Kivimäki, Haarmann ja Kemppinen
Ensimmäinen suomeksi ilmestynyt tekijänoikeuden kokonaisesitys oli T. M. Kivimäen ”Tekijänoikeus” (1948). Se taitaa olla ainoa lainopin oppikirja, joka on kirjoitettu vankilassa. Edistyspuolueen poliitikkona Kivimäki oli pitkään pääministerinä ja toimi sodan aikana Suomen lähettiläänä Berliinissä. Tästä hyvästä hän sai vuonna 1946 viiden vuoden sotasyyllisyystuomion. Vankilassa Kivimäki jatkoi tieteellistä työtään ja palasi myöhemmin virkaansa Helsingin yliopiston siviilioikeuden professoriksi.
Teoksessa kuvastuvat jossakin määrin ankeat työskentelyolosuhteet. Suomen lainsäädäntö selostetaan perusteellisesti, mutta viittaukset alan kansainväliseen kirjallisuuteen ovat suppeita. Vuoden 1948 laitoksella on nykyisin vain historiallista merkitystä. Kiinnostavaa on todeta, että kirjoittaja suhtautui ehdottoman kielteisesti ajatukseen äänilevyille annettavasta suojasta. Hän näki kysymyksen puhtaasti teollisuusoikeudellisena.
Vuonna 1961 tekijänoikeuslaki uudistettiin perusteellisesti ja äänilevytkin saivat lain suojan. Kivimäki julkaisi vuonna 1966 teoksen nimeltä Uudet tekijänoikeus- ja valokuvalait. Se on rakenteeltaan jatkoa edelliselle laitokselle. Pääpaino on lain läpikäynnillä. Tekijänoikeuden oikeuspoliittista taustaa ja historiaa käsitellään suppeasti, pääasiassa saksankielisen kirjallisuuden valossa.
1970-luvulla tekijänoikeus nähtiin vielä erikoisalana, joka kiinnosti lähinnä kustantajien ja alan järjestöjen juristeja. Alan tutkimusta syntyi harvakseen. Seuraava kattava yleisesitys saatiin vasta 1992, kun Pirkko-Liisa Haarmannin "Tekijänoikeus, lähioikeudet ja oikeus valokuvaan" ilmestyi. Haarmann oli korkeimman oikeuden jäsen ja alan ehdoton auktoriteetti, mutta teoksessa on samaa vikaa kuin Kivimäellä. Paino on voimassaolevan lain tulkinnalla, yleisempi periaatteellinen keskustelu puuttuu.
Vuonna 2005 Haarmannin kirjasta ilmestyi kauan odotettu kolmas painos, tällä kertaa nimellä "Tekijänoikeus ja lähioikeudet" – valokuvalaki oli tällä välin kumottu. Teos on korvaamaton käsikirja jokaiselle, joka joutuu käytännön työssä tekemisiin tekijänoikeuksien kanssa, mutta kirjasta saa turhaan hakea kannanottoja keskusteluun, jota viime vuosina on käyty tekijänoikeuden hyvistä ja huonoista puolista. Suurennuslasilla lukien kirjasta löytyy myös kiinnostavia persoonallisia kommentteja eräisiin lain yksityiskohtiin ja viime vuosien oikeusriitoihin.
Viimeisten viiden vuoden aikana tekijänoikeus on muuttunut julkisuudessa kuivasta erikoisalasta yleisesti kiinnostavaksi aiheeksi. Syynä tähän on tietysti ollut uusi tekniikka ja digitalisoituminen, jotka ovat tuoneet tekijänoikeudet lähelle jokaista tietokoneen omistajaa. Keskustelu on levinnyt yliopiston käytäviltä tietokonelehtiin ja sanomalehtien yleisönosastoihin, mutta suomalaiset juristit ovat olleet yllättävän vaiteliaita – elleivät he sitten ole sattuneet edustamaan jotakin alan intressitahoa. Meiltä on lähes kokonaan puuttunut sellainen oppinut keskustelu tekijänoikeuden tulevaisuudesta, jota maailmalla ovat ylläpitäneet amerikkalaisen Lawrence Lessigin tapaiset oikeusoppineet. Lessig edustaa tässä ajattelussa yhtä ääripäätä, todettakoon varmuuden vuoksi, että hänen ja Kivimäen väliin mahtuu muitakin.
Suomessa kriittisen tekijänoikeuskeskustelun tärkein edustaja on ollut Jukka Kemppinen, Lappeenrannan yliopiston yritysjuridiikan professori (ja paljon muita meriittejä). Kemppinen on viime vuosina käyttänyt ahkerasti puheenvuoroja tekijänoikeudesta muun muassa omassa blogissaan. Pari viikkoa sitten valmistui hänen uusi teoksensa ”Digitaalioikeus: kirjoitus oikeudesta ja ympäristöstä.”
Kirjoittaja on uskollinen digitaalisuuden aikakaudelle myös siinä mielessä, että kirja on vapaasti luettavissa ja tulostettavissa yliopiston sivuilla (kirjoita hakuruutuun Kemppinen). Silti suosittelen painetun ja sidotun (492 sivua) laitoksen ostamista. Tähän kirjaan joutuu palaamaan moneen kertaan,eikä paksun printtinipun selailu ole mukavaa. ”Digitaalioikeus” ei ole pelkästään tekijänoikeuden oppikirja, kirjassa käsitellään laajalti muuhun immateriaalioikeuteen (esimerkiksi patentit) ja sähköiseen kaupankäyntiin liittyviä asioita. Pääpaino on olemassa olevalla lainasäädännöllä, mutta sen heikkouksia ja kehittämistarpeita käsitellään myös.
Kommentoin teosta joskus myöhemmin tarkemmin. Siinä on myös kohtia, joihin mielellään riipusta kysymysmerkin, ja onkin mielenkiintoista nähdä, millaisia kommentteja kirja saa alan varsinaisilta ammattilaisilta. Sanottakoon jo nyt kuitenkin, että tällaista pohdiskelua tekijäoikeuden haasteista olisi odottanut suomalaisilta juristeilta jo kauan sitten.
