Pekka Gronow

Unelma digitaalisesta kirjastosta

Eikö olisi hienoa, jos kaikki maailman kirjat olisivat internetissä? Ja elokuvat, äänilevyt, radio-ohjelmat ja kaikki muu informaatio? Olisiko se mahdollista? Olisiko se tarpeellista? Ja jos olisi, kuka sen maksaisi?

Internetistä on pala palalta tulemassa ”digitaalinen kirjasto”, jossa paljon merkittävää aineistoa. Mutta meillä ei vielä ole selvää visiota siitä, miten se kehittyy.

EU vastaan Google

Huhtikuussa 2005 kuuden Euroopan maan valtionpäämiehet lähettivät EU:n komissiolle kirjeen, jossa he kiirehtivät eurooppalaisten kirjastojen sisällön digitointia. ”Euroopan kirjastojen sisältö on ainutlaatuinen rikkaudessaan ja monipuolisuudessaan, mutta ellei sitä digitoida ja saada käytettäväksi verkossa, se voi tulevaisuudessa menettää paikkansa tiedon kartalla”, kirjoittivat Jacques Chiraq, Gerhard Schröder, Silvio Berlusconi, Alexander Kwasniewski, José Luis Rodriguez Zapatero ja Ferenc Gyurcsany.

Mikä sai raskaan sarjan poliitikot kiinnostumaan kirjastoasioista? Muutamaa kuukautta aikaisemmin Google Inc, internetin hakujärjestelmien markkinajohtaja, oli ilmoittanut sopineensa viiden suuren amerikkalaisen ja englantilaisen kirjaston kanssa näiden kokoelmien digitoinnista. Kirjastojen joukossa ovat Harvardin ja Oxfordin yliopistojen kirjastot sekä New Yorkin kaupunginkirjasto. Periaatteessa digitoitavien kirjojen määrä voisi nousta miljooniin. Valtaosa niistä olisi tietenkin englanninkielisiä, mikä entisestään korostaisi englannin valta-asemaa internetissä.

Euroopan Unioni reagoikin poikkeuksellisen nopeasti. Muutama kuukausi valtionpäämiesten kirjeen jälkeen komissio ilmoitti käynnistävänsä digitaalisia kirjastoja koskevan ohjelman, jonka nimi on i2010 . Komission mukaan päävastuu digitoinnista on eri maiden hallituksilla, joita se rohkaisee tukemaan tällaisia hankkeita, mutta unionin tehtävänä voisi olla mm toimenpiteiden koordinointi sekä teknisten menetelmien kehittäminen. Samalla komissio avasi asiantuntijoille suunnatun lausuntokierroksen, joka päättyi tammikuussa 2006. Kyselystä käy selvästi ilmi, että digitointiohjelma kattaa kirjojen lisäksi paljon muutakin, mm audiovisuaalisen aineiston.

Mitä digitaalinen kirjasto sitten käytännössä merkitsee? Globaalisessa digitaalisessa kirjastossa olisi kaikki julkaistu tietoa ja viihde. Internetin aikakaudella se voisi olla monien eri kirjastojen ja laitosten löyhä yhteenliittymä, joka näyttäytyisi käyttäjälle yhtenä jättiläismäisenä kokoelmana. Teoriassa olisi täysin mahdollista, että kirjastot skannaisivat kokoelmansa ja asettaisivat niiden sisällön verkkoon kaikkien luettavaksi, katsottavaksi ja kuunneltavaksi. Kun työ jaettaisiin järkevästi, mitään kirjaa ei tarvitsisi digitoida kahteen kertaan. Toisaalta tiedämme viimeistään tekijänoikeuslaista eduskunnassa käydyn keskustelun jälkeen, että näin ei voida tehdä ilman oikeudenomistajien eli tekijöiden ja kustantajien lupaa.

Monilla kustantajilla on päinvastoin omia hankkeita, joiden puitteissa ne aikovat julkaista omia aineistojaan käytettäväksi verkossa maksua vastaan, eivätkä ne välttämättä kaipaa tähän kirjaston apua. Sähköisessä muodossa levitetystä kirjallisuudesta ei ehkä tule merkittävää kilpailijaa painetulle sanalle, mutta sen sijaan levy-yhtiöt panostavat vahvasti sähköisen musiikkikaupan kehittämiseen, ja uskovat sen ajan mittaan kehittyvät merkittäväksi uudeksi jakelukanavaksi perinteisen levykaupan rinnalle. Levy-yhtiöt eivät halua, että kukaan muu ryhtyy levittämään niiden aineistoa verkossa. Elokuva-alalla on sama tavoite.

