Mihin arkistomme kelpaavat, osa 2
Yleisradion arkistoja on usein sanottu kansakunnan audiovisuaaliseksi muistiksi. Kokoelmissa on yli puoli miljoonaa radio- ja televisio-ohjelmaa 70 vuoden ajalta. Arkiston muisti ulottuu vielä kauemmaksi: on kiehtovaa kuunnella vanhoja haastatteluja, joissa silminnäkijä kertoo vaikkapa Bobrikoffin murhasta. Kirjailjoihin ja taiteilijoihin liittyviä muistelmia on on sadoittain, alkaen porvoolaisesta rouvasta, joka tunsi lapsena naapurissa asuneen J. L. Runebergin..
Käytännössä Yleisradion arkistot palvelevat ensisijaisesti yhtiön omaa ohjelmatuotantoa. Arkistot eivät ole täysin suljettuja, ketään väitöskirjaa tekevää tutkijaa ei ole heitetty ulos, mutta ne eivät myöskään ole avoimia sillä lailla että ulkopuolinen voisi kävellä sisään ja pyytää aineistoa kuultavakseen. Yleisradiolain henki on se, että lupamaksuvarat on käytettävä ohjelmatuotantoon, eikä julkisen arkiston ylläpitäminen kuulu yhtiön tehtäviin.
Tämä asiantila on yleisesti tunnettu eikä kukaan oikeastaan ole halunnut muuttaa sitä. Kaikki muutokset maksaisivat, eikä kukaan halua ryhtyä maksumieheksi. Laki elokuvien arkistoinnista on vuodesta 1984 lähtien koskenut myös televisiota, ja Suomen elokuva-arkiston tehtävänä on ollut valvoa tätä toimintaa, mutta SEA ei koskaan tehnyt mitään esityksiä siitä, miten televisio-ohjelmien tutkijapalvelu tulisi järjestää. SEA:ssa on tiedetty, että kokoelmat ovat turvassa, ja riittävän innokkaat tutkijat ovat aina päässeet tutustumaan niihin. SEA:lla on ennestään oma ongelmalapsensa, sinne tallennetut MTV:n kokoelmat.
Kokoelmat ovat siis avoinna ja eivät ole avoinna. Seurauksena tästä on ollut ainakin se, että Suomessa on tehty hyvin vähän historiallista tutkimusta radion ja television ohjelmatuotannosta. Esimerkiksi suomalaisesta kuunnelmasta ei ole kirjoitettu juuri mitään – Ruotsissa kuunnelmista on tehty hyvä väitöskirjoja. Nykyisessä tehoyliopistossa nuoret tutkijat ymmärtävät valita tutkimuskohteita, joiden aineistot ovat kohtuullisen helposti käytettävissä.
Tämän vuoden alusta Suomen elokuva-arkisto on muuttunut Kansalliseksi audiovisuaaliseksi arkistoksi (KAVA), ja sen tehtäviin kuuluu myös radio- ja televisio-ohjelmien arkistointi. Toiminnan suunnittelussa KAVA on ymmärrettävästi painottanut tulevien ohjelmien systemaattista arkistointia. Käynnistämisen yhteydessä käydyssä keskustelussa on kuitenkin tullut selvästi esiin, että historialliset radio- ja tv-arkistot ovat kuuma peruna, johon kukaan ei halua koskea. KAVA toivoo, että Yleisradio hoitaa homman. Yleisradio toivoo, että KAVA hoitaa homman. Kumpikaan ei halua maksaa mitään.
Sääli, sillä digitalisoitumisen myötä ongelmaan alkaisi löytyä myös halpoja ratkaisuja. Yleisradion äänilevystön luettelo FONO on jo jonkin aikaa ollut julkisesti selattavissa internetissä, kiitos Helsingin kaupunginkirjaston aloitteellisuuden. Radio- ja televisioarkistojen hakemistojen käyttö onnistuisi samalla tekniikalla ilman erityisempää vaivaa.
Tämä ei vielä ratkaise pääsyä itse ohjelmiin, mutta lähes puolet radioarkistosta on jo digitoitu. Televisio on hyvää vauhtia tulossa perässä. Yleisradion sisäisessä verkossa ohjelmantekijät voivat omilta päätteiltään kuunnella digitoituja ohjelmia striimattuna ja valita tämän perusteella materiaalia ohjelmiinsa. Olemme kokeilleen tätä myös suojatun VPN-yhteyden kautta, ja se toimisi periaatteessa laajakaistalla yhtiön ulkopuoleltakin.
Tämä ei merkitse sitä, että koko digitaalinen radioarkisto voitaisiin avata huomenna Suomen kansan kuunneltavaksi. Kukaan ei ensinnäkään pystyisi maksamaan sitä tekijänoikeuslaskua, joka tästä aiheutuisi. Toiseksi mittava aineisto pitäisi kopioida Ylen palomuurin ulkopuoliselle serverille, joka pystyisi palvelemaan samanaikaisesti suurta määrää käyttäjiä. Tällekään ei helposti löydy maksajaa.
Jos kyseessä olisi kuitenkin vain tutkijoille suunnattu palvelu, joka tapahtuisi vapaakappalelain puitteissa KAVAn ja muiden auktorisoitujen kirjastojen tiloissa, tekijänoikeudelliset ongelmat olisi helpompi ratkaista. Rajallista käyttäjämäärää varten pärjättäisiin kevyemmillä teknisillä ratkaisuilla. Tällaisia ratkaisuja kannattaisi miettiä. Ehkäpä edessä olisi radio- ja tv-tutkimuksen kultakausi.
Varmuuden vuoksi on lisättävä, että ylle kirjoitettu on omaa yksityisajatteluani ja lähtee vaikeuksista vapaalta tasolta. Kaikkia juridisia ja teknisiä kysymyksiä ei ole vielä selvitetty. Yleisradion johto ei tietääkseni ole tällaisia miettinyt, mutta toisaalta kukaan ei ole pyytänytkään.
