Pekka Gronow

Listan kärjessä

Listan kärkeen nouseminen on monen äänilevyillä esiintyvän taiteilijan suurin toive. Äänilevyalan lehdet julkaisvat säännöllisesti tietoja eniten myydyistä ja soitetuista levyistä. Kun levy on listalla, lumipalloefekti alkaa vaikuttaa. Radioasemat Suomessa soittavat levyä, koska se Yhdysvaltain on listalla. Levykaupat nostavat sen etuhyllyyn, koska se on listalla. Levyä myydään entistä enemmän, ja se nousee listalla ylemmälle sijalle.

Kaikki alalla toimivat ihmiset tietävät, että osa listoista on puhdasta bluffia. CD-sinkkuja myydään niin vähän, että erillisen single-listan kokoamisessa ei ole mitään mieltä. Parhaimmillaan single-listalle saattaa nousta muutaman sadan levyn myynnillä, kun muita sinkkuja myydään vielä vähemmän. Näitäkin listoja tehdään.

Isompi juttu on kuitenkin se, että Yhdysvalloissa ja eräillä muilla suurilla levymarkkinoilla on jo kauan ollut maan tapa, että levy-yhtiöt maksavat radioasemille pimeää rahaa levyjen soitosta. Ilmiö tunnetaan nimellä payola, ja sitä on selvitelty viranomaisten voimin 1950-luvulta saakka. Pari vuotta sitten New Yorkin valtion syyttäjänvirasto julkaisi useita satoja sivuja puhtaaksikirjoittuja kopioita levy-yhtiöiden ja radiotoimittajien välisistä puheluista, joista kävi ilmi, että rahan ohella maksuna kävi esimerkiksi ilmainen loma Las Vegasissa ja pino pelimerkkejä. Radiossa soitettuja levyjä ei siis valittu ensi sijaisesti sillä perusteella, että toimittajan mielestä kyse oli hyvästä musiikista. Ei edes siksi, että levyä oli jo myyty paljon. Valinnan perusteena oli yksinomaan se, että toimittajalle maksettiin levyn soittamisesta, mutta tätä ei yleisölle kerrottu. Neljä suurta levy-yhtiötä ja kaksi radioasemaa tuomittiin New Yorkissa yhteensä yli 36 miljoonan dollarin korvauksiin.

Yhdysvaltain viestintävirasto FCC on jatkanut laittoman käytännön selvittelyä liittovaltion tasolla, ja totesi, että suurten levy-yhtiöiden ja radioketjujen yhteistyö on yleistä kautta maan. Associated press kertoo, että kaikkiaan 1653 radioasemaa oli sekaantunut juttuun. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että pienten levy-yhtiöiden on ollut erittäin vaikea saada omia tuotteitaan esiin radiossa - aivan riippumatta siitä, miten hyviä ne ovat olleet. Viraston päätöksen perusteella radioketjut joutuvat maksamaan 12,5 miljoonaa dollaria sakkoja ja antamaan korvauksetta pienyhtiöiden käyttöön 4200 tuntia mainosaikaa.

Alalla toimivien ihmisten käsityksen mukaan payolaa ei juuri esiinny Suomen kaltaisissa pienissä maissa. Se ei ole tarpeen, kun suurten maiden soittolistat heijastuvat meille omalla painollaan. (Kiitos juttuvinkistä Marko Ala-Fossille).

Faktaa ja fiktiota levyjen keräilystä, osa 3

0 kommenttia

Kuka oli Suomen ensimmäinen merkittävä äänilevyjen keräilijä? Hän oli tekniikan tohtori Gunnar Andersson, joka pelasti sodan aikana huomattavan kokoelman varhaisia suomalaisia levyjä. Traagista asiassa oli, että ne hävisivät kuudeksikymmeneksi vuodeksin arkiston kätköihin ja tulivat esiin vasta pari vuotta sitten.

Gunnar Andersson syntyi Helsingissä 1888. Hän oli suorittanut tutkintonsa Saksassa, Strelitzin polyteknisessa instituutissa 1912 ja teki pitkän päivätyön Helsingin kaupungin puhtaanapitolaitoksen johtajana. Matrikkelitietojen mukaan hän oli arvostettu lämpötekniikan asiantuntija, mutta mikään elämänkertatiedoissa ei viittaa taiteellisiin harrastuksiin.

Turun Sibelius-Museossa on kuitenkin kirje, jonka Andersson on ison levypaketin mukana vuonna 1943 lähettänyt museon johtajalle, professori Otto Anderssonille (tuskin mitään sukua). Sodan aikana Suomessa oli valtava pula kaikista raaka-aineista. Levyjen puristuksessa tarvittavaa massaa ei saatu ulkomailta, ja niinpä jokaisen asiakkaan, joka halusi ostaa uuden äänilevyn, täytyi antaa vaihdossa vanha levy jauhettavaksi massaksi. Tässä mylläkässä meni muruiksi suuri määrä historiaa.

Kaikesta päätellen Gunnar Andersson oli ainoa, joka oivalsi, että näin voisi hävitä jotakin korvaamatonta. Suomessa ei 1940-luvulla ollut yhtään julkista äänilevyarkistoa. Yleisradion äänilevystö oli perustettu vasta 1935, eikä siellä oltu kiinnostuneita vuosisadan alun akustisista levyistä, jotka eivät soveltuneet sen ajan radiolähetyksiin.

