Pekka Gronow

Musiikin oikea hinta

Miten paljon radioasemien pitäisi maksaa siitä, että ne käyttävät lähetyksissään äänilevymusiikkia? Kysymys on vähintään yhtä vaikea kuin se, mikä on oikea korvaus sairaanhoitajan tai bussikuskin työstä. Yhteistä kaikille on, että korvauksista neuvotellaan kollektiivisesti.

Suomen radioasemat ovat maksaneet levyjen soitosta muusikoille ja levytuottajille vuodesta 1961 saakka. Käytäntö on vaihdellut maasta toiseen. Ensimmäisenä korvauksia ruvettiin maksamaan 1930-luvulla Englannissa, Yhdysvalloissa niitä ei makseta lainkaan. Lain voimaantulon jälkeen oikeasta korvaustasosta riideltiin Suomessa pitkään. Yleisradio katsoi, että levyjen soitosta oli tuottajille pelkkää mainosta, joten korvausten tulisi olla hyvin pieniä. Levytuottajat laskivat, että korvaustaso täytyisi määrittää sen mukaan, mitä radiolle maksaisi palkata soittajia esittämään studiossa vastaava määrä elävää musiikkia. Lopulta korvauksista sovittiin välimiesmenettelyssä.

Välimiesmenettely on liike-elämässä yleisesti käytetty tapa ratkaista riitoja silloin, kun ei haluta käräjöidä. Kolme osapuolten hyväksymää lainoppinutta tekee ratkaisun, eikä päätöksestä saa valittaa. Prosessi on verraten nopea, jos vaihtoehtona on asian käsittely kaikissa oikeusasteissa. Välitystuomiot eivät ole julkisia, niin kuin tuomioistuinten päätökset pääsääntöisesti ovat.

Vuoden 1961 jälkeen sekä radio- että äänilevyala ovat muuttuneet monilla tavoin, ja musiikin oikeaa hintaa on etsitty useassa välimiesmenettelyssä. Korvaukset maksetaan levytuottajien ja muusikoiden perustaman Gramex-nimisen järjestön kautta, joten yleisesti puhutaan gramex-korvauksista. Alkuvaiheessa Gramexin ainoa asiakas oli Yleisradio. Vuoden 1985 jälkeen Suomeen on syntynyt suuri määrä kaupallisia radioasemia, ja 1990-luvulla laki laajennettiin koskemaan äänilevymusiikin julkista esittämistä. Nykyisin huomattava määrä Gramexin tuloista onkin peräisin parturiliikkeistä, diskoista ja muilta vastaavilta asiakkailta.

Jokainen ymmärtää, että parturiliike maksaa pienempää vuotuista korvausta kuin Yleisradio, vaikka molemmat käyttävät samoja levyjä (itse asiassa parturiliike esittää tavallisesti asiakkailleen Yleisradion ohjelmaa). Mutta miten Yleisradion korvauksia pitäisi verrata muiden radioasemien maksamiin korvauksiin? Tähän saakka korvauksista on päätetty eri välimiesmenettelyissä, eikä vertailu ole ollut helppoa, koska päätöksiä ei ole julkistettu. Muutama vuosi sitten Gramex kuitenkin halusi, että Yleisradion korvausten määrittely käsitellään yleisessä oikeusistuimessa. Helsingin hovioikeus antoi hiljattain päätöksen Yleisradion ja Gramexin välisessä riidassa, kun molemmat olivat valittaneet käräjäoikeuden ratkaisusta. Kaupallisten radioitten osalta asian käsittely on alkamassa käräjäoikeudessa.

Hovioikeuden päätöstä on jo uutisoitu laajalti, eikä tässä ole tarkoitus käsitellä sitä yksityiskohtaisesti. Asiasta kiinnostuneiden kannattaa kuitenkin lukea päätös kokonaisuudessaan, sillä siinä on merkittäviä periaatteellisia kannanottoja. Hovioikeuden päätös ei ole tätä kirjoitettaessa lainvoimainen, mutta mikäli se jää pysyväksi, siitä tulee tärkeä ennakkopäätös.

Esityskorvauksista neuvoteltaessa osapuolet ovat yleensä olleet periaatteessa yhtä mieltä siitä, että yleisön määrä on korvausten suuruuteen vaikuttava tekijä. Gramexin kotisivuilta löytyvän hinnaston mukaan parturi-kampaamoiden maksamat korvaukset riippuvat asiakaspinta-alasta. Isossa kampaamossa on enemmän kuuntelijoita kuin pienessä, mutta onko korvausten perusteena todellinen vai potentiaalinen yleisö? Pitääkö tyhjistä tuoleistakin maksaa?

Kampaamoissa tällä ei ole suurta merkitystä, mutta radiotoiminnassa on kauan keskusteltu siitä, kumpi on oikea, todellinen vai potentiaalinen kuuntelijamäärä. Radioaallot eivät noudata hallinnollisia rajoja, Yleisradion aluelähetykset kuuluvat monissa tapauksissa myös naapurimaakuntaan. Minunkin kesämökilläni voi kuunnella kolmen eri alueen lähetyksiä, mutta en ole koskaan kuunnellut kaikkia samanaikaisesti. Pitäisikö tämä mahdollisuus kuitenkin huomioida korvausten tasosta päätettäessä?

Hovioikeus katsoi nyt, että ”vaikka kuuluvuusalueiden rajoilla voikin olla teknisesti mahdollista kuunnella useampia Yleisradion aluelähetyksiä, useampaa kuin yhtä radiolähetystä mahdollisesti kuuntelevien henkilöiden lukumäärä on todennäköisesti äärimmäisen pieni. Lisäksi kuuntelijat todennäköisesti kuuntelevat yleensä sitä lähetystä, jonka toiminta-alueella asuvat. naapuritoiminta-alueiden lähetysten kuuntelua oletettavasti tapahtuu koko maan alueella siten, että tällaisen kuuntelun vaikutus käytännössä mitätöityy eikä se siten olennaisesti vaikuta Gramexille alueellisista lähetyksistä maksettavien korvausten määrään.”

