Kahdeksannen taiteen sokea muusa
Vuonna 1950 ilmestyi Olavi Paavolaisen toimittama kokoelma ”Parhaat suomalaiset radiokuunnelmat 1948-49” (WSOY). Radioteatterin päälliköksi hiljattain nimitetty Paavolainen kirjoittaa esipuheessa innoittuneena radiokuunnelman noususta itsenäiseksi taiteenlajiksi. Radiokuunnelma oli hänen mukaansa ”kahdeksas taide” tai ”sokea muusa”.
”Radioteatterin perinteet ovat vasta parinkymmenen vuoden ikäiset, ja radiodraama on itsenäisenä taidemuotona vasta kehityksensä alussa. Kuitenkaan ei mikään teatteri maailmassa tarvitse eikä esitä yhtä monipuolista ohjelmista kuin radioteatteri. Kaikki aiheet ja tyylilajit ovat radiokirjailijoille avoinna”, kirjoitti Paavolainen.
Tässä ensimmäisessä suomalaisessa kuunnelma-antologiassa on kahdentoista kuunnelman käsikirjoitukset. Antero Alpolan Taistelu Heikkilän talosta perustuu Johannes Linnankosken tunnettuun novelliin, mutta muuten kaikki tekstit on kirjoitettu alun perin radioteatteria varten. Tunnetuimpia nimiä ovat varmaankin Elvi Sinervo, Hella Wuolijoki, Kyllikki Mäntylä, Helvi Erjakka ja Walentin Chorell. Leo Apon kuunnelma ”Merenkuninkaan tytär” on paremmin tunnettu Ahti Sonnisen samannimisen oopperan librettona. Se oli aikanaan ensimmäinen suomalainen radio-ooppera, oma taiteenlajinsa sekin.
Kauan sitten loppuunmyyty kirja löytyy edelleenkin hyvin varustetuista kirjastoista, mutta harvoilla on mahdollisuus halutessaan kuunnella mukaan valitut kuunnelmat. Kuulun itse tähän pieneen etuoikeutettuun ryhmään. Kaikki tallella olevat radiokuunnelmat on viime vuosina siirretty digitaaliseen muotoon säilymisen varmistamiseksi, ja ne löytyvät Yleisradion sisäisessä verkossa. Minulla on työhuoneessani mahdollisuus muutaman sekunnin viiveellä hakea mikä tahansa näistä kuunneltavaksi. Itse asiassa se kuuluu velvollisuuksiini, koska vastaan aineiston säilymisestä ja digitoinnin laadusta.
Tarkistin äskettäin, kuinka suuri osa vuosien 1948 - 49 parhaiksi nimetyistä kuunnelmista on säilynyt äänitteenä - käsikirjoitukset arkistoidaan tietysti erikseen. Kahdestatoista antologiaan valitusta kuunnelmasta viisi on kadonnut jäljettömiin. Kun Olavi Paavolainen kirjoittaa, että Kyllikki Mäntylä käyttää ”Voittajassaan” suorastaan taiturillisesti symbolista tehostetta, jäähakun kolkkoa ääntä, voimme vain uskoa Paavolaista. Äänitallennetta ei ole.
Tämä ei sinänsä ole yllättävää, koska tuohon aikaan äänen tallennus oli radiossa lapsenkengissään. Neljäkymmenluvulta on kaiken kaikkiaan säilynyt vain muutamia satoja radio-ohjelmia. Suuri osa ohjelmista oli suoria lähetyksiä. Arkistoitavat ohjelmat tallennettiin suorakaiverruslevyille 78 kierroksen nopeudella kolmen minuutin palasina. Ensimmäiset nauhurit olivat jo käytössä, mutta ääninauhaa oli niin vaikea saada, että samat nauhat käytettiin moneen kertaan.
Neljäkymmenluvun kuunnelmissa tulee vahvasti esiin sodan läheisyys. Monet kuunnelmista huipentuvat päähenkilön kuolemaan. Jotkut hahmot ovat pahasti alkoholisoituneita. Tulkinnoissa on samaa pateettisuutta kuin aikakauden kotimaisissa elokuvissa. Kun Väliportin Matti näkee syyspimeällä pellon laidalla Heikkilän talon murhatun emännän haamun, taustalla soiva musiikki synnyttää välittömästi mielessä mustavalkoisia kuvia. Mutta näyttelijäsuoritukset ovat monesti loistavia. Radioteatterissa esiintyivät aikakauden parhaat näyttelijät. Chorellin ”Pullonpohjan” henkilöt ovat Elsa Turakainen, Reino Valkama, Kyllikki Forsell ja Sasu Haapanen. Sinervon ”Toukokuun viimeisessä illassa” ovat Emma Väänänen, Aino Mantsas, Eeva-Kaarina Volanen, Hannes Veivo ja Oke Tuuri.
Juuri näyttelijät tekevät monista kuunnelmista unohtumattomia. Joel Laikan ”Kersantti tulee takaisin” on tekstinä luettuna helposti ennustettava tarina kahdesta jalkansa menettäneestä sotainvalidista, jotka sijoitetaan sairaalassa samaan huoneeseen. Kersantti Pore on menettänyt elämänhalunsa ja kieltäytyy syömästä, mutta sotamies Suomaa odottaa innolla syksyä, jolloin hän pääsee pientilalleen tapaamaan hevostaan. Kuunnelman kuluessa sotamies saa kersantin elämänhalun vähitellen palaamaan. Rauli Tuomen tulkitsema kersantti ei ole vakuuttava, mutta Reino Valkaman suoritus lannistumattomana pienviljelijänä on loistava.
Neljäkymmenluvulla kuunnelman suuret vuodet itsenäisenä taiteenlajina olivat vielä edessä. Tekniikka ei vielä sallinut moninaisten äänimaailmojen muokkausta, mutta kuunnelmalla oli uskollinen yleisönsä. Niin kuin Olavi Paavolainen totesi, tuohon aikaan radioteatterilla oli maailman suurin kuulijakunta.