Kaikesta päätelleen Anderssonilla oli hyvät välit Helsingin levykauppojen myyjättäriin, sillä hän viittaa kirjeessään Westerlundin neitosiin (musiikkikauppa kauppa sijaitsi nykyisen Akateemisen kirjakaupan paikalla): "Anledningen till att Westerlund knyckte på dig beträffande skivorna berodde enbart på, att jag hade sagt åt fröknarna, att jag skulle sända dem till Åbo akademis musikhistoriska samlingar. Det är nämligen ibland svårt att få försäljerskorna med på galoppen. De tycka mera om att genast bryta sönder de gamla skivorna och kasta dem i den så kallade massalådan."

Kirjeen mukana museoon saapui mm oopperalaulajien Alarik Ugglan ja Hjalmar Freyn varhaisia levyjä, yksi niistä ainoa säilynyt kappale. Kaiken lisäksi Andersson ajoittaa saatekirjeessään levyt varsin tarkasti, ja selittää veli professorille Gramophone-yhtiön mustien ja vihreiden levyetikettien eron. Suomessa ei tällaista tietoa ollut laajemmalti tarjolla, ja veikkaisinkin, että Anderssonilla oli käytössään tanskalaisen keräilijän Hegermann-Lindencronen 1930-luvulla julkaistu opaskirja oopperalevyjen keräilijöille.

Turussa levyt talletettiin tarkoin Sibelius-museon kellariin, mutta niiden luettelointi jäi puolitiehen. Kun Urpo Haapanen ja Rainer Strömmer 1970-luvulla julkaisivat ensimmäiset luettelot historiallisista suomalaisista levyistä, kellekään ei tullut mieleen käydä tarkistamassa Turun kokoelmia. Nyt ne on kuitenkin inventoituja ja digitoitu tarkoin.

Miten Gunnar Anderssonin harrastukselle kävi, oliko hänellä ehkä itsellään merkittävä levykokoelma? Hän kuoli vasta 1975, joten olisin hyvinkin voinut kysyä häneltä itsessään, mutta siinä vaiheessa hän ei ainakaan toiminut aktiivisesti keräilypiireissä. Ansaitsee kuitenkin monumentin.

Faktaa ja fiktiota levyjen keräilystä, osa 2

0 kommenttia

”High fidelity” oli elokuva fiktiivisistä levykeräilijöistä. ”American splendor”, joka on nähty Suomessa ainakin Rakkautta ja anarkiaa-festivaalilla, on täyspitkä dokumentti todellisesta keräilijästä. Shari Springer Bermanin ja Robert Pulcinin vuonna 2003 ohjaaman elokuvan päähenkilö on Harvey Pekar, Clevelandissa asuva keräilijä ja kirjailija. Hänen tunnetuin graafinen novellinsa on nimeltään ”Kuinka pääsin eroon levyjen keräilystä ja ryhdyin julkaisemaan sarjakuvalehteä rahoilla, jotka näin säästin”.

Harvey Pekar (s. 1939) edustaa henkilötyyppiä, jollaisia me kaikki tunnemme ja monet itsekin olemme. Julkisuudessa hän oli tunnettu jazzkriitikko, jonka arvosteluja Down Beat –lehdessä on seurattu Suomessakin. Arkielämässä hän oli Clevelandin keskussairaalan toimistovirkailija, joka käytti koko aktiivisen työelämänsä potilaskorttien lajitteluun. Piirtäjä Robert Crumb, joka tutustui häneen vuonna 1962, kirjoittaa ystävästään seuraavasti:

”Harvey was the first person I ever met who I thot was a genuine hipster. I was very impressed. He was heavily into modern jazz, had big crazy abstract paintings on the walls of his pad, and talked bop lingo, had shelves and shelves of books and records, and never cleaned his apartment…and he was seething, intense, burning up always moving, pacing, jumping around …just like a character out of Kerouac.

Twenty years later, still coming out of his skin, Pekar still lives on Cleveland’s east side… those same abstract paintings are now covered with dust and grime. Actually, it turns out he is one of the most stable guys I know”.

Viidentoista vuoden ajan Pekarin elämän täytti jazzlevyjen arvostelu ja keräily. Keräily saavutti hänen oman käsityksensä mukaan sairaalloiset mittasuhteet, kunnes hän vuonna 1976 pääsi eroon siitä. Hän vaihtoi yhden manian toiseen ja ryhtyi julkaisemaan sarjakuvalehtiä, joihin hän itse kirjoitti tekstit. Asiaa helpotti se, että hänen nuoruudenystävinnsä kuului tunnettuja piirtäjiä kuten Robert Crumb, jonka hän lievän painostuksen jälkeen sai yhteistyökumppanikseen.

Pekarin parhaat sarjat on sittemmin julkaistu kirjana nimillä ”American Splendor” ja ”More American Splendor”. Pekaria voisi kutsua arjen romantikoksi. Hän kertoo omaelämänkerrallisia tarinoita sairaalan työntekijöistä, supermarketin kassajonosta, rahan puutteesta, siivouksen vaikeudesta ja tietysti äänilevyistä. Tarinoissa vilahtaa myös kaksi ex-vaimoa, tuttuja muusikoita ja muita kulmakunnan tyyppejä. Sarjakuviin perustuva elokuva on sekoitus todellista elämää ja sarjakuvia, osan ajasta Pekar esittää itse itseään, välillä roolihahmoa esittää näyttelijä. Todellisuus ja fiktio sulautuvat yhteen.

Faktaa ja fiktiota levyjen keräilystä, osa 1

0 kommenttia

Nick Hornbyn "High fidelity" on varmaankin tunnetuin romaani, jonka aiheena on levyjen keräily. Kirjan tapahtumat keskittyvät suurelta osin levydivarin ympärille, ja Hornby on sisällyttänyt juoneen myös tunnetun urbaanilegensan naisesta, joka avioeron jälkeen myy pilkkahintaan miehensä arvokkaan kokoelman - sen jälkeen kun mies on karannut Espanjaan perheen au pairin kanssa.

