Faktaa ja fiktiota levyjen keräilystä, osa 1
Nick Hornbyn "High fidelity" on varmaankin tunnetuin romaani, jonka aiheena on levyjen keräily. Kirjan tapahtumat keskittyvät suurelta osin levydivarin ympärille, ja Hornby on sisällyttänyt juoneen myös tunnetun urbaanilegensan naisesta, joka avioeron jälkeen myy pilkkahintaan miehensä arvokkaan kokoelman - sen jälkeen kun mies on karannut Espanjaan perheen au pairin kanssa.
Keräilijöitä on monenlaisia, niin myös keräilyn kohteita. Kaikkea voi kerätä, pokemon-korteista höyryvetureihin, kunhan kohdetta on olemassa rajallinen määrä, ja keräilijällä ainakin teoriassa mahdollisuus saada kokoon täydellinen sarja kohdettaan.
Keräilyssä on ulkopuolisen silmissä paljon humoristisia piirteitä, mutta suurin osa maailman museoista olisi melko tyhjiä, ellei keräilijöitä olisi olemassa. Jos vanhaa taidetta, kirjoja tai äänilevyjä hankittaisiin julkisiin kokoelmiin vain budjettivaroin ja virkatyönä, ne olisivat jokseenkin niukkoja. Suomen merkittävin keräilijä on varmaankin ollut Matti Pohto, oppimaton kulkukauppias, joka Turun yliopiston kirjaston palon jälkeen keräsi kokoon merkittävän osan vanhinta suomalaista kirjallisuutta. Monet yksityiset kokoelmat päätyvät omistajan kuoleman jälkeen julkisiin laitoksiin.
Rutgersin yliopiston kuuluisa jazzhistoriallinen kokoelma on sekin suurelta osin keräilijöiden työtä. Eurooppalaiset jazzlevyt ovat peräisin Harold Flakserin kokoelmasta. Hänenkin elämästään voisi kirjoittaa romaanin. Tutuistuin häneen 60-luvulla, jolloin hänellä oli Brooklynissa kolme asuntoa. Yhdessä olivat levyt, toisessa jazzlehdet, kolmannessa asui hän itse. Hän oli erityisen ylpeä siitä, että hänellä oli ainoa täydellinen sarja Hollannin Itä-Intiassa 1930-luvulla ilmestynyttä jazzlehteä. Harold kiristi minua jatkuvasti hankkimaan suomalaisia jazzlevyjä kokoelmaansa. Onnistuin sentään löytämään yhden Ramblers-orkesterin Sointu-merkille tekemistä levytyksistä. Sekin on nyt Rutgersissa.
Erään kerran Harold Flakser ilmestyi Helsinkiin suoraan Reykjavikista, jossa hän oli ollut jäljittämässä islantilaisia levyjä. Hän oli käynyt tapaamassa islantilaista keräilijää Jon Kjartanssonia ja saanut mukaansa tämän julkaiseman diskografian islantilaisista savikiekoista, Skra yfir izlendskar hljomplötur. Yhtään jazzlevyä hänen haaviinsa ei kuitenkaan ollut tarttunut. Kävinj myöhemmin itsekin katsomassa Kjartanssonia hänen postimerkkikaupassaan Reykjavikin keskustassa. Hän valitti, että luettelon julkaisemisen jälkeen hänen oli ollut vaikea löytää uusia levyjä kokoelmaansa, kun hinnat olivat nousseet.
Tämä palautui mieleeni, kun sain hiljattain käsiini islantilaisen Arnaldur Indridasonin uusimman dekkarin "Röddin". Se on juuri ilmestynyt ruotsiksi pokkarina nimellä "Änglarösten". Komisario Erlendur saa jouluaattona selvitettäväkseen reykjavikilaisen hotellin vahtimestarin murhan - tapahtumapaikka voisi olla esimerkiksi Hotelli Loftleidir. Pian käy ilmi, että vahtimestari on aikanaan ollut tunnettu tenavatähti, kuuluisa poikasopraano, jonka lupaava kansainvälinen ura katkesi äänenmurrokseen. Hänen levyillään on Japanissa yhä kova kysyntä.
Yksi epäillyistä on englantilainen levyjen keräilijä Henry Wapshott, joka on saapunut Lontoosta asti Islantiin etsimään tenavatähden kahta singleä. Wapshottin keräilykohteena ovat poikakuorot, kuten Wiener Sängerknaben, ja eriyisesti poikasopraanoiden levyt.
En paljasta, miten Wapshottin käy. Mutta on mielenkiintoista nähdä, tuleeko keräilijöistä salapoliisiromaaneihin samanlaisia vakiohahmoja kuin hovimestarit Agatha Christien aikana. Miksi ei, ainakin kyseessä on melkoisen värikäs joukko.
