Valtioneuvosto on hiljattain julkaissut Kansallisen tietoyhteiskuntastrategian vuosille 2007-2015. Otsikkona on ”Uudistuva, ihmisläheinen ja kilpailukykyinen Suomi”. Vaikka tässä on paljon pitkiä sanoja, kannattaa kuitenkin vilkaista. Mukana on monia viestintäsektoria koskevia asioita.

Yhtenä toimenpiteenä on "Tekijänoikeuksia koskevien toiminta- ja sopimusmallien sekä soveltuvin osin lainsäädännön uudistaminen vastaamaan tietiyhteiskuntakehityksen tarpeita". Mielenkiintoista nähdä, miten tämä asia käytännössä edistyy.

Omasta näkökulmastani minua kiinnosti erityisesti kohta 3.2.1.

”Kansallisen digitaalisen kirjaston (ml. kulttuuriperinnön digitalisointi) perustaminen ja Kansalliskirjaston digitointiyksikön toiminnan vahvistaminen ja laajentaminen. Vapaakappalelain uudistaminen opetusministeriön ehdotuksen mukaisesti ja sähköisten aineistojen pitkäaikaissäilytyksen järjestäminen.

Radio- ja televisioaineiston pysyväissäilytyksen järjestäminen Suomen elokuva-arkiston yhteyteen.”

Vastuulliset tahot tässä kohdassa ovat Opetusministeriö, Kansalliskirjasto, Suomen elokuva-arkisto ja ”muistiorganisaatiot”.

Kansallinen digitaalinen kirjasto tarkoittaa tässä sitä, että painotuotteita, äänitteitä ja muuta aineistoa ryhdytään nykyistä laajemmin ja systemaattisemmin digitoimaan. Osa aineistosta tulisi ajan mittaan julkiseen verkkoon, osa kirjastoissa sisäisesti käytettäväksi. Vapaakappalelain uudistaminen viittaa siihen, että sähköistä aineistoa (kuten esimerkiksi tämä blogi) ryhdyttään järjestelmällisesti keräämään ja tallentamaan Kansalliskirjaston kokoelmiin. Tunnen tätä hanketta jonkin verran ja tiedän, että hanke etenee. Mikkelin digitointikeskusta jo laajennetaan.

Toisessa kohdassa on kyse 20 vuotta valmistellusta valtion radio- ja televisioarkistosta, joka on päätetty liittää Suomen elokuva-arkiston yhteyteen. Hankkeesta on monta vuotta ollut olemassa suunnitelma, jonka mukaan perustettava arkisto ryhtyisi tallentamaan uusia radio- ja televisiolähetyksiä. Viipymisestä on ollut se hyöty, että tekniikka on sillä välin kehittynyt ja halventunut, ja on siis toivoa, että arkisto saadaan perustetuksi lähivuosina.

Tähän mennessä laadittuihin suunnitelmiin ei kuitenkaan kuulu jo syntyneiden radio- ja televisio-ohjelmien arkistointi, vaan ne säilyisivät edelleen Yleisradion, MTV3:n, Nelosen ja kahdeksankymmenen paikallisradion arkistoissa – puhumattakaan nyt sellaisista mielenkiintoisista ilmiöistä kuin toimintansa lopettaneen ATV:n vanhat ohjelmat ja paikalliset kaapelitelevisiokokeilut. Yleisradio pitää huolta omista ohjelmistaan, mutta mitään kansallista ääni- ja videoarkistojen digitointisuunnitelmaa ei ole olemassa.

Äänipuolella digitointityöstä on kokemuksia. Radioarkistosta on neljäsosa digitoitu, Kansalliskirjastossa alkaa musiikkiäänitteiden digitointi. Eniten olen huolissani videoista. Suomessa on satojatuhansia videotallenteita, joista ainakin osalla on pysyvästi säilytettävää sisältöä. Videonauha on kuoleva formaatti, parinkymmenen vuoden kuluttua nauhuritkin ovat kiven alla. Kansallisessa tietoyhteiskuntastrategiassa on aukko.

Kolmekymmenluvun suomalaiset elokuvat ovat mainiota katsottavaa. Juuri äsken telkkarista tuli Valentin Vaalan ”Mieheke” vuodelta 1936. Eniten pidin näyttelijäsuorituksista, interiööreistä ja kaupunkikuvista. Mutta vaikka elokuvassa oli paljon musiikkia, ääni oli surkea. Tauno Palon ääni sihisi. Jotta puheesta saisi selvää, volyymi täytyy ruuvata ylös. Mitä paremmat kaiuttimet, sen enemmän kuuluu ritinää ja suhinaa.

