Tämä on arvio Mikko Huuskosen oikeustieteellisestä väitöskirjasta Copyright, Mass Use and Exclusivity – on the Industry Initiated Limitations on Copyright Exclusivity, especially regarding Sound Recording and Broadcasting. Teos löytyy sähköisessä muodossa yliopiston nettisivuilta (ethesis.helsinki.fi).
Jos nimet Kivimäki ja Haarmann ovat sinulle vieraita, voit saman tien hypätä jutun yli. Tekijänoikeudesta teoreettisella tasolla kiinnostuneelle lukijalle Huuskosen tutkimus on kiehtovaa luettavaa – tuulahdus raikasta ilmaa tekijänoikeuden hieman pölyttyneisiin kammioihin.
Tekijänoikeuden lähtökohtana on perinteisesti ollut tekijän yksinoikeus omiin teoksiinsa. Lain suojaamat teokset ovat tekijänsä yksinoikeutta, ja vain hän voi päättää, miten niitä käytetään. Yksinoikeuden periaate toteutuukin kirkkaasti silloin, kun taiteilija saa kammiossaan työn valmiiksi ja miettii, haluaako hän saattaa sen julkisuuteen. Julkaisemattomilla teoksilla on niin vahva suoja, ettei niitä voi edes ulosmitata, kuten maallisempaa omaisuutta.
Tekijän yksinoikeudesta ollaan kuitenkin kaukana, kun parturiliikkeen omistaja avaa radion, josta alkaa asiakkaiden iloksi kuulua Mikko Leppilammen ja Nina Tapion ”Jotain jää” (Radio Suomen eniten soitettu levy viime vuonna). Tekijän yksinoikeusperiaate edellyttäisi, että liikkeenharjoittaja hankkii tätä varten ensin luvan Leppilammilta, Tapiolta, säveltäjä Timo Koivusalolta, sovittaja Markku Johanssonilta sekä kaikilta Vantaan viihdeorkesterin jäseniltä, jotka vastaavat levyllä säestyksestä. Käytännössä riittää, että hiustaiteilijamme on maksanut Teostolle ja Gramexille vuotuisen maksun ja saa sitä vasten soittaa radiotaan rajoitukselta. On siirrytty alueelle, jota Huuskonen kutsuu nimellä ”teollisuuden aloitteesta aikaansaadut rajoitukset tekijän yksinoikeuteen”.
Menettelyyn on hyvät perustelut. Radio Suomi soittaa vuodessa kymmeniä tuhansia levyjä. Kaikki levyillä esiintyvät säveltäjät, sanoittajat, solistit ja säestäjät ovat tekijänoikeuslain näkökulmasta oikeudenomistajia. Vuodessa heitä kertyisi satoja tuhansia. Toisin kuin Radio Suomen toimitus, liikkeenharjoittaja ei edes tiedä etukäteen, mitä teoksia radiosta kulloinkin tulee. Jos hänen pitäisi ryhtyä hankkimaan lupia, hiusten leikkuusta ei tulisi mitään. Käytännössä vaihtoehtoja on kaksi: joko radio jää kiinni, jolloin Timo Koivusalo ei saa senttiäkään, tai sitten kehitetään jokin Teoston ja Gramexin tapainen järjestelmä hoitamaan trafiikkia.
Tekijänoikeuden kaksisataavuotista historiaa voidaankin pitkälti kuvata siirtymisenä yksinoikeuksista kollektiivisiin sopimuksiin, joita esimerkiksi Teosto edustaa. Pitkässä juoksussa kaikki ovat voittaneet. Muutokset eivät ole olleet kivuttomia, sillä aina jotkut voittavat enemmän kuin toiset. Eri vaiheissa on tehty erilaisia ratkaisuja. Tällä hetkellä taistelua käydään muun muassa musiikin jakelusta netissä. Kivuttomin ratkaisu olisi luultavasti velvoittaa teleoperaattorit maksamaan säveltäjille ja soittajille osuus laajakaistaverkkojen käyttömaksuista. Tätä ei halua kumpikaan osapuoli. Tekijät ja tuottajat pitävät kiinni yksinoikeusperiaatteesta ja haluavat myydä teoksia netissä kappalehintaan. Teleoperaattorit haluavat sälyttää vastuun sillä, joka laittaa musiikkia nettiin, vaikka tämä ei hyötyisi siitä senttiäkään.
