Miksi Tauno Palo sihisi?
Kolmekymmenluvun suomalaiset elokuvat ovat mainiota katsottavaa. Juuri äsken telkkarista tuli Valentin Vaalan ”Mieheke” vuodelta 1936. Eniten pidin näyttelijäsuorituksista, interiööreistä ja kaupunkikuvista. Mutta vaikka elokuvassa oli paljon musiikkia, ääni oli surkea. Tauno Palon ääni sihisi. Jotta puheesta saisi selvää, volyymi täytyy ruuvata ylös. Mitä paremmat kaiuttimet, sen enemmän kuuluu ritinää ja suhinaa.
Samaan ongelmaan olemme tottuneet soittaessamme 1930-luvun ”savikiekkoja”. Joidenkin kuuntelijoiden mielestä asiaan suorastaan kuuluu, että levy ritisee. Sen täytyykin kuulostaa vanhalta. Tämä ei kuitenkaan ollut alkuperäisten tuottajien ja taiteilijoiden tarkoitus. Oikein toistettuna 1930-luvun levyjen laatu on usein aivan nykyistä laatua.
Vanhojen äänitallenteiden laatu riippuu monesta seikasta. Jotkut on alun perinkin äänitetty paremmin kuin toiset. ”Miehekkeen” äänityksestä vastasi Pertti Kuusela, joka oli alansa parhaita taitajia maassamme. Säilyneiden levy- ja filmikopioiden kunto vaihtelee, en tiedä olisiko tästä elokuvasta tallella useampia esityskopioita, ja missä kunnossa niiden ääniraidat olisivat. Kolmanneksi se äänisignaali, joka vanhoista tallenteista saadaan ulos, riippuu paljon niistä laitteista, joilla se ”luetaan”. 78 kierroksen äänilevyjen toistossa neulan valinnalla on aivan ratkaiseva vaikutus, mutta en tiedä, miten paljon optisesti tallennetun filmiäänen toistoa on tutkittu.
Sen kuitenkin tiedän, että kopioinnin jälkeen äänen laatua voidaan lähes aina parantaa. Vanhat elokuvathan joudutaan tv-lähetystä varten joka tapauksessa siirtämään ensiksi videolle. Jos tässä vaiheessa ääniraita käsiteltäisiin uudelleen jollakin nykyisin käytettävissä olevalla, äänen restaurointiin tarkoitetulla ohjelmalla, Tauno Palon äänen taustalta saataisiin vaivatta suuri osa sihinästä pois.
Ehkä digitaalisen television tullessa saamme vanhoihin suomalaisiin elokuviin myös digitaalisesti restauroidun äänen?