Googlessa näitä kysymyksiä onkin ennakoitu. Yhtiö aikoo julkaista verkossa vapaasti luettavissa ainoastaan teoksia, joiden tekijänoikeus on jo vanhentunut. Esimerkiksi vuonna 1910 kuolleen Mark Twainin teokset ovat vapaata kulttuuriperintöä. Google toivoo, että Tom Sawyerin seikkailut ja muut vapaat teokset ohjaisivat sen sivuille entistä enemmän käyttäjiä, ja yhtiön mainosmyynti kasvaisi.

Google aikoo myös skannata tietopankkiinsa uudempaa, suojattua kirjallisuutta, mutta käyttäjät eivät saisi kirjoja luettavakseen, vaan Google toimisi vain sähköisenä sisällysluettelona. Jos käyttäjä esimerkiksi haluaa tietää, missä kirjoissa esiintyy Philip Marlowe –niminen henkilö, Google kaivaisi esiin teokset ja sivunumerot, joilta nimi löytyy. Sen jälkeen kustantajat voivat solmia Googlen kanssa sopimuksen, jonka puitteissa asiakkaat voivat ostaa järjestelmään skannattuja kirjoja.

Entä Euroopassa?

Digitaaliset kirjastot eivät tietenkään ole uutta Euroopassakaan. Helsingin yliopiston kirjasto, Suomen kansalliskirjasto, on jo digitoinut valtavan määrän 1800-luvun suomalaisia sanomalehtiä, jotka ovat jo luettavissa verkossa. Tämä on malliesimerkki siitä, miksi digitointi on myös välttämätöntä. Sanomalehdet on painettu paperille, joka hajoaa vuosikymmenien mittaan. Jos sanomalehtiä ei digitoida, niiden sisältämä tieto häviää ajan mittaan. Kun ne on digitoitu, ne kannattaa saman tien julkaista verkossa. Helsingin yliopiston kirjasto digitoi vuoteen 2007 mennessä kaikki vuoteen 1890 mennessä ilmestyneet suomalaiset sanomalehdet.

Suuri osa niistä on jo luettavissa verkossa. Samasta paikasta löytyy myös upea kokoelma kirjaston pienpainatteita, aineistoa joka ilman kirjaston huolenpitoa olisi ajan sitten kadonnut jäljettömiin.

Voimme olla jokseenkin varmoja, että vuonna 1890 ilmestyneen sanomalehden tekijänoikeudet ovat vanhentuneet, joten kirjastot voivat turvallisesti levittää niitä verkossa. Tuoreiden sanomalehtien sisältö taas löytyy lehtien omilta sivuilta maksullisena tai ilmaispalveluna. Mutta mitä tapahtuu, kun sanomalehtien digitointi etenee 1930-luvulle? Suuri osa tästä aineistosta on todennäköisesti vielä suojattua, mutta jokaisen tekijän ja kustantajan tai heidän perillisensä tavoittaminen on käytännössä mahdotonta… Tuoreen, kaupallisesti arvokkaan aineiston ja vanhan, vapaan aineiston välille jää laaja harmaa vyöhyke. Se on aineistoa, jolla on niin pieni taloudellinen merkitys, että oikeuksien selvittäminen tulisi maksamaan enemmän kuin markkinoinnista ehkä kertyvät tulot.

Jos Euroopassa ollaan järkeviä, tällaisen aineiston verkkojakelusta saadaan aikaan toteuttamiskelpoisia lakeja ja sopimuksia, jotka huomioivat kaikkien osapuolten edut. Jos ei olla, eurooppalainen kulttuuriperintö muuttuu vähitellen pölyksi kirjastojen varastoissa.

Entä YLE?

Digitaalisessa maailmassa teksti, kuvat ja äänet ovat kaikki bittejä. Vaikka korkeatasoisen äänen jakelu internetissä ei olekaan vielä realistista, kohtuullinen äänen laatu toimii hyvin. Valikoima Yleisradion vanhoja ohjelmia on vapaasti kuultavissa verkossa Arkissa.

