Vanhasen hallituksen ohjelmaan sisältyy kohta, jossa luvataan tutkia tarvetta siirtää tekijänoikeusasioiden valmistelu opetusministeriöstä kauppa- ja teollisuusministeriöön. Mitä tämä merkitsee käytännössä? Tekijänoikeudellinen yhdistys järjesti 23.5. keskustelutilaisuuden, jossa eri intressijärjestöjen edustajat esittivät kantansa asiaan.
 
Etujärjestöjen keskustelut muistuttavat pakostakin commedia dell'artea, renessanssiajan näytelmää, joissa tyyppihahmot improvisoivat. Muusikkojen liitto, Gramex, elokuvatuottajat ja viestinnän keskusliitto esittävät kukin omat vuorosanansa, jotka kaikki ovat kuulleet ennenkin. Taiteilijoiden edustajat muistuttivat, että tekijänoikeuslaki on tarkoitettu suojelemaan taiteilijoita, ilman heitä ei olisi mitään jaettavaa. Siksi tekijänoikeusasiat kuuluvat opetusministeriöön. Teollisuus on taas huomannut, että viestinnästä ja kulttuuriteollisuudesta on tullut taloudellisesti merkittävää toimintaa. "Tekijänoikeusteollisuuden" merkityksestä kansantaloudelle esitetään suuria prosenttilukuja. Kauppa- ja teollisuusministeriö on siis oikea paikka.
 
Kumpikin näkemys on puoliksi totta. Tekijänoikeuslaki ei ole enää moneen vuosikymmeneen koskenut pelkästään kirjallista ja taiteellista työtä. Software-firmat ovat tänään suurimpia tekijänoikeuksien tuottajia. Toisaalta tekijänoikeusteollisuuden arvosta esitetyt luvut ovat suurelta osalta fantasiaa, koska osa lukuihin sisällytetystä taloudellisesta toiminnasta ei ole mitenkään tekijänoikeuksista riippuvaista. Yleisradion Iso Paja on tekijänoikeuslain suojaama rakennustaiteellinen teos, mutta ei ole todennäköistä, että kukaan yrittäisi tehdä siitä piraattikopioita. Sanomalehdistön toimintakaan ei suuresti muuttuisi, vaikka tekijänoikeuslaki kumottaisiin.
 
Miksi sitten harkitaan tekijänoikeusasioiden siirtoa ministeriöstä toiseen? Keskustelussa Teatteri- ja mediatyöntekijät, Gramex ja elokuva-ala vastustivat jyrkäsi siirtoa. Muutosta kannattivat Viestinnän keskusliitto, Elinkeinoelämän keskusliitto ja Tietoliikenteen keskusliitto. Keskeisenä asiana nousivat esiin työsuhdetekijänoikeudet. Teollisuuden mielestä opetusministeriö ei ole riittävän pontevasti pyrkinyt muuttamaan lakia siten, että työsuhteessa luotujen teosten oikeudet kuuluisivat lähtökohtaisesti työnantajalle.
 
Amerikkalaisen oikeuskäytännön mukaan työsuhteessa tuotettujen teosten tekijänoikeudet kuuluvat lähtökohtaisesti palkan maksajalle, työantajalle. Suomessa ja yleensä muutenkin Euroopassa on lähdetty siitä, että tekijänoikeus on aina tekijälle, ja työsuhteessakin työnantaja saa käyttöönsä vain ne oikeudet, joista on nimenomaan sovittu. Käytännössä näkemykset eivät välttämättä ole kaukana toisistaan. Yhdysvalloissakin työntekijät ovat media-alalla saaneet uusintakorvauksia esimerkiksi televisio-ohjelmien ulkomaisesta jakelusta. Eurooppalaisen käytännön mukaan työntekijälle jäävät oikeudet ovat yleensä vähäarvoisia. Vaikka olen ollut kuukaisipalkalla Yleisradiossa, yhtiö ei voi ryhtyä julkaisemaan radio-ohjelmiani kirjan muodossa - se oikeus on jäänyt minulle, mutta en usko tällä oikeudella koskaan rikastuvani.
 