Hovioikeus teki myös toisen periaatteellisen kannanoton, joka koski Yleisradion ja kaupallisten radioasemien korvausten vertailua. Kaupallisten radioasemien korvaukset on sidottu liikevaihtoon, joka puolestaan on yhteydessä kuuntelijoiden määrään. Tekijänoikeusjärjestöjen taholta on esitetty, että myös Yleisradion korvaukset tulisi jollakin tavoin sitoa yhtiön liikevaihtoon. Oikeus katsoi kuitenkin, että Yleisradion julkisen palvelun tehtävä tekee ”yhtiölle mahdottomaksi toimia kaupallisiin toimijoihin verrattavalla tavalla. Sen vuoksi Yleisradion Gramexille suoritettavan korvauksen suuruutta määrättäessä ei myöskään ole perusteltua verrata Yleisradion kululiikevaihtoa ja kaupallisten radio- ja televisioyhtiöiden liikevaihtoja sellaisinaan toisiinsa.”

Tuubansoittaja

0 kommenttia

Roy Anderssonin elokuvaa Sinä, elävä (Du, levande) esitetään parhaillaan Helsingin elokuvateattereissa. Filmin julisteessa nähdään tuubansoittaja, jolla on keskeinen merkitys elokuvan kerronnassa. Mies on vanha kollegani Björn Englund Ruotsin kansallisesta ääni- ja kuva-arkistosta, ruotsalaisten savikiekkojen asiantuntija ja yksi maan neljästä jazz-tuubansoittajasta.

Sinä, elävä on upea elokuva, jonka tarinaa ei voi tiivistää tekstiksi. Joukko ihmisiä odottaa pysäkillä bussia rankkasateessa. Pieni orkesteri harjoittelee salissa. Professori kutsutaan puhelimeen kesken akateemisten päivällisten. Taskuvaras vie ravintolassa liikemiehen taskusta setelitukun. Ravintolassa annetaan valomerkki. Nuori tyttö haaveile häistä rock-tähden kanssa. Tekstin tasolla elokuvassa ei tapahdu paljoakaan. Se eteneekin syvemmällä tasolla, kuvien varassa. Mukana on paljon visuaalisia gageja, mykkäfilmein tapaan. Perustunnelma on kuitenkin hakea. Kuvien tilanteet tuovat mieleen Edward Hopperin taulut. Näkymät ovat on äärettömän kirkkaita, kuva on terävä kaukaiseen horisonttiin saakka.

Toinen elokuvan tapahtumia eteenpäin kuljettava tekijä on musiikki, pääasiassa traditionaalinen jazz. Vuonna 1943 syntynyt ohjaaja Roy Andersson kuuluu siihen sukupolveen, jonka nuoruudessa koululaisbändit Ruotsissa pyrkivät soittamaan samanlaista musiikkia kuin 1920-luvun mustat muusikot New Orleansissa. King Oliver, Kid Ory ja Louis Armstrong olivat suuria esikuvia, ja Andersson itsekin soitti silloin amatööriorkestereissa.

Traditionaalisen jazzin nousu kaikkialla Euroopassa toisen maailmansodan jälkeen on ilmiö, jonka historia on vielä kirjoittamatta. Kolmekymmenluvulla Robert Goffin, belgialainen surrealistinen runoilija sekä Charles Delaunay, taidemaalari Robert Delaunayn poika, olivat ensimmäisinä kirjoittaneet jazzista itsenäisenä taidemuotona. Heidän silmissään Louis Armstrong oli modernin musiikin Picasso, joka loihti afrikkalaisista vaikutteista ihmeellistä uutta taidetta.

Toisen maailmansodan jälkeen jazzin valtavirta eteni Charlie Parkerin ja Dizzy Gillespien johdolla toiseen suuntaan, mutta merkittävä vähemmistö jazzin harrastajia Euroopassa päätti palata alkulähteelle. Traditionaalisen jazzin ideologia sai varsinkin Englannissa vahvan vasemmistolaisen sävyn, jazz oli kansantaidetta. Ruotsissa radiotoimittaja Olle Helander julkaisi vuonna 1947 kirjan ”Jazzens väg”, joka nosti New Orleansin muusikot esikuviksi. Kirjasta otettiin lyhyessä ajassa neljä painosta.

Tanskassa nuori Karl Emil Knudsen perusti vuonna 1953 levy-yhtiön nimeltä Storyville Records. Knudsenista tuli eurooppalaisen traditionaalisen jazzin kummisetä, joka toi George Lewisin tapaisia vanhoja soittajia New Orleanista kiertueelle Eurooppaan ja tuotti uusien traditionaalisten yhtyeiden levyjä. Elokuvassa Sinä, elävä soivat monin paikoin taustalla Knudsenin tuottamat tanskalaisen Papa Buen yhtyeen levytykset.

Karl Emil Knudsen kuoli vuonna 2003, ja eurooppalainen traditionaalinen jazz on pitkälti vain muisto. Mutta Roy Anderssonin elokuvassa se elää taas. 1920-luvun jazz on ajatonta taidetta - jopa myöhemmin luotuna retro-versiona.

