Miten valmistetaan kova muna
Avasin muutama viikko sitten umpimähkään television ja jämähdin seuraamaan ohjelmaa. Neljä henkilöä istui tuoleilla ja puhui, aiheesta en päässyt kiinni. Mieleen tuli ajatus: tämä on huonosti ohjattua Ionescoa. Ei sentään, kyseessä oli jakso Big Brotheria.
Eugène Ionesco oli Beckettin, Genet’n ja Adamovin rinnalla kokeilevan teatterin suuria nimiä. Hänen näytelmäänsä Kalju laulajatar (1950) pidetään yhtenä absurdin teatterin avainteoksista. Näytelmässä ei tietenkään esiinny mitään kaljua laulajatarta. Myöhemmin on selvitetty, että Ionesco oli poiminut henkilöt ja repliikit englannin kielen oppikirjasta.
Absurdin teatterin tekijät rikkoivat häikäilemättä kaikkia teatterin konventioita. Näytelmissä ei välttämättä ollut juonta, ne tuntuivat loppuvan kesken. Tekijät eivät halunneet esittää mitään yhteiskunnallisia kannanottoja. Paperilta luettuina näytelmät saattavat tuntua mitäänsanomattomilta. Kuitenkin absurdi teatteri toi raikasta ilmaa pölyttyneeseen laitosteatteriin. Pienet teatteriryhmät eri puolilla maailmaa ottivat sen nopeasti omakseen. Suomessa Lilla Teatern toimi uuden teatterin lipunkantajana, ja Ionescon näytelmä Le Nouveau Locotaire sai maailmankantaesityksensä Helsingissä 1955.
Kuten arvata saattaa, vastaanotto ei ollut pelkästään myönteinen. Muistan Kari Suomalaisen pilapiirroksen Helsingin Sanomista. Siinä nähtiin tyhjä näyttämö ja kolme kylttiä, joissa luki ”viitteellinen lavastus”, ”viitteelliset näyttelijät” ja ”viitteellinen yleisö”.
Onneksi radioarkistossa on huomattava määrä absurdia teatteria edustavia kuunnelmia, joista saa hyvän kuvan virtauksen saapumisesta Suomeen. Ensimmäinen Ionesco-tulkinta Yleisradiossa oli Radioteaternin Lektionen (1959). Myös Kalju laulajatar on lähetetty ruotsinkielisenä esityksenä (Den skalliga förtrollerskan, 1963). Suomeksi on esitetty ainakin Aiheeton tappaja (1964), Paimenen kameleontti (1965), Autonäyttely (1967) ja Miten valmistetaan kova muna (1967).
Pienoisnäytelmä Miten valmistetaan kova muna haihduttaa kaikki epäilyt siitä, että absurdi teatteri olisi ollut ikävää ja yleisöä väheksyvää. Marja Rankkalan ohjaus on yksi kaikkien aikojen hauskimmista kuunnelmaesityksistä. Juonta siinä ei tietenkään ole. Tämä suurelle runoilijalle ja gastronomille Jean Follainille omistettu teos on juuri sitä mitä otsikko kertoo, eli munien keitto-ohje. Kävin varta vasten kaivamassa radioteatterin arkistosta käsikirjoituksen, ja paperilta luettuna se tuo mieleen lähinnä kotitalouden oppikirjan:
”Maitokaupasta ostetaan kova muna. Pyydetään tarkastamaan, että se on tuore. Tavallisimmin kyseessä on kanan muna. Myös voi käyttää ankan munaa, joka on suurempi, yleensä hieman vihertävä ja jota on vaikeampi löytää. Palataan kotiin ja koetetaan olla särkemättä muna matkalla.”
Ritva Arvelon ja Jaakko Pakkasvirran tulkitsemana monologi muuttuu dialogiksi. Arvelo on turhantärkeä luennoitsija, joka lukee tekstin kateederityyliin. Pakkasvirta on höperö ukko, joka toistaa kaikuna luennoitsijan joka sanan. Puhdasta slapstickiä.
Paras suomalainen Ionesco-tulkinta on Vivica Bandlerin vuonna 1959 ohjaama Lektionen. Lasse Pöysti on opettaja, Eva Perander yksityisoppilas ja Birgitta Ulfsson opettajan kotiapulainen. Tässä näytelmässä on juoni, vaikka se onkin vinksahtanut. Musta komedia etenee huikeiden käänteiden kautta kohti väistämätöntä loppua, ja Ionesco näyttää osaavansa kirjoittaa myös ”normaalia” farssia. Ennen kaikkea ihailen Lasse Pöystin suoritusta. Monet kuuluisat näyttelijät tunnistaa aina roolin takaa, Tauno Palo ei päässyt koskaan eroon Rosvo-Roopesta. Nyt ei Suomisen Olli tule hetkeksikään mieleen.
Ionesco vieraili Suomessa 1975. Häntä haastateltiin tietysti radioon. Kirjailija kiisti ehdottomasti olevansa absurdin teatterin perustaja, ja antoi tämän kunnian Shakespearelle. Itseään hän piti realistina, ja pyysi epäilijöitä vertaamaan näytelmiään todelliseen elämään.