Työsuhdetekijänoikeuksien merkitys korostuu nopean muutoksen aikana, jolloin tuottajille voi syntyä aito tarve hyödyntää tuottamaansa aineistoa uusilla tavoille. Jos ei uusista käyttötavoista ole osattu etukäteen sopia, voidaan joutua pattitilanteeseen, jossa yksikin oikeudenomistaja estää aineiston käytön. Minua jäi kuitenkin vaivaamaan se, ettei kukaan osapuoli täsmentänyt, mitä ehdotettu muutos käytännössä tarkoittaisi. Työsuhteitakin on monenlaisia, ja epätyypilliset työsuhteet alkavat muuttua tyypillisiksi. Tarkoitetaanko työsuhdetekijänoikeuksilla vain niitä teoksia, joita toistaiseksi voimassa olevassa kuukausipalkkaisessa työsuhteessa olevat työntekijät tuottavat? Jos näin on, työsopimuksilla pystytään tarvittaessa sopimaan tarkemmin oikeuksista ja mahdollisista korvauksista.
 
Muusikko, joka tulee kolmeksi tunniksi levytyssessioon, on kuitenkin myös määräaikaisessa työsuhteessa. Merkitsevätkö työsuhdetekijänoikeudet tässä tapauksessa sitä, että kaikki oikeudet siirtyvät tuntipalkkaa vasten työnantajalle (mukaanluettuna tulevat Gramex-korvaukset?).  Työsuhdetekijänoikeuksista saattaisi myös seurata se, että tällä hetkellä yrittäjinä toimivat freelancerit huomaavatkin tekevänsä samoja töitä samaa korvausta vastaan mutta tuntipalkalla.
 
Mielenkiintoista nähdä myös, ehdotetaanko työsuhdetekijänoikeuksia toteutettavaksi taannehtivasti.
 
Viime kädessä saattaa olla samantekevää, missä ministeriössä tekijänoikeusasiat valmistellaan. Lait kuitenkin hyväksytään eduskunnassa, ja tässä asiassa kaikki osapuolet ovat kokeneita lobbareita.
 
 

Olen ruvennut pitämään Eurovision laulukilpailuista. Muistan vielä sen ajan, jolloin lavalle astui vuoron perään iltapukuisia miehiä ja naisia, kaikkia säesti sata ja yksi jousta. Euroviisuista yritettiin tehdä jonkinlaista hienompaa iskelmämusiikkia. Ei mitään toivoa siitä, että jokun olisi pudottanut housunsa kesken esityksen.
 
Nykyisin on ilmeistä, että kaikissa maissa ei suhtauduta edustajien valintaan yhtä suurella vakavuudella kuin meillä kotona. Osa taitaa olla mukana samassa hengessä kuin Samoan joukkue talviolympialaisissa: tärkeintä ei ole voitto vaan jalo kilpailu. Voin hyvin kuvitella, miten Andorran edustajat on valittu. Välähdys Andorran television ohjelmajohtajan kokouksesta:
 
"Sitten meillä on tässä kirje jostakin Suomesta, pitäisi lähettää edustaja laulukilpailuun. Pablo, onko meillä ketään sopivaa?"
"Totta kai. Naapurikoulun pojilla on oikein reipas bändi, kaikki tykkäävät heistä."
"Selvä, lähetetään heidät. Ja sitten tärkeämpiin aiheisiin. Kuka vastaa seuraavien härkätaisteluiden televisioinnista?"
 
Ajat ovat muutenkin muuttuneet, mutta kyllä uusilla osanottajamailla on ollut suuri merkitys kisojen uudistumiselle. Ensimmäisissä kisoissa Itä-Euroopan maiden ohjelmanumerot toivat vielä mieleen Viru-hotellin kabareen 1980-luvulla. Nyt sieltä tulee (enimmäkseen) loistavia, omaleimaisia taiteilijoita. Ja juuri kun Suomi oli keksinyt, että Euroviisuissa pärjätään vain laulamalla englanniksi...
 