Julkista ja yksityistä palvelua

0 kommenttia

Muistan vielä sen ajan, kun töölöläiset rouvat asioivat Stockmannin tavaratalossa, kun siellä sai ruotsiksi niin hyvää palvelua. Nykyisin ainakin Itäkeskuksen Stockmannilla saa venäjäksi parempaa palvelua kuin ruotsiksi. Ajat ovat muuttuneet, Helsingistä on pikku hiljaa tulossa monikielinen kaupunki, jollainen se oli sata vuotta sitten. Tämä asettaa myös medialle uusia haasteita.

Yleisradion vastaus haasteeseen on nelihenkinen venäjänkielinen toimitus, joka tuottaa neljä päivittäistä radiolähetystä ja ylläpitää myös omia nettisivuja. Lähetykset ovat tasokkaita ja asiallisia, mutta kovin laajasta palvelusta venäjänkielisille ei valitettavasti voi puhua. Käytännössä julkinen palvelu on suurelta osin menettänyt kasvavan venäjänkielisen yleisön.

Alan markkinajohtaja Suomessa on Russkoje radio, kaupallinen radioasema, joka lähettää ohjelmaa Helsingissä, Porvoossa, Lappeenrannassa ja Kotkassa eli lähes koko Etelä-Suomessa. Toimiluvan haltija on Itäkeskuksessa toimiva Radio Satellite Finland Oy, mutta käytännössä asemat ovat osa laajempaa ketjua.

Venäjällä Russkoje radio on eniten kuunneltu kaupallinen radioasema, sillä on maassa noin 17 prosentin markkinaosuus. Ketju toimii Suomen lisäksi kaikissa Baltian maissa. Virossa on monta kilpailevaa venäjänkielistä kanavaa, Russkoje radio on siellä kakkosena. Asemilla on yhteinen kanavatunnus, ”Hyvin menee” (Russkoje radio – vsjo budet horosho).

Kuuntelen aina silloin tällöin Russkoje radion ohjelmia autoillessani, vaikka en venäjää juuri ymmärräkään. Asema löytyy asteikon oikealta laidalta taajuudella 106,9 megahertsiä. Peruskonsepti on sama kuin kaikilla kaupallisilla radioasemilla, musiikkia ja uutisia, mutta ohjelmat ovat huomattavasti vauhdikkaampia kuin suomenkielisillä asemilla. Kansanluonteessa täytyy olla eroa, kun Russkoje radiossa luetaan uutiset kaksi kertaa niin nopeasti kuin Ylessä. Musiikki on sataprosenttisesti venäjänkielisiä hittejä. Kontaktiohjelmilla on asemalla suuri merkitys. Eräänä aamuna avasin radion juuri, kun soittajat keskustelivat suomen kielen erikoisuuksista. Välillä tulee kuitenkin myös suoria lähetyksiä Venäjällä sijaitsevasta studiosta.

Mainokset kertovat myös paljon radioasemasta ja sen kohdeyleisöstä. Suuret suomalaiset mainostajat eivät kanavaa vielä ole löytäneet, mutta eihän meillä toisaalta ole ruotsinkielistä radiomainontaakaan. Merkkimainonta on ilmeisesti tuotettu Venäjää varten, hinnat saattavat olla ruplissa vaikka samoja brändejä myydään Suomessakin. Säännöllisiä suomalaisia mainostajia ovat Liikenneturva, Helsingin kaupungin matkailutoimisto ja lappeenrantalainen kalakauppa Savukaari.

Julkista palvelua, osa 2

0 kommenttia

Kaikki eivät ehkä ole huomanneet, että Saamen radion lähetyksiä voi nykyisin kuunnella koko maassa netin välityksellä. Ensisijaisesti lähetysten tarkoituksena on tietenkin palvella muualla Suomessa asuvia saamelaisia, mutta kanavaa voi vilpittömästi suositella myös ummikoille. sillä Saamen radio on virkeä musiikkikanava, jolla on täysin omaleimainen musiikkiprofiili. Suuri osa kanavan musiikista on saamelaista musiikkia kolmesta maasta. On aivan hämmästyttävää – kun ostajamäärän ottaa huomioon - että saamen kielellä tuotetaan nykyisin paljon korkeatasoisia levyjä.

Norja aloitti ensimmäisenä saamenkieliset radiolähetykset jo vuonna 1946, ja Suomessa säännölliset lähetykset aloitettiin seuraavana vuonna. Saamen radio on Yleisradion pohjoisin alueradio, sen toimitus on Inarissa. Saamen radion erityisasema perustuu lakiin. Laki Yleisradio Oy:stä velvoittaa yhtiön palvelemaan myös saamenkielistä yleisöä. Saamen radion nettisivuilla kerrotaankin, että ”radio on merkittävin saamenkielinen uutismedia. Arkisin Ylen Saamen radio lähettää 12 uutislähetystä päivässä. Päivittäiset ajankohtaisohjelmat täydentävät ja taustoittavat uutisjuttuja. Uutis- ja ajankohtaislähetyksissä on saamelaisia ja saamelaista yhteiskuntaa koskevia juttuja mutta myös tärkeimmät Pohjoismaiden ja maailman uutiset. Tiedonvälityksen lisäksi radiolla on tärkeä kulttuuritehtävä.”

Toistaiseksi Saamen radion historiasta voi lukea vain kanavan omilta nettisivuilta, mutta näin etelästä katsoen se tuntuisi laajemman tutkimuksen arvoiselta. Ainakin musiikin alalla saamelainen kulttuuri on löytänyt oman tiensä ja oman paikkansa, mutta modernin saamelaisen musiikin kehityksestä ei taida olla kirjoitettu paljoakaan. Saamen radion muita lähetyksiä en pysty arvioimaan, mutta musiikkiohjelmisto on omaperäinen kooste saamelaista musiikkia ja pääasiassa kansainvälistä instrumentaalimusiikkia. Tiistaina esimerkiksi saamelaisen rockin jälkeen oli vuorossa The Shadows, sitten taas saamenkielinen laulelma.