Keräilijöitä on monenlaisia, niin myös keräilyn kohteita. Kaikkea voi kerätä, pokemon-korteista höyryvetureihin, kunhan kohdetta on olemassa rajallinen määrä, ja keräilijällä ainakin teoriassa mahdollisuus saada kokoon täydellinen sarja kohdettaan.

Keräilyssä on ulkopuolisen silmissä paljon humoristisia piirteitä, mutta suurin osa maailman museoista olisi melko tyhjiä, ellei keräilijöitä olisi olemassa. Jos vanhaa taidetta, kirjoja tai äänilevyjä hankittaisiin julkisiin kokoelmiin vain budjettivaroin ja virkatyönä, ne olisivat jokseenkin niukkoja. Suomen merkittävin keräilijä on varmaankin ollut Matti Pohto, oppimaton kulkukauppias, joka Turun yliopiston kirjaston palon jälkeen keräsi kokoon merkittävän osan vanhinta suomalaista kirjallisuutta. Monet yksityiset kokoelmat päätyvät omistajan kuoleman jälkeen julkisiin laitoksiin.

Rutgersin yliopiston kuuluisa jazzhistoriallinen kokoelma on sekin suurelta osin keräilijöiden työtä. Eurooppalaiset jazzlevyt ovat peräisin Harold Flakserin kokoelmasta. Hänenkin elämästään voisi kirjoittaa romaanin. Tutuistuin häneen 60-luvulla, jolloin hänellä oli Brooklynissa kolme asuntoa. Yhdessä olivat levyt, toisessa jazzlehdet, kolmannessa asui hän itse. Hän oli erityisen ylpeä siitä, että hänellä oli ainoa täydellinen sarja Hollannin Itä-Intiassa 1930-luvulla ilmestynyttä jazzlehteä. Harold kiristi minua jatkuvasti hankkimaan suomalaisia jazzlevyjä kokoelmaansa. Onnistuin sentään löytämään yhden Ramblers-orkesterin Sointu-merkille tekemistä levytyksistä. Sekin on nyt Rutgersissa.

Erään kerran Harold Flakser ilmestyi Helsinkiin suoraan Reykjavikista, jossa hän oli ollut jäljittämässä islantilaisia levyjä. Hän oli käynyt tapaamassa islantilaista keräilijää Jon Kjartanssonia ja saanut mukaansa tämän julkaiseman diskografian islantilaisista savikiekoista, Skra yfir izlendskar hljomplötur. Yhtään jazzlevyä hänen haaviinsa ei kuitenkaan ollut tarttunut. Kävinj myöhemmin itsekin katsomassa Kjartanssonia hänen postimerkkikaupassaan Reykjavikin keskustassa. Hän valitti, että luettelon julkaisemisen jälkeen hänen oli ollut vaikea löytää uusia levyjä kokoelmaansa, kun hinnat olivat nousseet.

Tämä palautui mieleeni, kun sain hiljattain käsiini islantilaisen Arnaldur Indridasonin uusimman dekkarin "Röddin". Se on juuri ilmestynyt ruotsiksi pokkarina nimellä "Änglarösten". Komisario Erlendur saa jouluaattona selvitettäväkseen reykjavikilaisen hotellin vahtimestarin murhan - tapahtumapaikka voisi olla esimerkiksi Hotelli Loftleidir. Pian käy ilmi, että vahtimestari on aikanaan ollut tunnettu tenavatähti, kuuluisa poikasopraano, jonka lupaava kansainvälinen ura katkesi äänenmurrokseen. Hänen levyillään on Japanissa yhä kova kysyntä.

Yksi epäillyistä on englantilainen levyjen keräilijä Henry Wapshott, joka on saapunut Lontoosta asti Islantiin etsimään tenavatähden kahta singleä. Wapshottin keräilykohteena ovat poikakuorot, kuten Wiener Sängerknaben, ja eriyisesti poikasopraanoiden levyt.

En paljasta, miten Wapshottin käy. Mutta on mielenkiintoista nähdä, tuleeko keräilijöistä salapoliisiromaaneihin samanlaisia vakiohahmoja kuin hovimestarit Agatha Christien aikana. Miksi ei, ainakin kyseessä on melkoisen värikäs joukko.

Tekijänoikeuden tasavero

0 kommenttia

Tekniikan nopea kehitys on nostanut esiin ääniä, jotka ennustavat tekijänoikeuslainsäädännön pikaista muuttumista. Kunhan vain investoimme nopeasti nettitelevision vaatimaan infrastruktuuriin ja muihin vastaaviin hankkeisiin, tekijänoikeudet kyllä sopeutetaan tekniikan vaatimuksiin. Tällaisia kirjoituksia on näkynyt myös suomalaisessa lehdistössä.

Käytännössä asia ei välttämättä ole aivan näin yksinkertainen. Tekijänoikeuslaki rakentuu pitkälti tekijöiden yksilöllisten oikeuksien varaan. Lisäksi tekijänoikeus on vahvasti ankkuroitu sitoviin kansainvälisiin sopimuksiin. Jos Suomen eduskunta päättäisi, että verkossa voi vapaasti levittää Walt Disneyn piirtämiä ankkoja, maamme olisi pian syytettynä maailman kauppajärjestön tuomioistuimessa. Ilmassa onkin aivan yhtä paljon merkkejä tekijänoikeuslainsäädännön kiristymisestä kuin sen väljentymisestä.