Maailmanpolitiikan kannalta Marija Serifovicin voitto on aivan suurenmoinen juttu. Euroopan viimeinen hylkiövaltio Serbia saa lopultakin ulkomailta myönteistä palautetta, ja ihan aiheesta. Euroviisujen järjestäminen Belgradissa saattaa hyvinkin auttaa Kosovon kriisin ratkaisemisessa enemmän kuin kaikki Ahtisaaren ponnistelut. Pitemmän päälle voidaan pelätä, että osa Länsi-Euroopan suurista maista jää kokonaan kisoista pois. Euroviisustrategian kannalta Jugoslavian hajoaminen oli loistava veto: nyt entisillä jugoslaaveilla on kuusi ääntä. Nykyinen äänestysmenetelmä olisi verrattavissa siihen, että Suomen presidentin vaalissa jokainen kunta olisi oma vaalipiirinsä, ja Iniön ja Helsingin äänet painaisivat yhtä paljon.
 
Populaarimusiikin maailmankuva on kuitenkin peruuttamattomasti muuttunut. All you need is love ei enää päde euroviisun säveltämisessä. Jos Suomi aikoo tosissaan pärjätä Belgradissa, tarjoan tv-johdon käyttöön ilmaiseksi seuraavan ohjeen. Mitään kansallista kilpailua ei järjestetä, vaan edustajaksi valitaan kutsumenettelyllä Viktor Klimenko. Lupaan säveltää kilpailuihin Suomen edustuskappaleen, jonka nimeksi tulee "Serdtse". SIinä sana, joka lämmittää äänestäjien sydämiä Bosniassa, Makedoniassa, Montenegrossa, Kroatiassa, Sloveniassa, Bulgariassa, Slovakiassa, Ukrainassa...
 
Tässä vielä malliksi voittajasävelmän kertosäe. Sanoittaja on S. Milosevic Mare.

 
Nebo zna, kao ja,
koliko puta sam ponovila,
to nebo zna, baš kao ja,
da je ime tvoje moja jedina
molitva.
 
Molitva, kao žar na mojim usnama je,
molitva, mesto reči samo ime tvoje.
 
Kun olette ymmällänne Balkanilla, sanokaa vain "Nebo zna" - taivas tietää.

Yleisradiolla oli viisikymmenluvulla kaksi teatteripäällikköä. Olavi Paavolainen johti suomenkielistä, Karin Mandelstam ruotsinkielistä. Kumpi heistä oli radiossa merkittävämpi kulttuurivaikuttaja?
 
Kirjailija Olavi Paavolainen on ollut aikanaan Yleisradion tunnetuimpia työntekijöitä. Hän oli hankkinut maineensa Tulenkantajien lipunkantajana. Sodan jälkeen hän julkaisi kriittisen muistelmateoksen "Synkkä yksinpuhelu". Radion teatteripäällikkönä 1947-1964. Historian valossa hänen saavutuksensa radiossa jäivät kuitenkin melko vaatimattomiksi.
 
Monissa Euroopan maissa radioteatteri toi sodan jälkeen aktiivisesti esiin uusia kirjailijanimiä. Ruotsissa teatteripäällikkö Herbert Grevenius nosti  "40-lukulaiset" esiin. Aikalaisten kuvausten mukaan Paavolainen oli jo sodan murtama mies, jonka kiinnostuksen tärkeimmät kohteet olivat gini ja vermutti. Radioteatterin näkyvin kirjailijanimi oli Hella Vuolijoki, joka olisi pääjohtajana saanut työnsä eetteriin ilman Paavolaistakin. Yleisradion 25-vuotisjuhliin tilattiin kuunnelma Mika Waltarilta, joka oli kaksikymmenluvulla julkaissut Paavolaisen kanssa ensimmäisen runokokoelmansa. Hänen olisi ollut vaikea kieltäytyä. Waltari oli kuitenkin Sinuhen jälkeen niin suuri nimi, että hänen kirjoittamaan ainoastaan lupaamalla esitykset kaikissa muissakin pohjoismaissa. Ajan hermolla ollut teatteripäällikkö olisi tilannut työn Lauri Viidalta. Betonimylläri oli ilmestynyt 1947 ja Moreeni 1950, ja Viidalta olisi voinut syntyä Maitometsän veroinen radioballadi.
 
Uudet tuulet alkoivat puhaltaa radiossa vasta viisikymmenluvun lopulla, kun Pekka Lounela ja Harri Kaasalainen tulivat taloon. Kun Lounelasta vuonna 1964 tuli Paavolaisen seuraaja, hän ensi töikseen haki kaapista edeltäjänsä liian radikaaleina hyllyttämät työt.
 