Lopuksi pieni vihje. Saamen radion omalla nettisivulla ei ainakaan hetki sitten ollut vielä linkkiä nettilähetyksiin, vaan linkki löytyy Ylen Areena-sivuilta kohdasta ”Suorat lähetykset".

Julkista palvelua

0 kommenttia

Suomessa on yksi julkisen palvelun radio- ja tv-yhtiö, Yleisradio. Väärin. Suomessa on kaksi julkisen palvelun radio- ja tv-yhtiötä, Yleisradio Oy ja Ålands Radio/TV AB.

Vuoteen 1996 saakka Ahvenanmaalla oli Yleisradion maakuntaradio, jolla oli toimitus Maarianhaminassa. Ahvenanmaalaiset katsoivat erikoisjärjestelyillä Ruotsin televisiota, ja myös Suomen kanavat näkyivät maakunnassa. Toukokuussa 1996 Ahvenanmaa erosi Yleisradiosta. Maakunnassa otettiin käyttöön oma tv-lupa, jolla rahoitetaan Ålands Radion toimintaa. Lisäksi Ahvenanmaalaiset näkevät edelleen Ruotsin ja Suomen tärkeimmät tv-digikanavat.

Ero hoidettiin vähin äänin, niin kuin sivistyneissä perheissä. En vieläkään ole saanut selville, missä entisen maakuntaradion arkisto on ja kuka sen omistaa, vaikka minun olisi virkani puolesta pitänyt tietää tämä. Luultavasti nauhat ovat Maarianhaminassa ja luettelo Pasilassa. Toisaalta kukaan ei kymmeneen vuoteen ole kysynyt niitä, joten asialla ei ole suurta merkitystä.

Muuten ahvenanmaalaiset voittivat kaupassa. Ylen vanha maakuntaradio lähetti ohjelmaa neljä tuntia päivässä. Radio Åland lähettää joka päivä puoli kuudesta iltaseitsemään. Toimituksessa työskentelee 30 henkilöä, ohjelmat käsittävät musiikin ja uutisten lisäksi mm urheilua, politiikkaa ja kulttuuria. Toimituksella on omat kulttuurikirjeenvaihtajansa Tukholmassa ja Helsingissä. Nyt lokakuun puolivälissä paikallisvaalien alla keskustellaan vilkkaasti politiikasta. Ohjelmat ovat nettiradiossa kuultavissa myös maakunnan ulkopuolella.

Omien lähetystensä lisäksi Ålands Radio välittää maakunnassa Sveriges Radion neljä radiokanavaa sekä Radio Vegan, Radio Extremin ja Radio Suomen ohjelmat.

Omaa tv-tuotantoa maakunnassa ei ole, mutta Ålands Radio/TV jakaa kahta digitaalista ohjelmablokkia. Ahvenanmaalla näkyy neljä ruotsalaista ja neljä suomalaista tv-kanavaa, lisäksi lähetetään omaa teksti-televisiota.

Tekijänoikeuden näkökulmasta tilanne on mielenkiintoinen. Maakuntahallitus tilittää Kopioston kautta osan maakunnallisesta tv-lupamaksusta Ruotsiin, missä Copyswede tilittää korvaukset edelleen oikeudenomistajille. Suomeen korvauksia ei tarvitse maksaa, koska suomalaiset tv-yhtiöt ovat jo lunastaneet valtakunnalliset oikeudet, mutta tällä periaatteella ahvenanmaalaiset katsovat Suomen tv-ohjelmia ilmaiseksi – jos sitten katsovat.

Taksi ja televisio

0 kommenttia

Sanomalehdissä keskusteltiin jokin aika sitten siitä, saako taksikuski pitää ajon aikana televisiovastaanotinta auki. Itse en ole tällaiseen tilanteeseen joutunut, mutta eräs matkustaja oli menettää hermonsa, kun jännittävää matsia seuraava kuski teki vähältä piti- ohituksia. Poliisiviranomaiset antoivat aluksi asiasta ristiriitaisia lausuntoja, mutta lopputuloksena näyttää olleen, ettei televisiota saa katsella ajon aikana.

Valppaalta lehdistöltä jäi huomaamatta, että televisiovastaanotinta ajon aikana seuraava taksikuski saattaa syyllistyä myös tekijänoikeusrikkomukseen. Teosto on pitkään käräjöinyt taksiautoilijoiden kanssa siitä, pitääkö näiden maksaa korvauksia musiikin soittamisesta. Vuonna 2002 Korkein oikeus antoi asiassa ennakkopäätöksen, jonka mukaan taksi on julkinen tila. Siteeraan päätöstä: "Kyseessä on ollut kyse julkisesta esittämisestä tekijänoikeuslain 2 §:n 3 momentin 1 virkkeen tarkoittamassa mielessä. Esittäminen olisi siten edellyttänyt lupaa sävelteosten tekijöiltä."

Toistaiseksi vain Teosto ja Gramex ovat käyneet taksikuskien kukkarolla. Periaatteessa myös radioyhtiöillä ja radiotoimittajilla olisi vastaava oikeus – tuottavathan nekin radiosta kuuluvaa, lain suojaamaa ohjelmistoa. Ehkä tässä asiassa on kuitenkin parempi ottaa lusikka kauniiseen käteen – olisi noloa, jos Helsingin taksit laittaisivat sen jälkeen Radiokatu 5:n saartoon.