Tämä on kuitenkin vain pieni näyte radioarkiston kokoelmista. Arkistossa on enemmän kuin neljännesmiljoona radio-ohjelmaa vuodesta 1935 lähtien. Tämän lisäksi tulevat uutislähetykset, joita on saman verran.

Suurin osa radio-ohjelmista on arkistoitu magneettinauhalle, jonka elinikä on suunnilleen puoli vuosisataa. Magneettinauha rappeutuu vuosien mittaan väistämättä samalla tavoin kuin sanomalehtipaperi, mutta nopeammin. Jos niitä ei ajoissa kopioida, ne häviävät ikuisiksi ajoiksi.

Radioarkistossa onkin jo siirretty kaikki vanhimmat ohjelmat digitaaliseen muotoon. Tavoitteena on koko arkiston digitoiminen noin kymmenen vuoden kuluessa. Sen jälkeen kaikki historialliset radio-ohjelmat ovat kuultavissa Yleisradion sisäisessä verkossa. Miksi niitä ei voisi saman tien laittaa nettiin?

Jos ohjelmissa esiintyisi vain Yleisradion vakituisia työntekijöitä, asia olisi varmasti helpompi ratkaista. Mutta on epärealistista olettaa, että kaikki ne säveltäjät, muusikot, kirjailijat ja näyttelijät, joiden töitä radiossa on esitetty, haluaisivat antaa työnsä tulokset ilmaiseksi kaikkien käyttöön. Kaikkia ei edes olisi käytännössä mahdollista tavoittaa. Meillä on siis edessämme sama ongelma kuin sanomalehtien digitoijilla. Nähtäväksi jää, miten ongelma ratkaistaan.

Kun Berlusconi, Chiraq ja kumppanit tekivät EU:lle hienon aloitteensa digitaalisista kirjastoista, he eivät ehtineet pyytää mukaan allekirjoittajiksi pohjoismaisia valtionpäämiehiä. Tässä on siis vielä tilaa uusille aloitteille.

Piteneekö tekijänoikeus 95 vuoteen?

0 kommenttia

Tekijänoikeuslain suoja on perinteisesti ollut voimassa 50 vuotta. Kirjailijoiden, säveltäjien ja muiden varsinaisten ”tekijöiden” suoja lasketaan kuolinvuoden päättymisestä, äänitteiden suoja ensimmäisestä julkaisusta. Vuonna 1995 Euroopan Unioni päätti pidentää teosten suoja-ajan 70 vuoteen. Tällöin Suomessakin vuosien 1925 ja 1945 välillä kuolleiden tekijöiden teokset tulivat taannehtivasti uudelleen suojatuiksi.

Yhdysvalloissa äänitteiden suoja-aika on peräti 95 vuotta. Tämä koskee tosin vain 15.2.1972 jälkeen tehtyjä tallenteita. Tätä vanhempien äänitteiden suoja määräytyy jokaisessa osavaltiossa eri tavalla, mutta yleisesti ottaen se on huomattavan pitkä.

Tämän innoittamana äänilevytuottajien kansainvälinen järjestö IFPI on vaatinut, että äänitteiden suoja-aika EU:ssa tulisi myös pidentää 95 vuoteen, muuten eurooppalaisen äänilevyteollisuuden kilpailukyky romahtaa. ”The music sector groups are calling on the European Commission to close the gap with the US where performers and producers benefit from 95 years protection. As it stands, musical works by performers and producers in Europe are only protected for 50 years – a discrepancy that puts European artists and industry at a competitive disadvantage”, todetaan IFPI:n tiedotteessa 15.10.2005.

IFPI unohtaa mainita, että taiteilijat ja tuottajat nauttivat Euroopan Unionissa monilla tavoin vahvempaa suojaa kuin Yhdysvalloissa. Yhdysvalloissa ei tunneta Gramex-korvauksia, eikä HIM saa senttiäkään, jos yhtyeen levyt soivat amerikkalaisissa takseissa. Ei ole uskottavaa, että eurooppalaiset levy-yhtiöt siirtäisivät tuotantoaan Yhdysvaltoihin varmistaakseen, että ne ovat suojattuja vielä vuoden 2055 jälkeenkin. Totta kuitenkin on, että joka vuosi yksi vuosikerta levyjä ”vapautuu”. IFPI:n kampanjan kärjessä on Sir Cliff Richard, joka pelkää kohta menettävänsä royaltyt ensimmäisistä levyistään.