Paavolaisen parina ruotsinkielisen radioteatterin johtajana toimi 1950-1968 Karin Mandelstam, josta on vaikea löytää minkäänlaisia elämänkertatietoja. Mitä enemmän arkistoja penkoo, sitä enemmän alkaa arvostaa häntä..
 
Karin Margareta Mandelstam oli syntynyt Helsingissä 1908. Hän opiskeli kieliä ja valmistui kielenkääntäjäksi 1937. Hän debytoi vuonna 1935 kokoelmalla Insikt. Valitut runot julkaistiin vuonna 1975 (Dansande bin. Dikter 1936-1943 i urval). Runoilijana Mandelstam harrasti mitallista luonnonlyriikkaa, joka oli mahdollisimman kaukana "Synkän yksinpuhelun" tunnelmista:
 
De som diktar, de som sjunger, de är dansande bin!
Bortom gärden och diken
bortom måne och sol
har de funnit vida riken av syrener och viol,
av nässlor och taggar, av tistlar och tång
-  allt har honung, allt har skönhet
för ett hjärta som vill sång!
 
Vuonna 1945 Mandelstam sai paikan amanuenssina ruotsinkielisellä teatteri- ja viihdeosatolla, ja vuonna 1950 hänet nimitettiin osastopäälliköksi. Tässä tehtävässä hän vastasi kuunnelmatuotannosta, joka oli lähes yhtä laajaa kuin Paavolaisella. Radioteatterin täytyi palvella laajoja kansalaispiirejä, ja ohjelmisto ulottui Shakespearesta Vilhelm Mobergin talonpoikaisdraamoihin. Mandelstam seurasi ilmeisesti kuitenkin tiiviisti uutta suomenruotsalaista kirjallisuutta. Hänen esiin nostamia nimiä olivat muun muassa Solveig von Schoultz, Tito Colliander, Henrik Tikkanen, Walentin Chorell ja Bo Carpelan. Chorell debytoi radiossa 1947 kuunnelmalla Denis’ odödliga hjärta, ja hänestä tuli yksi viisikymmenluvun merkittävimmistä näytelmäkirjailijoista. Chorellin persoona ja tuotanto on oman juttunsa arvoinen.
 
Bo Carpelan oli 1950-luvulla leimallisesti runoilija, romaanikirjailija hänestä tuli vasta myöhemmin, teatterille hän ei ollut tehnyt mitään. Carpelan itse varmaan tietää parhaiten, mutta arkistoista saa vaikutelman, että Radioteatern rohkaisi nuorta runoilijaa kokeilemaan muitakin ilmaisumuotoja. Carpelanin ensimmäinen radiotyö oli kuunnelma Nikodemos, 19 år. Aliotsikon mukaan se oli "huvinätelmä äänille ja tehosteille", mutta valitettavasti siitä on tallella vain käsikirjoitus. Moln (1954) on jo tallella äänitteenä, ja seuraavalta vuodelta löytyy dekkariparodia Med mitt mått mått. Vuonna 1960 valmistui kehuttu Din gestalt bakom dörren (suomeksi Sinunn hahmosi oven takana). Voidaan hyvin ajatella, että Mandelstam viitoitti tietä viime vuosien Finlandia-palkittuihin romaaneihin.
 
Vuonna 1968 Karin Mandelstam jäi eläkkeelle. Hän kuoli 1982. Hänen muistelmiaan Radioteaterinista ja kirjailijoista löytyy sieltä täältä radioarkistosta, erilaisten katsausten lomasta.
 
On mielenkiintoista ajatella, että itse asiassa Yleisradio on luultavasti ollut 1900-luvun jälkipuoliskolla Suomen tärkein ruotsinkielinen kulttuurilaitos, vaikutukseltaan mittavampi kuin Hufvudstadsbladet tai Svenska teatern. Yleisradion sisällä Pasilassa tätä ei juuri huomaa, Svenska Yle pysyttelee omissa oloissaan. Kun vuonna 1996 julkaistiin suuri kolmiosainen Yleisradion historia, siitä tehtiin myös suppeampi ruotsinkielinen painos. Se on kuitenkin vain lyhennelmä suomenkielisestä tekstistä ja asiallisesti katsoen suomenkielisen Ylen historia ruotsiksi käännettynä. Svenska Ylen historia pitäisi vielä kirjoittaa, muuten Karin Mandelstamin tapaiset kulttuurivaikuttajat häviävät historiasta. 