Mutta jos radion auki pitäminen taksissa on julkista esittämistä, sama koskee myös televisiota. Kaikki televisiosta tuleva ohjelma on tekijänoikeuslain näkökulmasta suojattua, joten sen julkinen esittäminen edellyttäisi Korkeimman oikeuden tulkinnan mukaan ohjelmien tekijöiden ja tuottajien lupaa. Tietääkseni mitään tällaisia lupia ei takseille ole haettu eikä myönnetty. Jos siis joudutte asiakkaaksi taksiin, jonka kuljettajalla seuraa ajaessaan Kotikatua, voitte huomauttaa, että hän syyllistyy tekijänoikeusrikkomukseen.

Tekijänoikeuden valvontakeskuksella siis riittää hommaa.

Kuka omistaa Wikipedian?

0 kommenttia

Kuvitellaan, että olet yksi niistä tuhansista, jotka ovat kirjoittaneet artikkeleita nettitietosanakirja Wikipediaan. Julkaistessasi artikkelisi olet sitoutunut siihen, että tekstisi on tulevaisuudessa vapaasti käytettävissä GNU Free – lisenssisopimuksen mukaisesti. ”Wikipedian sisältöä saa siis kopioida, muokata ja levittää, mutta vain mikäli edelleenjaettavien versioiden lisenssiehdot ovat samat, ja selkeästi ilmoitetaan Wikipedia tietolähteeksi.”, kerrotaan tietosanakirjan käyttöehdoissa.

Hieno juttu, mutta mitä tapahtuu, jos myöhemmin haluat julkaista artikkelin painetussa muodossa koottujen teostesi osana? Kuuluuko artikkelin tekijänoikeus enää sinulle? Tällä välin moni muu on ehkä tehnyt lisäyksiä ja korjauksia artikkeliisi. Mitä tapahtuu, jos haluat käyttää myös niitä?

Tämä blogi on arvio teoksesta Community created content: law, business and policy. Teoksen ovat kirjoittaneet Herkko Hietanen, Ville Oksanen ja Mikko Välimäki, ja jos et välttämättä halua sitä sidottuna, voi ladata sen ilmaiseksi netistä. Suppea teos on tietääkseni ensimmäinen Suomessa (mutta ei suomen kielellä) julkaistu oikeustieteellinen kirja ”yhteisöllisesti tuotetusta sisällöstä”.

Huomattava osa internetin sisällöstä on ”yhteisöllisesti tuotettua”, malliesimerkkinä Wikipedia, jonka sisältöä tuhannet ihmiset tuottavat ilmaiseksi. Tekijänoikeuden olemassaoloa on aina perusteltu sillä, että tekijöiden oikeudet on suojattava lailla. Ellei tekijänoikeuslakia olisi, kirjailijat ja taiteilijat köyhtyisivät eikä kukaan enää tuottaisi mitään uutta. No, Wikipedia on hyvä esimerkki siitä että tämä on vain puoliksi totta. Mutta Wikipedia- säätiökin haluaa oikeuden määrätä tietosanakirjan artikkeleista omien toimintaperiaatteittensa mukaisesti. Miten nämä uudet sopimustyypit suhtautuvat perinteiseen tekijänoikeuslakiin ja sopimuskäytäntöön? Voiko esimerkiksi Teoston jäsenenä toimiva säveltäjä antaa osan tuotantonsa GNU-lisenssillä ilmaiseen jakeluun?

Community created content on hyvä johdatus netissä käytössä oleviin sopimuskäytäntöihin. Kirjoittajat käyvät läpi mm Creative Commons- ja GNU –lisenssit ja arvioivat niiden tulkintaa suomalaisen ja kansainvälisen oikeuden näkökulmasta. Samalla tulee selvästi esiin, että käytännössä näiden sopimusten tulkitseminen ja yhteensovittaminen voi olla hankalaa.

Hietanen, Oksanen ja Välimäki esittelevät myös yhteisöllisesti tuotettuun aineistoon perustuvia bisnes-malleja. Tämä jakso jää laihaksi. Yhteisöllisen aineiston pohjalle voidaan toki rakentaa monenlaista liiketoimintaa, mutta tämä ei välttämättä ole toiminnan perusajatus. Jos Wikipedia-säätiö ryhtyisi myymään mainostilaa artikkeleittensa yhteyteen, suuri osa avustajista luultavasti lakkaisi kirjoittamasta tietosanakirjaan. Joudumme vielä odottelemaan kirjaa, jossa mietittäisiin esimerkiksi yhteisöllisen aineistotuotannon rajapintoja julkisen palvelun yleisradiotoimintaan.

Alpo Rusin videot

0 kommenttia

Alpo Rusin ja Suomen valtion välisessä oikeudenkäynnissä katsottiin eilen videoita Rusin kuulustelusta Supossa muutama vuosi sitten. Näin kerrottiin sanomalehdissä, itse en ehtinyt paikalle. Ryhdyin kuitenkin miettimään, missä kunnossa Supon videot ovat 50 vuoden kuluttua. Ne ovat nyt julkisia asiakirjoja.

Vanhaan hyvään aikaan kaikki asiakirjat olivat paperia. Valtionarkisto jakoi viranomaisille ohjeita siitä, millaiselle paperille asiakirjat piti kirjoittaa ja mitä kynää sai käyttää. Jos oikein muistan, kesti kauan ennen kuin kuulakärkikynien käyttö sallittiin. Julkiset asiakirjat on säilytettävä määräajan, osa periaatteessa ikuisesti. Hyvälaatuinen paperi kestää satoja vuosia, sanomalehtipaperi ei.