IFPI:n kampanjassa ei missään yhteydessä ole täsmennetty, haluavatko levytuottajat pidentää suoja-aikoja taannehtivasti, kuten vuonna 1995 tehtiin EU:ssa, vai ainoastaan tällä hetkellä suojattujen äänitteiden osalta. Taannehtiva eli retroaktiivinen pidennys voisi synnyttää painajaismaisia komplikaatiota – kuka esimerkiksi omistaisi oikeuden levyihin, jotka Matti Jurva teki Latviassa Bellaccord-yhtiölle vuonna 1935? Bellaccord siirtyi vuonna 1945 Neuvostoliiton valtiolle, eikä sen pesänjakoa ole vielä tehty.

Yhdysvalloissa pitkät suoja-ajat ovat jo johtaneet siihen, että vanhojen äänitteiden uudelleenjulkaisu on lähes kokonaan loppunut. Suuria yhtiöitä, joilla on oikeuksia vanhoihin äänitteisiin, ei kiinnosta tällainen nappikauppa. Monissa tapauksissa ei ole edes mahdollista selvittää, kenelle jonkin vuonna 1948 konkurssiin menneen yhtiön oikeudet nyt kuuluvat. Kongressin kirjasto ja Copyright office ovat huolestuneet tilanteesta, ja asiasta on tehty useita selvityksiä, jotka osoittavat selkeästi, miten ylipitkistä suoja-ajoista on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Alla on IASA Journal –lehteen kirjoittamani arvio kansallisten kirjastojärjestöjen teettämästä Tim Brooksin selvityksestä Survey of reissues of U. S. recordings. Asian juridista puolta arvioidaan June Besekin muistiossa Copyright issues relevant to digital preservation and dissemination of pre-1972 commercial sound recordings by libraries and archives.

Pekka Gronow: Book review
Tim Brooks: Survey of reissues of U.S. recordings. Commissioned for and sponsored by the National Recording Preservation Board, Library of Congress. CLIR Reports. available from Council on Library and Information Resources, 1755 Massachusetts Avenue, N.W. Suite 500m, Washington, DC 20036

In the European Union and most other countries with functioning copyright laws, sound recordings are protected for 50 years from the year of first publication. United States copyright law uniquely grants sound recordings protection for 95 years. In addition to this, sound recordings made before 1972 may be protected perpetually by State or common law, even if the companies which produced them have ceased to exist a long time ago. This has created a situation where libraries and archives face great uncertainty when they, for instance, plan the digitisation of historical recordings.

The aim of the present survey was, first, to find out whether it is possible to determine the current owners of American sound recordings made between 1890 and 1964, and second, to calculate how many of these recordings have ever been reissued either by the legal owners or any other company. There is no discography listing all American recordings made before 1964, so the author instead used circa twenty well-known discographies covering specific areas of music, such as Tom Lord’s Jazz discography, Richard Spottswood’d Ethnic music on record, Joel Whitburns various popular music listings, Blues & gospel records by Godrich and Dixon, and The world’s encyclopedia of recorded music by Clough and Cuming. Taken together, these works list about 400,000 American recordings made before 1964, but it is important to note that they do not represent all American recordings of this period. While the coverage of jazz is nearly 100 per cent complete, large areas such as instrumental light music, wind bands and white religious music are hardly covered at all, and the coverage of popular music is largely limited to the best known and/or best-selling artists. From the contents of these discographies, the author drew a statistically representative sample of 1,521 recordings, which were investigated in detail.

The author then attempted to identify the present owners of these recordings. All records made by Decca Records, for instance, are owned today by Universal Music. However, for 16 per cent of the material, it was not possible determine a current owner. The percentage of such recordings was naturally highest for the period before 1900, but for the years 1920-1925, when there were many small record companies operating in the USA, the figure was also quite high, 34 per cent. It was possible to identify the owners of all recordings made since 1955.

It is not completely clear what actually is the legal status of recordings whose owners cannot be identified. Copyright is not extinguished when, for instance, a company goes bankrupt. For all practical purposes, however, such recordings are “orphans”. A person or institution who wishes to use such recordings for any purpose where the permission of the rights owner is required will be in a very difficult position. The problem has recently been investigated on a wider scope by the U.S. Copyright Office (see copyright.gov > orphan works).