Tukholman radiotalon edessä Valhallavägenillä on kahta miestä esittävä patsas. Haastateltava on Gunder Hägg, Ruotsin Paavo Nurmi. Haastattelija mikrofoni kädessä on Sven Jerring.
 
Suomalaisittain katsottuna Sven Jerring (1895-1979) oli Pekka Tiilikainen, Niilo Tarvajärvi ja Markus-setä yhdessä persoonassa. Hän oli kaikkien aikojen kuuluisin ruotsalainen radiopersoona. Osittain tämä johtui siitä, että alkuvuosina radioääniä oli vähän, ja kaikki joutuivat tekemään kaikkia. Jerring oli mukana Ruotsin radion perustamisvuodesta 1925, hän veti lastenohjelmia, urheiluselostuksia ja kaikkea muutakin. Mutta aivan ilmeisesti hän oli Tiilikaisen tavoin radioselostajana luontainen lahjakkuus, joka ymmärsi vaistonvaraistesti uuden median mahdollisuudet ja kehitti niitä.
 
Yleisradion arkistossa on muutamia Jerringin Suomessa tekemiä ohjelmia, joiden avulla voi tutustua hänen tyyliinsä. Vuonna 1936 Jerring vieraili Valamon luostarissa haastattelemassa munkkeja ja kertomassa ruotsalaisille kuuntelijoille luostarielämästä. Yllättäen käy ilmi, että Valamossa oli 1930-luvulla monia ruotsia puhuvia munkkeja, jotka Jerring oli heti löytänyt joukosta. He olivat venäläisiä kauppiaanpoikia Helsingistä, jotka puhuivat kaunista sadan vuoden takaista suomenruotsia. Kaikesta kuuluu, että Jerring oli tehnyt erittäin tarkkaa pohjatyötä, vaikka ohjelmassa onkin suoran lähetyksen tuntu.
 
Vuonna 1936 oli jo mahdollista tallentaa radio-ohjelmia levylle. Tämän ohjelman materiaali oli äänitetty Valamossa, mutta lähetys tapahtui myöhemmin Tukholmasta. Lähetyksen lopussa Jerring lähettää terveisiä Valamon munkeille, kertoo heidänkin juuri sillä hetkellä seuraavan ohjelmaa omalla vastaanottimellaan ja muistuttaa kuuntelijoille, että tällä kertaa Valamon kellot kuuluvat radion välityksellä laajemmalle kuin koskaan ennen. Kuuntelijat ja esiintyjät kytketään samaan piriin.
 
Sodan aikana Valamon luostari joutui evakkoon, ja marraskuussa 1945 Jerring vieraili taas Uudessa Valamossa kyselemässä kuulumisia. Muuton mukana elämä oli muuttunut - kun aikaisemmin herättiin aamulla kolmelta, nyt nukutaan neljään asti. Munkkien kammioista hän löysi seinillä roikkumasta kuivattuja lehtikimppuja, saunavihtoja. Kesken igumeni Iisakin haastattelun taustalla kuuluvat yllättäen seinäkellon lyönnit. Jerring oivaltaa, että lyönnit kuuluvat myös radiovastaanottiin ja tuo ne salamannopeasti mukaan lähetykseen. "Olipa tuo kauniisti soiva seinäkello, Isä Iisakki. Kertoisitteko mistä te olette saanut sen?". Igumeni kertoo saaneensä kellon perintönä eräältä vanhassa Valamossa asuneelta erakkomunkilta. "Siis munkki Fjodorilta ? Minä muistan hänet hyvin. Tapasin hänet viime käynnilläni", kommentoi Jerring.
 
Edellisestä käynnistä on kulunut yhdeksän vuotta, sillä välin Jerring on tehnyt tuhat muuta reportaashia, mutta kuulija ei tätä huomaa. Jerring on patsaansa ansainnut.