Yleisradion arkistossa ei ole yhtään kuvanauhaa, joka olisi 50 vuotta vanha. Koko media on niin nuori, ettei sen säilymisestä ole varmaa tietoa. Ääninauhojen säilymistä on kuitenkin tutkittu paljon, ja oppinut arvio on, että hyvissä olosuhteissa magneettinen ääninauha voi säilyä 50 vuotta. Tämä vaatii kuitenkin hyviä säilytysolosuhteita, hyviä materiaaleja ja hieman tuuriakin – aivan kuten paperin säilyminen. Tiettyjen amerikkalaisten valmistajien 1970-luvulla myymät nauhat ovat jo muuttuneet pölyksi, minkä monet levy-yhtiöt ovat saaneet katkerasti kokea. Onneksi Yleisradion silloinen tekninen johtaja piti kiinni tutkituista saksalaisista nauhamerkeistä, vaikka monet narisivat, kun ei käytetty halvempaa amerikkalaista merkkiä.

50 vuoden elinennuste koskee ammattikäyttöön tarkoitettua, korkealaatuista ääninauhaa. 1970-luvulla myydyt c-kasetit tuskin kestävät niin kauan. Ne eivät välttämättä muutu heti tomuksi, mutta nauhat alkavat katkeilla ja magnetisointi häipyä, niin että äänen laatu heikkenee.

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä tekniikkaa ja mitä nauhalaatua Supon kuulustelijat käyttivät. Kotinauhoituksiin tarkoitettu VHS-nauha ei kestä kymmeniä vuosia. Jos formaattina oli puoliammattikäytössä aikanaan suosittu U-matic, nauhat näyttävät kestävän mutta koneet alkavat olla jo kiven alla. Viidenkymmenen vuoden kuluttua maailmassa tuskin on montaakaan toimivaa kuvanauhuria, formaatista riippumatta.

Liikkuvan kuvan arkistoimiseen on ratkaisuja. Digitaalinen massamuisti, siirto filmille, jne. Tässä on monella miettimistä. Kuvanauhoja näyttää olevan sellaisissakin paikoissa, joita ei ensimmäiseksi tule ajatelleeksi. Ääninauhan historiasta tiedämme, että radioyhtiöitten ohella Gestapo oli 1930-luvulla nauhureiden ensimmäisiä käyttäjiä ja vaikutti osaltaan alan kehitykseen.

Prinssi vai prinsessa?

0 kommenttia

Vuonna 1957 Brita Koivunen levytti kappaleen nimeltä Ikkunaprinssi. Se oli Sauvo Puhtilan suomennos amerikkalaisesta iskelmästä nimeltä Glendora, ja se kertoo tytöstä, joka ihastuu näyteikkunassa seisovaan mallinukkeen. Eräänä päivänä nukke viedään pois, ja tyttö jää suremaan: Miehiin ei voi pieni tyttönen luottaa…. Ruudun takaa, ruudun takaa, ruudun takaa ikkunaprinssin vei.

Vuonna 1982 Rauli Somerjoki levytti saman sävelmän, mutta tällä kertaa nimenä oli Ikkunaprinsessa. Kun laulaja oli mies, ihailun kohteen täytyi olla nainen: naisiin ei voi pieni poikanen luottaa. Mukaillussa tekstissä mallinukke on jopa saanut pienet rinnat.

Kaikki tämä on useimmille tuttua, mutta sitten soitti eräs kuuntelija ja esitti vaikean kysymyksen. Myös Olavi Virta on tehnyt 1950-luvulla cover-version Brita Koivusen menestysiskelmästä. Lauloiko hän prinssistä vai prinsessasta? En osannut heti vastata. Piti mennä kellariin ja katsoa, mitä alkuperäisen savikiekon etikettiin on painettu.

Tänä päivänä sukupuolirooleilla leikittely on rock-musiikissa yleistä. Tietoinen roolien vaihto näyttää kuitenkin alkaneen Saksassa jo 1920-luvulla. Berliinissä toimi silloin monta julkisesti homoseksuellia kabareetaiteilijaa, jotka valitsivat tarkoituksella ohjelmistoonsa ”väärälle” sukupuolelle kirjoitettuja lauluja. Kun housuasuun pukeutunut Claire Walldoff julisti näyttämöllä rakkauttaan Lenalle (Ach wie ich die Lena liebe), kuulija ei jäänyt epäilemään laulajan tunteiden aitoutta. Miessolistien ihastuksen kohteita olivat Fritz, Josef, Otto, Ferdinand ja Benjamin, ja Luigi Bernauer anoi levyllä kiihkeästi Küss mich, lieber Kohn.

Viisikymmenluvulla Suomessa ei ollut vielä tapana etsiä iskelmäteksteistä syvällisiä merkityksiä. Joillakin tanssiorkestereilla oli miessolisti, toisilla nainen, mutta ohjelmisto oli suunnilleen sama. Minulle on kuitenkin kerrottu, että Reijo Kallion cover-levytys Suklaasydämestä on saanut gay-piireissä kulttimaineen: mä nuoren miehen ujoimman näin pöydässä pienen kahvilan, syystä jota tiedä en, sain hältä suklaasydämen. Brita Koivusen laulamana se oli tavanomaista iskelmäromantiikkaa, mutta miehen esityksenä laulu saa aivan toisen merkityksen.

Jotakin tällaista Olavi Virta lienee aavistellut. Vähemmän sensitiivinen laulaja olisi laulanut tekstin sellaisenaan, mutta Virran levyllä teksti on muutettu: Tyttöihin poika jos vain aikoo luottaa… Levyn etiketissä kappaleen nimenä on kuitenkin yksiselitteisesti Ikkunaprissi. Tuskin sitä kovin moni edes tuntee, sillä Virran versio jäi Brita Koivusen suositun tulkinnan varjoihin.

Suomalaisten äänilevyjen tietokannassa kappaleen nimi on väärin, sinne on virheellisesti merkitty nimeksi Ikkunaprinsessa, täytyy muistaa korjata.

