eivät pysty pelastamaan tekijänoikeutta sen nykyisessä muodossa, tarvitaan uudenlainen järjestelmä, jonka kansalaiset hyväksyvät.
Kokonaisuutena väitöskirja on mielenkiintoinen ja poleeminen katsaus tekijänoikeuden ajankohtaisiin kysymyksiin, sitä voi suositella myös niille lukijoille, joita oikeustiede ei kiinnosta. Paikoitellen lukija kuitenkin toivoo, että väitteitä olisi problematisoitu enemmän. Entä sellainen teosten käyttö, joka ei lainkaan perustu digitaalitekniikkaan? Yksityiset kuluttajat voivat ehkä haastaa sekä tekijänopikeudet että nopeusrajoitukset, mutta yritykset eivät. Entä jos oikeuksien väitetty "mureneminen" onkin vain marginaalista, ja ydinbisnes toimiikin yhä mainiosti, myös digitaalisella ajalla?