Itse asiassa tällainen keskustelu ei ole mitään uutta. Internetin tulo muistuttaa radion nousua 80 vuotta sitten. Radio oli ensimmäinen sähköinen media, jossa yleisölle jaettiin suuria määriä musiikkia ja muuta suojattua aineistoa. Alkuvaiheessa radioasemat eivät halunneet maksaa käytöstä mitään – lähetyksethän olivat silkkaa mainosta tekijöille. Tekijät taas vaativat oikeutta laskuttaa viimeisen päälle kaikesta käytöstä. Lopulta päädyttiin kompromissiin, musiikin radiointia varten luotiin niin sanottu sopimuslisenssijärjestelmä. Säveltäjät eri maissa luovuttivat teostensa radiointioikeudet Teoston tapaisille järjestöille, jotka puolestaan sopivat radioasemien kanssa vuotuisista korvauksista. Radioasemien näkökulmasta etuna oli, että päästiin eroon hankalista ja kalliista neuvotteluista tuhansien oikeudenomistajien kanssa. Säveltäjät ja kustantajat taas hyötyivät, kun helppo saatavuus laajensi valtavasti musiikin käyttöä. Kaksikymmenluvulla radioasemien ei vielä tarvinnut neuvotella levy-yhtiöiden kanssa, koska ns naapurioikeuksien suojaa ei vielä ollut olemassa, mutta myöhemmin malli otettiin käyttöön radioasemien ja levy-yhtiöiden välisissä korvaussopimuksissa.

Näistä asioista on viime vuosina ilmestynyt valtava määrä kirjallisuutta. Voidaan jopa puhua uuden tieteenalan, tekijänoikeuden taloustieteen kehittymisestä. Alan johtaviin guruihin kuuluu amerikkalainen William W. Fisher III, joka kirjassaan Promises to keep: technology, law and the future of entertainment (Stanford , CA 2004) esittää erilaisia skenaarioita tekijänoikeuksien kehitykselle. Kirjoittaja ei ole kuka tahansa; hän on Harward Law Schoolin immateriaalioikeuden professori ja syvästi huolissaan tekijänoikeusjärjestelmän toimivuudesta.

Kirjoittaja muistuttaa, että järjestelmän taustalla on alkujaan lupaus kulttuuritarjonnan monipuolisesta kasvusta, jos tekijöiden oikeuksia suojellaan. Yhdysvalloissa ”lupaus” on kirjoitettu vuonna 1789 perustuslakiin: ”The Congress shall have the power… to promote the progress of science and the useful arts, by securing for limited time to authors and inventors the exclusive right in their respective writings and discoveries”. Fisherin mielestä lupaus ei ole toteutunut. ”Jos nykyistä tekniikkaa voitaisiin täysin hyödyntää, tuloksena olisi ääni- ja kuvatallenteiden hinnan jyrkkä lasku, taiteilijoiden ansiot nousisivat, nykyistä useammat taiteilijat voisivat tavoittaa maailmanlaatuisen yleisön, saatavilla olevan musiikin ja elokuvatarjonnan määrä kasvaisi jyrkästi, ja yleisö voisi paljon helpommin osallistua kulttuurisen ympäristön muotoutumiseen. On surullista, että emme toistaiseksi ole pystyneet hyödyntämään näitä mahdollisuuksia. Sen sijaan olemme hukanneet paljon energiaa lain tulkitsemiseen ja muuttamiseen puolustaessamme vanhentuneita yritysmalleja. Yritykset paikata lain padossa olevia reikiä ovat epäonnistuneet, ja viihdeteollisuus on ajautunut kriisiin”.

Jokainen tietää, mitä padossa olevat reiät tarkoittavat. Internetissä on haettavana paljon tekijänoikeuslain suojaamaa aineistoa, joka on laitettu sinne luvatta. Tämä on saanut monet uskomaan, että internetin valvominen on mahdoton tehtävä. Tämä on kuitenkin totta vain tiettyyn rajaan saakka. Ei ylinopeuksia tai pimeän työvoiman käyttöäkään saada koskaan kitketyksi pois, mutta säädöksiä ja valvontaa kiristämällä niihin voidaan vaikuttaa. Tuhat valvontakameraa lisää ja haltijavastuu voimaan, niin moni autoilija katsoo tarkemmin mittariin. Samalla tietysti valvonnasta yhteiskunnalle aiheutuvat kustannukset kasvavat.

Internetiä voidaan siis teoriassa valvoa tarkemmin, ja yksi skenaarioista onkin nykyistä tiukempi ja kovemmilla rangaistuksilla tuettu malli, jossa kaikesta netissä jaettavan aineiston käytöstä olisi sovittava tapauskohtaisesti ja asiakkaita laskutettaisiin käytön mukaan. Fisher näkee tässä ratkaisussa selkeä tehokkuutta, ja mutta osoittaa myös, miten se johtaisi viestinnän keskittymiseen ja suurten monikansallisten tuottajien aseman voimistumiseen.

On mielenkiintoista ajatella, mitä olisi tapahtunut, jos ratkaisu olisi hyväksytty jo 1920-luvulla radion musiikkia koskeviin sopimuksiin. Kaikesta käytöstä sovittaisiin tapauskohtaisesti. Nykyistä tasahintajärjestelmää ei olisi koskaan syntynyt, sillä kaikki levyt eivät ole radiossakaan tasa-arvoisia. Promo-vaiheessa radioasemat saisivat soittaa uusia levyjä ilmaiseksi. Hittien soittamisesta perittäisiin huimaavia korvauksia, ja oikeudenomistajat järjestäisivät niidne radiointioikeuksista huutokauppoja. Listalta pudonneita kappaleita taas saisi soittaa alennushintaan. Gramexin, Teoston ja Kopioston kaltaisia järjestöjä ei tarvittaisi lainkaan, kun kaikesta sovittaisiin suoraan oikeudenomistajien kanssa.

