Kuusikymmenluvun kuunnelmat

Radioteatterissa 1960-luku alkoi vuonna 1964, jolloin Olavi Paavolainen kuoli ja Pekka Lounelasta tuli radioteatterin uusi päällikkö. Paavolainen oli sodan jälkeen uudistanut radioteatterin, mutta sitten väsähtänyt. Kansallisbibliografia kertoo, että ”Paavolaisen viimeisiä vuosia synkensi lisääntynyt alkoholinkäyttö”. Tämän vahvistavat myös Yleisradiossa elävät legendat.

Pekka Lounela ei ollut aivan tyypillinen kuusikymmenlukulainen, sillä hän vastusti taiteilijoiden poliittista sitoutumista. Vielä enemmän hän kritisoi kuitenkin vanhoillisuutta ja kansallista omahyväisyyttä. Jo vuonna 1951 hän oli julkaissut Ylioppilaslehdessä kotimaisesta näytelmäkirjallisuudesta kriittisen arvion, joka toi mieleen Olavi Paavolaisen ”Suursiivouksen kirjallisessa lastenkamarissa” parin vuosikymmenen takaa. Lounelalla oli kuusikymmenluvun nousevaan kirjailijapolveen erinomaisen kontaktit, jotka näkyivät pian radioteatterin ohjelmistossa. Vuosina 1964 - 67 kirjailijoiden joukossa ovat mm Paavo Rintala, Bengt Ahlfors, Juhani Peltonen, Aapo Junkola, Paavo Haavikko, Eeva Kilpi ja Veijo Meri. Vuonna 1981 Meri muisteli studia generalia –luennossaan näitä aikoja seuraavasti:

”Näin värvättiin minun viisikymmenlukulaista polveani ja kuusikymmenluvun alun ikäpolvea radioteatteriin. Sillä on ollut aikamoinen merkitys; kirjailijat suhtautuvat erikoisella pieteetillä radioteatteriin siksi, että se on epäkaupallinen kanava. Kun kustantajien kustannuspolitiikka on entisestään kaupallistunut, radioteatterin ’vanhanaikaisuus’ ja kunniallisuus korostuu entistä enemmän.”

(Huomaamme, ettei kirjailijoiden käsitys kustantajistaan ole neljännesvuosisadassa muuttunut. )

Myös ohjaajien ja näyttelijöiden ilmaisu modernisoitui ja kuunnelmien äänimaailma rikastui. Väinö Vainio, joka tuli radioteatteriin vuonna 1965 toimittajaksi ja dramaturgiksi, vertasi myöhemmin kuunnelman ohjausta elokuvan tekemiseen. ”Äänimontaasin koostaminen ei taiteellisten tavoitteiden suhteen olennaisesti poikkea elokuvan vastaavasta työvaiheesta”, hän kirjoitti.

Tunnustan heti, että katson kuusikymmenlukua aikalaisen sokeudella. Huomaan usein ajattelevani, että viisikymmenluvun ilmaisu oli aikansa elänyttä, ja kaikki myöhemmin tehty oli itse asiassa keksitty jo kuusikymmenluvulla. Sitten havahdun ja huomaan, ettei asia ole ihan näin yksinkertainen. Tästä huolimatta on virkistävää selata arkistossa kuusikymmenluvun kuunnelmanauhoja.

Parasta kaikessa on tietysti se, että ne ovat tallella. Edellisen vuosikymmenen kuunnelmista yli puolet on hukassa. Vuonna 1961 perustettiin radioarkisto, ja ohjelmista ryhdyttiin oikeasti pitämään huolta. Kävin juuri läpi vuoden 1966 kaikki kuunnelmat, eikä niistä puutu kuin yksi. Se on Marja Rankkalan kirjoittama ja ohjaama ”Lumput ja lavea luonne”. Rankkala oli radioteatterin vakituisia ohjaajia, vahvalla itsekritiikillä varustettu nainen, jolla oli tapana allekirjoittaa tuotantoselosteet piirtämällä niihin sammakon kuva. Epäilen että hän ei ole ollut tyytyväinen työnsä tuloksiin, ja määräsi itse nauhan poistettavaksi lähetyksen jälkeen. Käsikirjoitus on kyllä tallella – pitäisi joskus arvioida, oliko itsekritiikki oikeutettua.