Mikko Huuskonen käy perusteellisesti läpi tekijänoikeuden ja kansainvälisten tekijänoikeussopimusten historiaa ja pyrkii osoittamaan, miten tekniikan kehitys on heijastunut tekijänoikeuslakiin. Tyypillisesti uuteen teknologiaan perustuva teollisuus – äänilevy, elokuva, radio, televisio ja niin edespäin on ryhtynyt käyttämään teoksia uusilla tavoilla, joita lainsäätäjä ei ole osannut ennakoida. Käyttöehdoista on riidelty aikansa. Sen jälkeen on joko sovittu asiasta, ja lainsäätäjä on kirjannut lakiin uuden käytännön, tai asiasta ei ole päästy sopuun, vaan lainsäätäjä on omatoimisesti ratkaisut sen ja pakottanut osapuolet sopuun.
Kokonaisuudessaan tutkimus on hyödyllinen katsaus tekijänoikeuden kansainväliseen historiaan ja tekijänoikeutta uudistaneisiin voimiin. Huuskonen nojaa vahvasti oikeustaloustieteeseen, Suomessa heikosti esillä olleeseen tutkimussuuntaan. Suuret linjat piirtyvät uskottavasti. Yksityiskohdissa marginaaliin tulee enemmän kysymysmerkkejä. Jos tutkimus kuuluisi historian alaan, esitarkastajat olisivat luultavasti laittaneet väittelijän täydentämään aineistoaan. Paikoitellen lähdeaineisto on ohutta, ja kulttuuriteollisuuden kehitystä koskevista jaksoista olisi helppo listata aukkopaikkoja. Olennaisia aukot eivät ole, eivätkä ne vaikuta kokonaiskuvaan. Monin paikoin kirja herättää kuitenkin uusia kysymyksiä.
Esimerkiksi Rooman sopimuksen syntyä vuonna 1961 koskeva jakso on suppea ja jossakin määrin yksipuolinen. Rooman sopimus laajensi ensi kertaa tekijänoikeuslakia koskemaan ns. naapurioikeuksia, esittäviä taiteilijoita ja äänitetuottajia. Nämä oikeudet otettiin samana vuonna myös Suomen lakiin, ja käytännöllisenä seurauksena Yleisradio ryhtyi maksamaan Gramex-korvauksia muusikoille ja levytuottajille.
Huuskonen näkee Rooman sopimuksen kompromissina esittävien taiteilijoiden ja radioasemien intressien välillä. Taiteilijat eivät saaneet yksinoikeutta, ainoastaan oikeuden korvaukseen, joka oli toteutettava kollektiivisesti. Radioasemat saivat entiseen tapaan soittaa levyjä, kunhan maksoivat korvauksen. Osapuolia oli kuitenkin enemmän. Sopimusta ajoivat suuret levytuottajamaat kuten Iso-Britannia. Suomen tapaiset pienet maat jarruttelivat. Luxemburg, jossa on iso radioasema mutta käytännöllisesti katsoen ei lainkaan levytuotantoa, liittyi sopimukseen vasta EU:n pakottamana. Mielenkiintoinen on myös Yhdysvaltain rooli. Maa ajoi ensin aktiivisesti sopimusta, mutta ei koskaan ole liittynyt siihen. Sen sijaan se sai hankituksi amerikkalaisille levyille osittaisen suojan Euroopassa juoksupoikansa Britannian avulla. Jos amerikkalainen levy julkaistaan samaan aikaan Yhdysvalloissa ja Britanniassa, BBC joutuu maksamaan sen soitosta korvauksia. Amerikkalaiset radioasemat eivät koskaan maksa korvauksia brittibändien levyjen soitosta. Suomi ei sentään mennyt tähän halpaan.
Toisesta näkökulmasta naapurioikeudet voidaan nähdä ensimmäisenä askeleena kohti tekijänoikeuden klassisten periaatteiden murtumista, jonka kulminaationa on ollut viime vuonna voimaan tulleiden teknisten suojajärjestelmien tekijänoikeus. Klassisen tekijänoikeusajattelun mukaan tekijänoikeus kuuluu aina tekijälle, luovalle ihmiselle. Osakeyhtiö ei voi luoda teoksia. Teoksen on oltava riittävän omaperäinen, Väinö Linnan kirjoittama ostoslista ei ole teos, vaikka se voi olla historiallisesti mielenkiintoinen. Naapurioikeuksissa näistä periaatteista luovuttiin. Yhtiö voi luoda suojattuja tallenteita, jokainen äänitetty nauhanpätkä ja radion mittaustauko ovat suojattuja sisällöstä riippumatta. Mutta viime kädessä kyse on samasta ilmiöstä, jonka Huuskonen ottaa esiin tietokoneohjelmien suojan kohdalla: suojan tarve oli käytännössä ilmeinen, tekijänoikeuslaista poimittiin sopivat kohdat ja periaatteista viis. Tervettä realismia.