Käytännössä tällainen järjestelmä olisi nykyisinkin täysin toteuttamiskelpoinen voimasoiton varaan rakennetuilla radioasemilla. Suomessakin on monia asemia, joilla soi vuoden aikana vain pari tuhatta eri levyä. Yleisradio sen sijaan muuttuisi pelkäksi puheradioksi, koska sadan tuhannen levyn käytöstä ei mitenkään pystyttäisi sopimaan yksilöllisesti.

Fisherin vaihtoehtoinen skenaario onkin radiossa toteutettua järjestelyä vastaavan lisenssijärjestelmän tuominen verkkomaailmaan. Ilmaisia lounaita ei ole, jollakin tavoin aineiston tuottaminen internetiin pitää rahoittaa. Fisherin mallissa netin käyttäjät saisivat kiinteään hintaan käyttää kaikkea verkkoon syötettyä aineistoa. Tätä varten luotaisiin siis jonkinlainen tv-lupamaksua vastaava ”nettilupamaksu”, joka perittäisiin internetin käyttäjiltä. Kerätyt rahat jaettaisiin oikeudenomistajille käytön mukaan samaan tapaan kuin nykyiset Teosto- ja Gramex- korvaukset. Ratkaisu olisi hänen mukaansa edullisin sekä tekijöille että kuluttajille, kun käyttö kasvaisi ja tulot sen mukana.

Fisher ei valitettavasti pysty esittämään yksilöityä mallia siitä, miten järjestelmä käytännössä toimisi: miten korvauksien suuruus määriteltäisiin, kuka ne perisi, miten ne jaetaan. Hän ei myöskään tarkastele asian kansainvälisiä ulottuvuuksia, vaan luottaa amerikkalaisena ilmeisesti siihen, että muuta maat yhtyisivät ratkaisuun. Joka tapauksessa kirja suositeltavaa luettavaa kaikille, jotka haluavat asia-argumenttien pohjalta pohtia tekijänoikeuden vaihtoehtoisia kehittämismalleja.

Ghazaleita ja Lollywoodia

0 kommenttia

Ylen Radio 1 lähettää lauantaina 27.1. ja 10.2. klo 13 alkaen nimellä ”Merkkituote” kaksi mielenkiintoista ohjelmaa Intian islamilaisten mogulihallitsijoiden historiasta, kulttuuriperinteestä ja runoudesta. Ohjelmissa kuullaan 1800-luvun intialaisten runoilijoiden kuten Mirza Ghalibin, Mir Taqi Mirin ja Daag Dehlevin tekstejä tunnettujen laulajien esittäminä. Näitä urdunkielisiä lauluja kutsutaan ghazaleiksi. Ohjelmien uusinnat ovat lähetystä seuraavana maanantaina.

Ohjelmat on toimittanut Shubh Suri, pitkään Suomessa asunut intialainen. Hänen edelliset ohjelmansa samassa sarjassa viime kesänä käsittelivät uudempaa intialaista kulttuuria: otsikkona oli ”Pakistanin elokuvateollisuus Lahoressa. Monet tietävät jo, että ”Bollywood” on Intian Hollywoodin eli Bombayn filmistudioitten lempinimi. Harva on ehtinyt tutustumaan myös sen pakistanilaiseen vastineeseen, ”Lollywoodiin”, Lahoressa tuotettuihin elokuviin. Pakistanilaisen elokuvamusiikin suuri tähti oli Noor Jahan, jota kuultiin näissä ohjelmissa.

Minulla ja Surilla on pitkään ollut yhteinen kiinnostuksen kohde, intialaiset 78 kierroksen levyt. Suri kertoi hankkineensa ensimmäiset grammarinsa koulupoikana Delhissä Jama Masjidin ympärillä olevasta romukaupasta kymmenellä rupialla. Intiassa julkaistiin savikiekkoja paljon pitempään kuin Euroopassa, jopa ensimmäiset Beatles-levyt ehtivät ilmestyä Intiassa 78 kierroksen painoksina. Enimmäkseen Intiassa tietenkin tuotettiin paikallista musiikkia.

Suri joutui jättämään levynsä Intiaan, kun hän muutti Suomeen 1960-luvulla. Hän kertoi ilahtuneena, että nyt näitä vanhoja levytyksiä alkaa taas olla saatavissa verkossa: esimerkiksi osoitteessa www.pakistanimusic.com on laaja valikoima uutta ja vanhaa musiikkia. En ole aivan varma, onko turvallista ostaa luottokortilla tavaraa kaukaisista paikoista, mutta suurta osaa levyistä voi tässä osoitteessa myös koekuunnella ilmaiseksi.

Puhutteko moldovaa?

1 kommentti

Jokainen tietää wikipedian, vapaaehtoisin voimin kootun netti-tietosanakirjan. Wikipedioita on tällä hetkellä yli kahdellasadalla kielellä. Harvempi on ehkä huomannut, että wikipediassa käydään kiivasta kielitaistelua muun muassa siitä, onko moldovan kieltä ylipäänsä olemassa. Kohta saamme ehkä käyttöömme myös meänkielisen wikipedian.

Suurin wikipedia on tietysti englanninkielinen, jossa on yli miljoona artikkelia. Seuraavaksi suurimmat kieliryhmät ovat saksa, ranska, puola ja japani. Suomi on 13. sijalla ja ylittää kohta sadantuhannen artikkelin rajan. Intoilijoiden ylläpitämiä wikipedioita löytyy jopa gootin, manxin ja cornwallin kielillä, joita ei kukaan ole puhunut satoihin vuosiin.