Vuonna 1966 tehtiin paljon mielenkiintoisia kuunnelmia. Juha Mannerkorven ”Viilut” on jopa julkaistu tuoreeltaan Otavan kirjallisena äänilevynä. Oma suosikkini on Paavo Rintalan ”Elokuun ääniä”, jossa kuuluu selvästi kuunnelman uudistuminen. Teksti on julkaistu tuoreeltaan kokoelmassa ”Kahden vuoden äänet. Suomalaisia kuunnelmia 1966 - 1967”, mutta tämä kuunnelma jos mikään on kuultava eikä luettava. Väinö Vainion ohjaama ”Elokuun ääniä” alkaa ilman sanoja aivan kuin Howard Hawksin ”Rio Bravo”. Ensimmäisten viiden minuutin aikana ei puhuta mitään, kuunnellaan vain ääniä ja lämmitetään saunaa. Vieras saapuu autolla ja tuo votkapullon.

”Elokuun äänien” henkilöt ovat illan isäntä, vanhempi sisätautilääkäri Taneli, (Veikko Uusimäki), nuorempi kirurgi Api (Kalle Holmberg), Pekka (Jaakko Pakkasvirta) ja Lintumies (Severi Seppänen). Tanelin mielessä elävät muistot sodasta, joukkosidontapaikat ja Vuoksen ylitys. Api on vieraantunut elämästään. Pekka suree muuttohaukkojen katoamista ja kuolemaa. Radiossa luetaan uutisia Pohjois-Vietnamin pommituksista. Kuunnelmassa ei tapahdu paljon, mutta siinä on mukana koko kuusikymmenluvun murros.

Keskeisiä tekijöitä ”Elokuun äänissä” ovat äänitarkkailijat Jorma Vesterinen ja Aino Kostiainen. Äänmaailma elää nyt aivan toisella lailla kuin edellisellä vuosikymmenellä. Tosin teknikkan kehitys toi mukanaan myös ongelmia. Ohjaaja Väinö Vainio kirjoitti myöhemmin kirjassa ”Miten kuunnelmani ovat syntyneet” (1983):

”Eräs kuunnelmantekijöiden keskeisiä ongelmia on se, kuinka mielekästä on tehdä huomispäivän tekniikalla kuunnelmia yleisölle, josta suurin osa joutuu vastaanottamaan sen eilispäivän laitteilla. Pelkästään jo normaali stereofonia pitkälle vietynä saattaa pilata kuunnelman siltä kuuntelijalta, jolla on mahdollisuus vain monofoniseen kuunteluun. Entä kuinka suurella osalla kuunnelmayleisöä on stereolaitteiden lisäksi vielä hyvälaatuiset stereokuulokkeet keinopäästereon vastaanottamiseksi?”

Sama ongelma oli kuusikymmenluvun levytuottajilla, ja uusista CD-julkaisuista voimme parhaimmillaan kuulla musiikista piirteitä, jotka useimmilta aikalaisilta menivät ohi. Sen takia on tärkeää, että vanhat radio-ohjelmat arkistoidaan mahdollisimman hyvin. 1960-luvulla ohjelmat äänitettiin neljännestuuman magneettinauhalle nopeudella 38 senttiä sekunnissa. Niiden tekninen laatu on erittäin hyvä, ja jos ne säilyisivät sellaisenaan ikuisesti, niille ei tarvitsisi tehdä mitään. Mutta magneettinauhan elinikä on parhaimmillaan noin 50 vuotta, ja viimeistään kymmenen vuoden kuluttua kuusikymmenluvun nauhat olisi joka tapauksessa pakko kopioida. Parempi tehdä se nyt, sillä kymmenen vuoden kuluttua nauhureiden kunnossapitokin tulee olemaan vaikeaa, varaosia ei enää saa.

Tällä hetkellä digitoimme nauhat wav- tiedostomuotoon 24-bittisinä näytteenottotaajuudella 48 KHz. Arvelen että tämä resoluutio on riittävä, mutta jos näin ei ole, meillä on vielä mahdollisuus tehdä konversio uudelleen suuremmalla tarkkuudella, sillä alkuperäiset nauhat säilytetään niin kauan kuin se on fyysisesti mahdollista. Tulevat kuunnelmahistorioitsijat voivat sitten arvioida ”Elokuun ääniä” uudelleen tulevaisuuden laitteilla.