When copyright protection in the U.S. was extended to 95 years, one of the reasons given was that the longer term would encourage the rights owners to keep the recordings available for the public. In practice this has not proven to be so. Brooks discovered that only 14 per cent of all the records covered by the study have ever been reissued on CD by the original owners. The percentages varied between different periods and different genres of music. Only a few per cent of recordings made before 1920s have ever been reissued. The most frequently reissued categories are country, classical music and popular music. Practically no ethnic recordings have been reissued.

Interestingly, it was found that other record companies have been much more active in the reissue field than the original owners, and altogether they have reissued 22 per cent of the recordings covered by the study. Many of these companies operate in Europe, where American recordings fall into public domain after 50 years, but some are small American companies which have in many cases been able to operate quite openly because the original owners frequently do not know what they own. It is important to note that the survey of reissues does not represent all American recordings made before 1964. Of the large number of recordings not listed in standard discographies, very few have ever been reissued.

It is a pity that the survey does not also attempt to find out how many historical sound recordings have actually been preserved by the owners in the form of archival copies, master tapes, or metal stampers. Even if a company owns the immaterial rights in a recording, it cannot easily reissue it unless it physically owns it. My guess would be that although most companies have fairly extensive (but not complete) archives of recordings produced since 1960s, the further back we go, the lower the percentage of archival copies will be.

Tim Brooks’ survey concentrated on reissues, because “one of the most reliable guarantees of preservation is the widespread dissemination of copies to interested individuals and archives”. In many countries, selected libraries and archives may have the right to digitise sound recordings and make them available for researchers on their premises even without the permission of the rights owners, which diminishes the risk of the total destruction and disappearance of historical recordings. However, the possibilities for such “fair use” are always limited, and there are many potential uses of such materials which are not possible for copyright reasons. The owners of the recordings seem to have no interest in reissuing and making most old recordings available, because the economic yield would be too small, but no one else can do so either.

IFPI, the International Federation of the Recording Industry has recently suggested to the European Union that the protection of sound recordings in Europe should be extended to 95 years, following the American model. While the extension would be beneficial for the very small percentage of recordings which still have commercial value after 50 years, it should be evident that it would have considerable social costs: a large part of our recorded heritage would become inaccessible.

Kenellä on Raamatun tekijänoikeudet?

0 kommenttia

Uusi tekijänoikeuslaki tuli voimaan 1.1.2006. Lain valmistelun yhteydessä puhuttiin paljon jumalanpalvelusmusiikista, mutta julkisuudessa ei huomattu, että eduskunta oli myös vähällä tehdä Raamatun lukemisen jumalanpalveluksissa luvanvaraiseksi....

Tässä syksyllä 2005 julkaistu kommenttini Hiidenkivi-lehdestä.

Yksi viime talven vakioaiheita yleisönosastoissa oli jumalanpalvelusten musiikin maksullisuus. Eduskunnassa käsiteltävänä olevan tekijänoikeuslain muutoksen myötä tällainen musiikki tulisi korvauksen alaiseksi. Teosto perisi seurakunnilta korvaukset ja jakaisi rahat edelleen tekijöille.

Debatissa on esitetty kantoja puolesta ja vastaan, ja ulkopuolisen on helppo ymmärtää kummankin puolen perusteluja. Voimakkaimmin uudistuksen puolesta ovat esiintyneet kirkkomusiikin tekijät, jotka ovat katsoneet jääneensä muita säveltäjiä huonompaan asemaan. ”Suomessa on viime vuosikymmeninäkin tehty paljon eurooppalaisittainkin upeaa hengellistä musiikkia, jota mielellään käytetään. Miksi sen siunausta ja arvoa ei kirkkohallituksessa tunnusteta”, kirjoitti säveltäjä Petri Laaksonen (HS 9.4.2005).

Vastustajat ovat puolestaan viitanneet siihen, että korvauksia ei muutenkaan peritä maksuttomista tilaisuuksista, joissa musiikin esittäminen ei ole pääasia. Lisäksi on vedottu siihen, että kirkkomusiikin tekijät ovat työsuhteessa kirkkoon. Aivan näin yksinkertainen ei asia toki ole. Myös virsirunoilijat ovat kirkkomusiikin tekijöitä, mutta kaikki eivät ole kirkon palkkalistoilla. Suuri osa Suomessa esitetyn kirkkomusiikin tekijöistä on ulkomaalaisia. Ovatko he olleet omassa maassaan jonkin kirkkokunnan palveluksessa, on eri kysymys.