EI ole mitään yksiselitteistä tietoa siitä, montako kieltä maailmassa on. Kielen ja murteen välinen raja on veteen piirretty. Norjalainen kielitieteilijä Einar Haugen on sanonut, että kieli on murre, jolla on oma armeija. Tämäkään ei täysin päde, sillä norjan kieliä on kaksi.

Poliittisen kartan muutokset näkyvät myös kielissä. Vielä kaksikymmentä vuotta sitten bosnian kieltä ei ollut olemassa, nyt sillä on kukoistava wikipedia. Parhaillaan puuhataan montenegron kielistä wikipediaa, vaikka vielä hiljattain useimmat montenegrolaiset luulivat puhuvansa serbiaa.

Moldovassa kehitys on kulkenut päinvastaiseen suuntaan. Moldavian neuvostotasavallan virallinen kieli oli kyrillisin kirjaimin kirjoitettu moldova. Itsenäisen Moldovan tiedeakatemian mielestä maassa puhutaan samanlaista romaniaa kuin Bukarestissa. Poikkeuksena on venäläisten miehittämä Transdnistria, jossa vanha kirjoitustapa on vielä käytössä.

”Moldovan” kielellä julkaistiin neljänkymmenen vuoden aikana suuri määrä kirjallisuutta. Kaksi sukupolvea oppi kirjoittamaan äidinkieltään kyrillisin merkein. Voisi kuvitella, että moldovankielinen tiedosto palvelisi monia ihmisiä, vaikka useimmilla heistä ei ehkä olekaan nettiyhteyttä. Moldovalainen wikipedia on kuitenkin jatkuvan spammauksen kohteena, ja tällä hetkellä se on lukittu valvojien toimesta.

Itse asiassa meidänkin rajoillamme käydään tällä hetkellä kielitaistelua, joka on täysin verrattavissa Balkanilla tapahtuvaan uusien kielten syntyyn. Ruotsin tornionjokilaakson 40,000 suomenkielistä asukasta ovat perustaneet uuden kielen, jota kutsutaan meänkieleksi. Se on hyväksytty yhdeksi ruotsin virallisista vähemmistökielistä ja sitä voi opiskella koulussa. Tornionjoen toisella puolella kieltä pidetään yhä suomen murteena.

Meänkielen synty on enemmän poliittinen kuin kielitieteellinen ilmiö, vaikka ketään ei ole ammuttu eivätkä hallitukset ole vaihtaneet nootteja. Suomen puolella meänkielen syntyä on tuskin huomattukaan. Hyvä näin. Paikalliset kielet ja murteet ovat kaikkialla Euroopassa myötätuulessa. Sisilian, sardinian, aragonin, oksitaanin, limburgin, lombardin, friulin, venetsian, kashubin ja vörun kielillä on jo omat, varsin mittavat wikipediansa. Meänkielellä ei vielä ole. Voitaisiinkin sanoa, että meänkieli osoittaa elinkelpoisuutensa, jos se saa aikaan oman wikipedian.

Westö ja Tshaikovski

0 kommenttia

Eletään kevättä Helsingissä kohtalokkaana vuonna 1917. Kjell Westön romaanissa ”Missä kuljimme kerran” Lucie Lilliehjelm käy ystävättäriensä kanssa oopperassa katsomassa Carmenia ja kuuntelee gramofonillaan kerran toisensa jälkeen Tshaikovskin viulukonserttoa, koska hänelle muita viulukonserttoja ei ole olemassakaan. Mutta mitä levytystä Lucy L. kuuntelee, kuka on solisti?

Vanhemmassa suomalaisessa kirjallisuudessa on vähän viittauksia äänilevyihin. Äkkiseltään tulee mieleen vain Veijo Meren novelli, jossa soi ”Muistoja Pohjolasta”. Tämä heijastaa varmasti sitäkin, että 1960-luvulle saakka levysoittimia oli Suomessa harvoissa kodeissa. Maailmankirjallisuudessa äänilevymusiikilla on suurempi osuus. Esimerkiksi Thomas Mannin Taikavuoressa Hans Castorp kuuntelee parantolassa Rubinsteinin Romanssia.

Mietimme aikanaan Ilpo Saunion kanssa, mitä levytystä Castorp on kuunnellut, ja päättelimme, että kysymys oli Joseph Szigetin levytyksestä vuodelta 1908. Siteeraan vuosien takaa kirjaamme Äänilevytieto: ”Thomas Mannin romaanissa Taikavuori juuri tätä kappaletta kuuntelevan Hans Castorpin on täytynyt asettaa levylautaselleen Szigetin tulkinta, koska muita ei tuohon aikaan ollut saatavissa.”

Sittemmin olen oppinut, että Romanssista oli vuonna 1913 myös Kubelikin versio, joka sopisi ”Taikavuoren” tapahtuma-aikoihin juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa. Tämä osoittaa, että on vaarallista ruveta vertailemaan fiktiota ja todellisuutta. Yritän silti. Mitä musiikkia fiktiivisten Lilliehjelmien kodissa Helsingissä olisi voitu kuunnella? Carmen ainakin sopii hyvin kuvaan, se oli Suomalaisen oopperan alkuaikojen suosituimpia esityksiä. Ensi-illassa vuonna 1912 Carmenina oli Irma Tervani, ja vuonna 1915 tässä roolissa vieraili kuuluisa madame Charles Cahier, joka olisi hyvinkin voinut kirvoittaa Lucyn ystävättärien kommentit Carmenin dekolletagesta. Mutta viulukonsertto? Orkesterimusiikkia oli 1910-luvulla saatavissa äänilevyillä melko rajoitetusti.