Ei Gramexillakaan ole helppoa, osa 2

0 kommenttia

Runsas vuosi sitten päivälehdet kertoivat, että englantilainen Rights Agency aikoo haastaa Gramexin oikeuteen maksamattomien tekijänoikeusmaksujen vuoksi. Kyseinen yhtiö edustaa kuuttasataa nimekästä brittitaiteilijaa ja haluaa, että heidän korvauksensa maksetaan nimenomaan yhtiön kautta.

Elokuussa juttu on tulossa käsittelyyn Helsingin käräjäoikeudessa. Koska jutussa on piirteitä, joilla on laajempaakin mielenkiintoa, tarkastelen sitä oikeuteen jätettyjen asiakirjojen valossa.

Rights Agency Ltd (RAL) on Esherissä, Surreyssä toimiva esittävien taiteilijoiden korvausoikeuksia hallinnoiva yhtiö. Yhtiötä ei löydy internetistä, ilmeisesti se haluaa valikoida asiakkaansa. Oman kertomansa mukaan se "edustaa itsenäisenä agenttina yli 600 yhtye- ja sooloartistia näille kuuluvien korvausten keräämisen ja hallinnoinnin osalta muun muassa Suomen alueella". Yhtiötä edustaa VT Markus Myhrberg ACE LAW Oy:stä. Luettelo yhtiön edustamista taiteilijoista on salainen, mutta vuosi sitten julkaistujen lehtitietojen mukaan näitä ovat mm Elton John ja Paul McCartney.

RAL vaatii käräjäoikeudessa, että Gramex velvoitetaan osoittamaan yhtiön edustamille taiteilijoille vuosilta 2001-2004 tilitettävien korvausten peruste ja määrä. Tämä ei ole aivan niin yksinkertaista kuin voisi kuvitella. Lisäksi RAL vaatii, että Gramex velvoitetaan tilittämään varat viivästyskorkoineen yhtiölle.

Gramexia edustaa Risto Ryti Asianajotoimisto Ryti ja Hemmo Oy:stä. Gramex toteaa vastineessaan, että RAL:n edustamille taiteilijoille on toki kertynyt korvauksia, joita ei ole tilitetty eteenpäin. Järjestö väittää kuitenkin, ettei RLA ole pystynyt todistamaan, että se edustaa taiteilijoita, joita se väittää edustavansa. "Jokaisessa neuvottelussa ja yhteydenpidossa RAL on kuitenkin kieltäytynyt pyynnöistä huolimatta esittämästä Gramexille minkäänlaisia valtakirjoja tai asettanut valtakirjojen esittämiselle kohtuuttomia ehtoja". Gramex pelkääkin, että samat taiteilijat voivat myöhemmin periä rahojaan toista kautta, jolloin Gramex joutuisi maksamaan kahdesti. Gramex vaati, että kanne jätetään kokonaan tutkimatta.

Myöhemmin jätetyssä kirjelmässään Rights Agency kiistää Gramexin väitteet. RAL ei ole voinut esittää Gramexille yksityiskohtaisia tietoja asiakkaistaan, koska Gramex ei ole luvannut pitää tietoja salassa. "RAL.llä on ollut epäilys siitä, että Gramex käyttää sopimuksista ilmeneviä tietoja muuhun tarkoitukseen kuin siihen, minkä johdosta ne on Gramexille toimitettu. Näin on ilmeisesti käynytkin sillä Gramex on lähettänyt RAL:n kyseisen sopimuksen perusteella edustamille artisteille markkinointimateriaalia ja pyrkinyt vaikuttamaan kyseisiin artisteihin esittämällä näkemyksiään tämän oikeudenkäynnin kohteena olevista asioista", kirjoittaa RAL. Sen mukaan jutussa on perimmiltään kyse siitä, että Gramex ei halua maksaa brittiartisteille korvauksia ennen kuin nämä tekevät henkilökohtaisen asiakassopimuksen Gramexin kanssa.

Näin nähtynä riidassa ei ole kysymys tekijänoikeuksista vaan sopimuksista. Millaiset Isossa-Britanniassa tehdyt sopimukset pätevät Suomessa? Päteekö brittiläisen taiteilijan ja RAL:n välinen sopimus, jos sen on taiteilijan puolesta allekirjoittanut hänen agenttinsa? Mikä merkitys on Gramex ry:n säännöillä ja asiakassopimuksilla, kun on kyse ulkomaisten taiteilijoiden rahoista? Tällaisissa asioissa tuomioistuimet ovat tarkkoja, mutta viime kädessä kyse on kikkailusta, sillä hätätilassa voidaan aina kuskata Elton John syntymätodistus mukanaan käräjäoikeuteen todistamaan, että hän on tehnyt omat levynsä. Kulut maksaa se, joka häviää jutun. Aivan riippumatta siitä, kuka tällä kertaa voittaa, taustalla ovat suuremmat asiat.

Kuvitellaanpa, että brittimuusikot Paul, John, George ja Ringo (nimet keksittyjä) ovat vuonna 1963 tehneet levyn, josta tuli niin suosittu, että sitä soitettiin myös Suomen radiossa.

Suomi oli vuonna 1961 säätänyt lain, jonka perusteella muusikoille ja levy-yhtiöille maksettiin korvauksia äänilevyjen soittamisesta radiossa. Korvauksien jakelusta vastasi tarkoitusta varten perustettu Gramex ry. Lakia olivat kansainvälisillä foorumeilla ajaneet suuret tuottajamaat kuten Iso-Britannia ja Saksa. Suomessa laki koski vain kotimaisia levyjä, sillä meillä pääteltiin aivan oikein, ettei vastavuoroisuudesta olisi paljoakaan iloa. Kun brittiartisteille ei maksettu korvauksia Suomessa, suomalaiset eivät saaneet korvauksia Britanniasta, mutta ketä tämä haittasi? Saman käytännön omaksuivat muutkin pienet maat.