Samaan ongelmaan olemme tottuneet soittaessamme 1930-luvun ”savikiekkoja”. Joidenkin kuuntelijoiden mielestä asiaan suorastaan kuuluu, että levy ritisee. Sen täytyykin kuulostaa vanhalta. Tämä ei kuitenkaan ollut alkuperäisten tuottajien ja taiteilijoiden tarkoitus. Oikein toistettuna 1930-luvun levyjen laatu on usein aivan nykyistä laatua.

Vanhojen äänitallenteiden laatu riippuu monesta seikasta. Jotkut on alun perinkin äänitetty paremmin kuin toiset. ”Miehekkeen” äänityksestä vastasi Pertti Kuusela, joka oli alansa parhaita taitajia maassamme. Säilyneiden levy- ja filmikopioiden kunto vaihtelee, en tiedä olisiko tästä elokuvasta tallella useampia esityskopioita, ja missä kunnossa niiden ääniraidat olisivat. Kolmanneksi se äänisignaali, joka vanhoista tallenteista saadaan ulos, riippuu paljon niistä laitteista, joilla se ”luetaan”. 78 kierroksen äänilevyjen toistossa neulan valinnalla on aivan ratkaiseva vaikutus, mutta en tiedä, miten paljon optisesti tallennetun filmiäänen toistoa on tutkittu.

Sen kuitenkin tiedän, että kopioinnin jälkeen äänen laatua voidaan lähes aina parantaa. Vanhat elokuvathan joudutaan tv-lähetystä varten joka tapauksessa siirtämään ensiksi videolle. Jos tässä vaiheessa ääniraita käsiteltäisiin uudelleen jollakin nykyisin käytettävissä olevalla, äänen restaurointiin tarkoitetulla ohjelmalla, Tauno Palon äänen taustalta saataisiin vaivatta suuri osa sihinästä pois.

Ehkä digitaalisen television tullessa saamme vanhoihin suomalaisiin elokuviin myös digitaalisesti restauroidun äänen?

Pirkka-tuotteet ovat erään kauppaketjun valikoimaan kuuluvia ”brändivapaita" tuotteita, yleensä edullisempia kuin vastaavat merkkituotteet. Tarjolla on Ingmanin jogurttia, Valion jogurttia ja Pirkka-jogurttia, jonka valmistajaa emme tiedä. Aivan kuin vanhan ajan sekatavarakaupassa, jossa ei ollut tarjolla monen brandin jauhoja – vain jauhoja, joita mitattiin ruskeaan pussiin.

Tämä tuli mieleeni, kun ryhdyin tutkimaan, mitä klassista musiikkia on tarjolla verkkokaupoissa. Valitsin esimerkiksi Musiikkilataamon. Se on yksi Suomen suurimmista nettimusiikkikaupoista, joka ilmoittaa valikoimaansa kuuluvan miljoona kappaletta. Halusin ostaa Beethovenin viulukonserton.

Yllättäen Musiikkilataamo ei olekaan varautunut siihen, erä joku ostaisi musiikkia säveltäjän nimen mukaan. Hakumahdollisuuksina on vain kappale, albumi ja esittäjä. ”Viulukonsertto” tuottaa tuloksen nolla. ”Concerto” antaa 2624 hittiä, ensimmäisten joukossa Bugs Bunnyn Corny Concerto. Vapaatekstihaussa sanalla ”Beethoven” tulee 1220 osumaa, ensimmäisenä on artisti Beethovenin esittämä Leonore-alkusoitto. Hienoa että ovat saaneet kiinnitetyksi Ludwigin taiteilijakaartiinsa postuumisti, mutta viulukonserttoa ei vieläkään tule vastaan.

Yritetään toisin päin. Anne-Sophie Mutter on tehnyt mallikkaan levytyksen tästä teoksesta, haetaan taiteilijanimellä ”Mutter”. Tuloksena on mm Concerto for violin and orchestra F-duuri, säveltäjän nimestä ei ole tietoa. Beethovenin konsertto on D-duurissa, se ei voi olla tämä. Olisikohan markkinoille vihdoinkin saatu kauan kaivattu Pirkka-viulukonsertto?