Claude Arnoldin teoksessa ”The Orchestra on Record, 1896 – 1926” on kartoitettu kattavasti vuosisadan alun klassillisia levytyksiä. Arnoldin mukaan 1917 ei ollut vielä olemassa yhtään kokonaislevytystä Tshaikovskin viulukonsertosta – ensimmäinen tehtiin vasta 1924. Vuonna 1917 Tshaikovski ei ollut läheskään niin suosittu kuin nykyisin. Lucyn kuuntelema levy on siis ollut Alexander Petschnikoffin soittama Canzonetta viulukonserton toisesta osasta, koska muita vastaavia ei ollut olemassa. Kapellimestarina on Bruno Weyersberg. Levy on julkaistu Saksassa Anker-levymerkillä 1912, ja oli varmasti Suomessakin saatavissa hyvin varustetuissa gramofoniliikkeissä.

Seuraavaksi aionkin sitten mennä osoitetoimistosta hakemaan Lillienhjelmien osoitetta, jos levy sattuisi vielä löytymään talon ullakolta.

Emmi Jurkalta menivät konseptit sekaisin

0 kommenttia

Radiotalon kellarissa on huone, joka on lattiasta kattoon täynnä kellastuvia monistenippuja. Täällä ovat radiossa lähetettyjen suomenkielisten kuunnelmien käsikirjoitukset kaksikymmenluvulta alkaen, mukaan luettuna Tiituksen ”Pikajuna kuuluu olevan myöhässä”, ensimmäinen suomalainen alkuperäiskuunnelma. Kaikkiaan tekstejä on kymmenisen tuhatta.

Viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana lähes kaikki radiokuunnelmat on taltioitu ennen lähetystä. Näyttelijöiden repliikkejä voidaan hioa, kunnes tulos oli ohjaajan toivomusten mukainen. Valmis tallenne voidaan lähetyksen jälkeen siirtää arkistoon. Kuusikymmenluvulta lähtien suurin osa kuunnelmista onkin tallella äänitteenä, viisikymmenluvulta noin puolet.

Radion alkuvuosina kuunnelmat olivat suoria lähetyksiä. Näyttelijät istuivat studiossa käsikirjoitusnippu edessään. Äänitehosteet tehtiin ”livenä”, esimerkiksi pyörittämällä Yleisradion kuuluisaa tuulikonetta. Tietysti kuunnelmia harjoiteltiin ennen lähetystä, mutta lipsahdukset lähtivät studiosta suoraan kuuntelijoiden vastaanottimiin. Kun joka viikko oli maanantaisin pitkä kuunnelma ja usein vielä perjantaina lyhyt, tuotantotahti oli melkoinen.

Tämä oli aikaa ennen televisiota. Kuunnelmat kuuluivat radion suosituimpiin ohjelmiin. Joka viikko yli miljoona suomalaista tutustui olohuoneissaan teatterin klassikoihin, tunnettujen romaanien kuunnelmasovituksiin tai alkuperäisiin, radiota varten kirjoitettuihin teksteihin. Näistä lähetyksistä ei ole tallella muita dokumentteja kuin rapistuvat käsikirjoitukset.

Jotakin on kuitenkin säilynyt mukana olleiden muistelmissa. Radioteatterissa pitkään työskennellyt Tuire Orri kertoi eräässä haastattelussa Tero Halvorsenille, miten Emmi Jurkkaa kerran pudotti studion lattialle käsikirjoituksensa kesken lähetystä. The show must go on, näyttelijät kahmivat lattialta ylös käsikirjoituksen lehtiä samalla kun yrittivät hoitaa omat vuorosanansa.

Tämä tapahtui 23 maaliskuuta 1949, ja kuunnelma oli George Bernard Shaw’n varhaistuotantoon kuuluva komedia Mrs. Warrenin ammatti. Kävin varta vasten kellarissa lukemassa käsikirjoituksen. Shaw on tässä terävimmillään: jos Ibsen olisi kirjoittanut komedioita, ne olisivat tällaisia. Näytelmän henkilöt ovat varakas seurapiirirouva Kitty Warren (Emmi Jurkka), hänen tyttärensä Vivien (Tuire Orri), Sir George Crofts (Kauko Käyhkö), pastori Samuel Gardner (Hannes Veivo) sekä joukko muita rouvan tuttavia.

Vivien on juuri valmistunut korkeimmilla arvosanoilla Cambridgesta pääaineenaan matematiikka (ei niinkään tavallista naisilta vuonna 1902). Hän suunnittelee ryhtyvänsä vakuutusmatemaatikoksi. Vivien on kasvatettu sisäoppilaitoksissa ja odottaa pitkästä aikaa tapaavansa ulkomailla asuvan äitinsä, jonka ammatista hänellä ei ole selvää kuvaa.

Wodehousemaisten kommellusten jälkeen selviää, että Mrs Warren ansaitsee elatuksensa Brysselissä, Wienissä ja Budapestissa korkealuokkaisten ilotalojen johtajana. Sir George on hänen rahoittajansa (”30 % tuotto pääomalle”) ja pastori Gardner entinen ihailija. Rouvan pokka pettää siinä vaiheessa, kun hänen pitää selittää tyttärelleen, ettei tämä voi suostua pastorin pojan kosintaan, koska poika on hänen velipuolensa. Voin kuvitella, että Emmi Jurkan käsikirjoitus on tipahtanut siinä vaiheessa, kun Mrs Warren luopuu yläluokkaisesta korostuksestaan ja alkaa kertoa cockneyn murteella tyttärelleen omasta elämästään – siis kymmenen vuotta myöhemmin valmistuneen Pygmalionin idea toisin päin.