Paulilla, Johnilla, Georgella ja Ringolla meni muutenkin lujaa, eivätkä he surreet Suomesta saamatta jääneitä pennosia. Heidän levy-yhtiötään asia harmitti, ja se käynnisti kansainvälisen kampanjan, jossa sopimusten ulkopuolelle jääneitä maita painostettiin tulemaan mukaan. Kaarina Suonion ministerikaudella 1985 Suomi ulotti Gramex-korvaukset koskemaan kaikkia maita, jotka olivat allekirjoittaneet asiaa koskevan Rooman sopimuksen.

Asiaan liittyi jippo. Levyteollisuus ja kansainväliset muusikkojärjestöt olivat niin onnellisia hankkeen läpimenosta, että ne allekirjoittivat paperin, jonka mukaan rahat ulkomaisten levyjen soitosta jätettäisiin Suomeen. Paulilta ja kumppaneilta kukaan ei luultavasti kysynyt mitään. Näillä rahoilla perustettiin Esittävän säveltaiteen edistämiskeskus, joka jakoi stipendejä suomalaisille taiteilijoille. Hieno ja isänmaallinen hanke. Kansainvälisillä levy-yhtiöillä oli omat haaraosastonsa Suomessa, joten ne saivat omansa pois. Kertyvän rahamäärän arvo kasvoi nopeasti, sillä samana vuonna käynnistynyt kaupallinen radio soitti paljon ulkomaista musiikkia.

Kun Suomesta tuli EU:n jäsen, järjestelyltä putosi ainakin periaatteessa pohja pois. Paul ja kumppanit olivat EU-kansalaisia, heillä piti olla Suomessa samat oikeudet kuin Reijo Taipaleella. Säveltäjille maksettavan korvaukset ovat vuosikymmeniä liikkuneet sujuvasti maasta toiseen. Jean Sibeliuksen ei tarvitse tehdä asiakassopimusta Slovenian Teoston kanssa ja päinvastoin, kotimaisen järjestön asiakkuus riittää.

Gramex-puolella järjestelmä ei toimi näin. Soittaja-Paul on eri asemassa kuin säveltäjä-Paul. En tiedä johtuuko isänmaallisuudesta vai kansallisen lainsäädännön eroista, mutta useimmissa maissa Gramexia vastaavat järjestöt ovat pihtailleet yksityisten taiteilijoiden korvausten maksamista ulkomaille ja asettaneet sille erilaisia ehtoja. Samaan aikaan rahavirrat ovat kasvaneet, kun parturiliikkeet ja aerobic-salit ovat ryhtyneet maksamaan korvauksia. Paul ja kumppanit, joiden levyjä on vuosikauden soitettu kaikkien Euroopan maiden radiokanavilla, alkoivat huolestua vanhuuden eläketurvastaan. He eivät ehdi itse asioida kaikkien tekijänoikeusjärjestöjen kanssa. Aika oli kypsä RAL:n kaltaisten yhtiöiden syntymiselle.

Teostolla on jo nyt Yhdysvalloissa kolme kilpailevaa sisarjärjestöä, joiden kanssa se on yhteistyössä. Teoriassa tekijänoikeusjärjestöjä voisi olla kuinka monta tahansa. Käytännössä tämä ei ole lainkaan yksinkertaista.

Tekijänoikeuslaki antaa Gramexille yksinoikeuden kerätä Suomessa korvauksia radioasemilta ja muilta äänilevymusiikin käyttäjiltä. Laki ei sano mitään siitä, miten rahat tulisi jakaa, vielä vähemmän siitä, miten niitä tilitetään ulkomaille. Musiikin käyttäjien ja Gramexin välillä on lukuisia erilaisia sopimuksia. Kertyneiden varojen jakamiseksi Gramex on kehittänyt omat sääntönsä. Ensin rahat jaetaan puoliksi levy-yhtiöiden ja taiteilijoiden kesken. Sitten toinen puolisko jaetaan kaikkien taiteilijoiden kesken siten, että solistit saavat suuremman osuuden kuin taustamuusikot.

Yhdellä levyllä voi esiintyä jopa sata muusikkoa. Ainakin Suomessa jokaisella heistä on oikeus tehtyyn tallenteeseen. Jos Helsingin käräjäoikeus velvoittaa Gramexia esittämään yksilöidyt laskelmat kaikille RAL:n edustamille taiteilijoille kertyneistä varoista, ollaan mielenkiintoisessa tilanteessa. Jokaisesta soittotapahtumasta syntyy erilainen korvaus, osa korvauksista hallinnoidaan kollektiivisesti erilaisten olettamusten perusteella. Suomessa ei edes tiedetä, millä kaikilla levyillä RAL:n taiteilijat ovat esiintyneet, elleivät he ole levyn päätähti, jonka nimi on etiketissä. Tämän tietäisi Gramexin brittiläinen sisarjärjestö PPL, jonka kanssa RAL ei ilmeisesti ole yhteistyössä. Mitä tehdään, jos levyllä soittaa sata muusikkoa, ja jokainen haluaa korvauksensa eri reittiä?

Mielenkiintoista. Kävipä jutussa miten tahansa, veikkaan että tekijänoikeuslakia joudutaan kohta taas täsmentämään.

Sivut

Pekka Gronow toimi asiantuntijana radion äänitearkistoissa. Hän kirjoitti blogissaan äänitteiden historiaan, arkistointiin ja tekijänoikeuteen liittyvistä asioista.