Asia ratkesi ilmeisesti jo maaliskuussa, kun eduskunnan perustuslakivaliokunta antoi asiasta kannanottonsa. Valiokunta katsoi, että muutos pitää käsitellä perustuslain säätämisjärjestyksessä, koska se saattaa olla ristiriidassa uskonnonvapauden kanssa. Monella taholla lausuntoa pidettiin saivarteluna. Levytuottajien oikeuksia valvovan Gramexin puheenjohtaja Risto Ryti piti sitä omassa äänenkannattajassaan "päivystävien dosenttien" tuotoksena ja lupasi perustaa Nokia-uskonnon, joka vaalii puhelimella soittamisen vapautta. Lausunnon takana on kuitenkin laajakantoinen, periaatteellinen kysymys.

Virsikirja ja Teosto

Arkielämässä tekijänoikeus ymmärretään helposti veroksi, jota Teosto ja muut järjestöt perivät teosten käyttäjiltä. Korvaukset ovat kuitenkin vain yksi puoli tekijänoikeutta. Lain mukaan "sillä, joka on luonut kirjallisen tai taiteellisen teoksen, on tekijänoikeus teokseen". Edelleen säädetään, että "tekijänoikeus tuottaa, jäljempänä säädetyin rajoituksin, yksinomaisen oikeuden määrätä teoksesta". Ensisijaista ei ole korvaus, vaan yksinoikeus. Useimmat tekijät toivovat toki teoksiaan käytettävän, mieluiten korvausta vastaan, mutta tekijä voi myös kieltää kokonaan teoksensa käytön.

Tekijänoikeuden omistaja on tekijä. Tekijöihin luetaan myös kääntäjät. Tekijänoikeus on voimassa 70 vuotta tekijän kuolemasta, joten suuri osa suojattujen teosten oikeudenomistajista on käytännössä tekijöiden lapsia ja lastenlapsia. Kustantajilla on oikeus teoksiin siinä laajuudessa kuin ne ovat sen tekijöiltä hankkineet. Teosto on eräänlainen agentuuri, jolle lukuisat säveltäjät ja kustantajat ovat luovuttaneet oikeuden välittää omistamiensa sävellysten esitysoikeuksia.

Eniten jumalanpalveluksissa käytettyjä sävellyksiä ovat varmaankin virret. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon verkkosivuilta löytyy luettelo virsikirjan tekijänoikeuksien omistajista ja haltijoista. Kustantajien (Suomen Lähetysseura, Warner Chappell) lisäksi siinä on pitkä lista yksityishenkilöitä. Esimerkiksi virren 13 ”Nyt sytytämme kynttilän” oikeudenomistaja on Sigurd Muri, Hvalstad, Norja. Lähes kaikkien virsien sanoja on vuosien mittaan modernisoitu, ja uusien tekstien julkaisuoikeudet kuuluvat Kirkon keskusrahastolle.

Mitä tapahtuisi, jos ehdotettu lakimuutos tulisi voimaan? Useimpien virsien oikeudenomistajat ovat Teoston asiakkaita, ja seurakunnat tekisivät Teoston kanssa sopimuksen näiden teosten esittämisestä. Julkisuudessa ei kuitenkaan ole tullut esiin, ovatko kaikki oikeudenomistajat Teoston asiakkaita. Jos esimerkiksi Sigurd Muri ei ole Teoston norjalaisen sisarjärjestön asiakas, Teosto ei voi antaa kenellekään lupaa virren 13 esittämiseen. Periaatteessa virren käyttö pitäisi lopettaa, kunnes seurakunnat ovat hankkineet luvan suoraan oikeudenomistajalta. Tähän on toki muitakin ratkaisuja. Laissa on jo radiota koskeva poikkeus, jonka mukaan Yleisradio voi lähetyksissään käyttää kaikkien säveltäjien teoksia, mikäli sillä on voimassaoleva sopimus Teoston kanssa. Vastaava pykälä olisi voitu kirjoittaa musiikin käytöstä jumalanpalveluksissa.

Kuka omistaa Raamatun?

Mitä tekemistä tällä sitten on uskonnonvapauden kanssa?