Me emme tätä enää saa kuultavaksemme, mutta radioaaltojen etenemisnopeudesta voisi laskea, miten etäällä avaruudessa lähetys on tänään.

Miten valmistetaan kova muna

0 kommenttia

Avasin muutama viikko sitten umpimähkään television ja jämähdin seuraamaan ohjelmaa. Neljä henkilöä istui tuoleilla ja puhui, aiheesta en päässyt kiinni. Mieleen tuli ajatus: tämä on huonosti ohjattua Ionescoa. Ei sentään, kyseessä oli jakso Big Brotheria.

Eugène Ionesco oli Beckettin, Genet’n ja Adamovin rinnalla kokeilevan teatterin suuria nimiä. Hänen näytelmäänsä Kalju laulajatar (1950) pidetään yhtenä absurdin teatterin avainteoksista. Näytelmässä ei tietenkään esiinny mitään kaljua laulajatarta. Myöhemmin on selvitetty, että Ionesco oli poiminut henkilöt ja repliikit englannin kielen oppikirjasta.

Absurdin teatterin tekijät rikkoivat häikäilemättä kaikkia teatterin konventioita. Näytelmissä ei välttämättä ollut juonta, ne tuntuivat loppuvan kesken. Tekijät eivät halunneet esittää mitään yhteiskunnallisia kannanottoja. Paperilta luettuina näytelmät saattavat tuntua mitäänsanomattomilta. Kuitenkin absurdi teatteri toi raikasta ilmaa pölyttyneeseen laitosteatteriin. Pienet teatteriryhmät eri puolilla maailmaa ottivat sen nopeasti omakseen. Suomessa Lilla Teatern toimi uuden teatterin lipunkantajana, ja Ionescon näytelmä Le Nouveau Locotaire sai maailmankantaesityksensä Helsingissä 1955.

Kuten arvata saattaa, vastaanotto ei ollut pelkästään myönteinen. Muistan Kari Suomalaisen pilapiirroksen Helsingin Sanomista. Siinä nähtiin tyhjä näyttämö ja kolme kylttiä, joissa luki ”viitteellinen lavastus”, ”viitteelliset näyttelijät” ja ”viitteellinen yleisö”.

Onneksi radioarkistossa on huomattava määrä absurdia teatteria edustavia kuunnelmia, joista saa hyvän kuvan virtauksen saapumisesta Suomeen. Ensimmäinen Ionesco-tulkinta Yleisradiossa oli Radioteaternin Lektionen (1959). Myös Kalju laulajatar on lähetetty ruotsinkielisenä esityksenä (Den skalliga förtrollerskan, 1963). Suomeksi on esitetty ainakin Aiheeton tappaja (1964), Paimenen kameleontti (1965), Autonäyttely (1967) ja Miten valmistetaan kova muna (1967).

Pienoisnäytelmä Miten valmistetaan kova muna haihduttaa kaikki epäilyt siitä, että absurdi teatteri olisi ollut ikävää ja yleisöä väheksyvää. Marja Rankkalan ohjaus on yksi kaikkien aikojen hauskimmista kuunnelmaesityksistä. Juonta siinä ei tietenkään ole. Tämä suurelle runoilijalle ja gastronomille Jean Follainille omistettu teos on juuri sitä mitä otsikko kertoo, eli munien keitto-ohje. Kävin varta vasten kaivamassa radioteatterin arkistosta käsikirjoituksen, ja paperilta luettuna se tuo mieleen lähinnä kotitalouden oppikirjan:

”Maitokaupasta ostetaan kova muna. Pyydetään tarkastamaan, että se on tuore. Tavallisimmin kyseessä on kanan muna. Myös voi käyttää ankan munaa, joka on suurempi, yleensä hieman vihertävä ja jota on vaikeampi löytää. Palataan kotiin ja koetetaan olla särkemättä muna matkalla.”

Ritva Arvelon ja Jaakko Pakkasvirran tulkitsemana monologi muuttuu dialogiksi. Arvelo on turhantärkeä luennoitsija, joka lukee tekstin kateederityyliin. Pakkasvirta on höperö ukko, joka toistaa kaikuna luennoitsijan joka sanan. Puhdasta slapstickiä.

Paras suomalainen Ionesco-tulkinta on Vivica Bandlerin vuonna 1959 ohjaama Lektionen. Lasse Pöysti on opettaja, Eva Perander yksityisoppilas ja Birgitta Ulfsson opettajan kotiapulainen. Tässä näytelmässä on juoni, vaikka se onkin vinksahtanut. Musta komedia etenee huikeiden käänteiden kautta kohti väistämätöntä loppua, ja Ionesco näyttää osaavansa kirjoittaa myös ”normaalia” farssia. Ennen kaikkea ihailen Lasse Pöystin suoritusta. Monet kuuluisat näyttelijät tunnistaa aina roolin takaa, Tauno Palo ei päässyt koskaan eroon Rosvo-Roopesta. Nyt ei Suomisen Olli tule hetkeksikään mieleen.

Ionesco vieraili Suomessa 1975. Häntä haastateltiin tietysti radioon. Kirjailija kiisti ehdottomasti olevansa absurdin teatterin perustaja, ja antoi tämän kunnian Shakespearelle. Itseään hän piti realistina, ja pyysi epäilijöitä vertaamaan näytelmiään todelliseen elämään.

Sivut

Pekka Gronow toimi asiantuntijana radion äänitearkistoissa. Hän kirjoitti blogissaan äänitteiden historiaan, arkistointiin ja tekijänoikeuteen liittyvistä asioista.