Tuubansoittaja
Roy Anderssonin elokuvaa Sinä, elävä (Du, levande) esitetään parhaillaan Helsingin elokuvateattereissa. Filmin julisteessa nähdään tuubansoittaja, jolla on keskeinen merkitys elokuvan kerronnassa. Mies on vanha kollegani Björn Englund Ruotsin kansallisesta ääni- ja kuva-arkistosta, ruotsalaisten savikiekkojen asiantuntija ja yksi maan neljästä jazz-tuubansoittajasta.
Sinä, elävä on upea elokuva, jonka tarinaa ei voi tiivistää tekstiksi. Joukko ihmisiä odottaa pysäkillä bussia rankkasateessa. Pieni orkesteri harjoittelee salissa. Professori kutsutaan puhelimeen kesken akateemisten päivällisten. Taskuvaras vie ravintolassa liikemiehen taskusta setelitukun. Ravintolassa annetaan valomerkki. Nuori tyttö haaveile häistä rock-tähden kanssa. Tekstin tasolla elokuvassa ei tapahdu paljoakaan. Se eteneekin syvemmällä tasolla, kuvien varassa. Mukana on paljon visuaalisia gageja, mykkäfilmein tapaan. Perustunnelma on kuitenkin hakea. Kuvien tilanteet tuovat mieleen Edward Hopperin taulut. Näkymät ovat on äärettömän kirkkaita, kuva on terävä kaukaiseen horisonttiin saakka.
Toinen elokuvan tapahtumia eteenpäin kuljettava tekijä on musiikki, pääasiassa traditionaalinen jazz. Vuonna 1943 syntynyt ohjaaja Roy Andersson kuuluu siihen sukupolveen, jonka nuoruudessa koululaisbändit Ruotsissa pyrkivät soittamaan samanlaista musiikkia kuin 1920-luvun mustat muusikot New Orleansissa. King Oliver, Kid Ory ja Louis Armstrong olivat suuria esikuvia, ja Andersson itsekin soitti silloin amatööriorkestereissa.
Traditionaalisen jazzin nousu kaikkialla Euroopassa toisen maailmansodan jälkeen on ilmiö, jonka historia on vielä kirjoittamatta. Kolmekymmenluvulla Robert Goffin, belgialainen surrealistinen runoilija sekä Charles Delaunay, taidemaalari Robert Delaunayn poika, olivat ensimmäisinä kirjoittaneet jazzista itsenäisenä taidemuotona. Heidän silmissään Louis Armstrong oli modernin musiikin Picasso, joka loihti afrikkalaisista vaikutteista ihmeellistä uutta taidetta.
Toisen maailmansodan jälkeen jazzin valtavirta eteni Charlie Parkerin ja Dizzy Gillespien johdolla toiseen suuntaan, mutta merkittävä vähemmistö jazzin harrastajia Euroopassa päätti palata alkulähteelle. Traditionaalisen jazzin ideologia sai varsinkin Englannissa vahvan vasemmistolaisen sävyn, jazz oli kansantaidetta. Ruotsissa radiotoimittaja Olle Helander julkaisi vuonna 1947 kirjan ”Jazzens väg”, joka nosti New Orleansin muusikot esikuviksi. Kirjasta otettiin lyhyessä ajassa neljä painosta.
Tanskassa nuori Karl Emil Knudsen perusti vuonna 1953 levy-yhtiön nimeltä Storyville Records. Knudsenista tuli eurooppalaisen traditionaalisen jazzin kummisetä, joka toi George Lewisin tapaisia vanhoja soittajia New Orleanista kiertueelle Eurooppaan ja tuotti uusien traditionaalisten yhtyeiden levyjä. Elokuvassa Sinä, elävä soivat monin paikoin taustalla Knudsenin tuottamat tanskalaisen Papa Buen yhtyeen levytykset.
Karl Emil Knudsen kuoli vuonna 2003, ja eurooppalainen traditionaalinen jazz on pitkälti vain muisto. Mutta Roy Anderssonin elokuvassa se elää taas. 1920-luvun jazz on ajatonta taidetta - jopa myöhemmin luotuna retro-versiona.