Perustuslakivaliokunnan lausunnossa todetaan, että ”esityksen perusteluista ilmenevänä sääntelyn tarkoituksena on siirtää musiikin esittäminen jumalanpalveluksessa tekijänoikeuden piiriin. Sääntely ei säännöksen sanamuodon perusteella kuitenkaan rajaudu jumalanpalvelusmusiikkiin vaan kattaa musiikkiteosten lisäksi muidenkin teosten esittämisen jumalanpalveluksessa. Ehdotuksen vaikutukset riippuvat tältä osin siitä, missä määrin kunkin uskonnollisen yhteisön jumalanpalveluksissa esitettävät tekstit tai esimerkiksi saarnat ovat tekijänoikeuslaissa tarkoitettuja teoksia.”

Raamattu on aivan varmasti kirjallinen teos. Sen tekijänoikeus alkuperäisessä muodossa ei enää ole voimassa, koska viimeisimmänkin profeetan kuolemasta on tullut kuluneeksi yli 70 vuotta. Samoin on käynyt Agricolan suomennokselle, mutta nykyisen, vuoden 1992 raamatunkäännöksen tekijänoikeudet kuuluvat kääntäjille ja kirkolle. Vastaavan ruotsinkielisen käännöksen oikeudenomistajat lienevät Ruotsissa.

Yksi tekijän yksinoikeuksista on oikeus julkiseen esittämiseen. Oikeus Raamatun julkiseen esittämiseen on Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla tai kääntäjillä, riippuen siitä mitä on aikanaan sovittu. Periaatteessa kirkko voisi kieltää muita yhteisöjä käyttämästä tilaisuuksissaan raamatunsuomennosta. Näillä olisi tietysti mahdollisuus turvautua vuoden 1776 vanhaan kirkkoraamattuun, joka on vapaa, tai teettää omat käännöksensä, mutta tältä osin tekijänoikeus ja uskonnonvapaus ovat potentiaalisesti ristiriidassa keskenään..

Tekijänoikeuslain näkökulmasta kirkon ja kääntäjien välinen suhde se ei poikkea kustantajien ja tekijöiden suhteesta. Jos sanomalehti palkkaa toimittajan kirjoittamaan juttuja, oikeus teosten käyttöön siirtyy palkkaa vastaan kustantajalle, mutta oikeuksien luovutus ymmärretään suppeasti. Jos toimittaja sattuisi kirjoittamaan lehteen niin menevät pakinan, että siitä tehdään myöhemmin elokuvakäsikirjoitus, kustantaja ei voi myydä juttua elokuvayhtiölle, vaan tästä on sovittava kirjoittajan kanssa.

Jos olisin rahanahne tyyppi ja edesmennyt isäni olisi ollut raamatunkäännöskomitean jäsen, voisin argumentoida seuraavasti. Kirkko on aikanaan saanut kustannusoikeuden raamatunkäännökseen, mutta sillä ei ole oikeutta esittää tekstejä jumalanpalveluksissa ilman kääntäjien lupaa. Tällaisesta oikeudesta ei nimittäin ole voitu aikaisemmin sopia, koska sellaista ei sopimusta tehtäessä ollut olemassa. Samalla logiikalla on päätelty, että yleisradioyhtiöillä ja sanomalehdillä ei ole oikeutta julkaista toimittajien vanhoja juttuja internetissä ilman eri sopimusta. Omalta osaltani saattaisin luovuttaa esitysoikeudet korvausta vastaan, mutta jos olisin militantti ateisti, haluaisin ehkä kieltää Raamatun esittämisen kokonaan.

En uskalla arvailla, miten tällainen vaatimus menestyisi oikeusistuimissa. Tekijänoikeuslaista sille löytyy perusteita, mutta luultavasti hallitus toisi eduskuntaan muutosesityksen viimeistään siinä vaiheessa, kun uskontunnustuksen esitysoikeuksista riideltäisiin hovioikeudessa. Olennaista kuitenkin on, että tekijänoikeudessa ei ole kysymys (pelkästään) rahasta.

P.S. 10.1.2006:

Eduskunta päätti tekijänoikeuslain käsittelyssä jättää edelleen jumalanpalvelukset lain ulkopuolelle. Sivistysvaliokunta ja perustuslakivaliokunta esittivät asiassa vastakkaiset kannanotot. Mielenkiintoista nähdä, jatkuuko asian käsittely myöhemmin.

Sivut

Pekka Gronow toimi asiantuntijana radion äänitearkistoissa. Hän kirjoitti blogissaan äänitteiden historiaan, arkistointiin ja tekijänoikeuteen liittyvistä asioista.