Toki nettikaupassa myydään myös klassista musiikkia. Musiikkilataamon suosituin klassinen kappale on Sir Thomas Beechamin Grieg – levytys. Enrico Caruso ja Jussi Björling ovat myös kymmenen eniten myydyn klassisen artistin listalla.

Äänilevyteollisuus on huolissaan, kun sen tuottamia levyjä on vapaasti ladattavissa vertaisverkoissa. ”Kukaan ei pysty kilpailemaan ilmaisen kanssa”, myyntimiehet sanovat, ja asiassa on tietty perä. Mutta samalla on unohtumassa, että maailmassa on paljon musiikkia, jota kukaan ei enää omista. Se voitaisiin laillisesta julkaista ilmaiseksi verkossa jaettavaksi. Suuri osa ennen vuotta 1956 ilmestyneistä klassisen musiikin levytyksistä on tekijänoikeudellisesti vapaita.

Kirjallisuudessa ajatus on jo pitkälle toteutunut – Project Gutenberg kerää klassikoita vapaasti netistä ladattavaksi. Musiikin puolella vastaava ”Project Berlineriä” ei ole olemassa. Syynkin voi arvata: tietokoneiden kanssa puuhaavat ihmiset ovat todennäköisemmin kiinnostuneita uudesta musiikista kuin historiallisista levytyksistä. Vertaisverkoista tuskin löytyy Sarasaten tai Paderewskin koottuja levytyksiä.

Ei myöskään näytä todennäköiseltä, että suuret levy-yhtiöt onnistuisivat koskaan julkaisemaan koko back catalogiaan verkkomyyntiin, vaikka levypomot hövelisti lupaavatkin. Esimerkiksi EMI:n katalogi käsittää lähes miljoona musiikkiäänitettä vuodesta 1898 lähtien. Verkkomyynnissä on tällä hetkellä runsaat satatuhatta. Satun tietämään, että EMI:n arkistosta puuttuu merkittävä osa yhtiön maailmanlaajuisesta tuotannosta – olen käynyt paikan päällä Hayesissä. Muilla vanhoilla yhtiöillä tilanne on vielä heikompi. Suurin osa ei edes tiedä, mitä kaikkea ne ovat vuosien mittaan tulleet julkaisseeksi. Vuosien mittaan monet levy-yhtiöt ovat myös tehneet konkurssin, ja arkistot kadonneet taivaan tuuliin. Jos ei ole alkuperäiskappaletta, ei sitä voi laittaa verkkoonkaan.

Tässä tilanteessa on markkinarako uusille yrittäjille. Lawrence Lessig on jossakin sanonut, että vaikka vesi on ilmaista, sen pullottamisesta voi tehdä bisnestä. Lokakuun Gramophone – lehti esittelee kaksi yrittäjää, joiden ideana on julkaista uudelleen keräilijöiltä saatuja historiallisia levyjä kohtuulliseen hintaan. Osa äänitteistä on täysin vapaita, kaikki oikeudet ovat sammuneet. Osassa säveltäjän oikeudet ovat voimassa (esimerkiksi Sibelius), ja yhtiöt maksavat sopimusten mukaiset korvaukset paikalliselle Teoston sisarjärjestölle.

Pristine Audio tarjoaa äänitteitä sekä CD- että MP3-muodossa. Levyt ovat CDR-formaatissa, joten yhtiö voi tuottaa pieniä eriä vähän kysyttyä musiikkia. Kannet voi itse tulostaa verkosta. Gramophonen arvostelija on innoissaan Moura Lympanyn pianolevytyksistä, joita ei ole ollut markkinoilla vuosikausiin.

Classical Music Mobile myy musiikkia vain tiedostomuodossa. Katalogi on toistaiseksi pieni, mutta esimerkiksi Beethovenia on tarjolla 85 levytystä. Sibeliukselta löytyy toinen, viides ja seitsemäs sinfonia, Tapiola ja Heifetzin soittama viulukonsertto. Ohjelmistossa on myös kokonaisia oopperoita, esimerkiksi Tito Gobbin ja Maria Callasin Tosca. Kaikki tiedostot ovat samanhintaisia, ja hinta on vähemmän kuin vesilasi monissa Helsingin ravintoloissa. Tässä esimerkki siitä, miten ilmaishyödykkeen jalostamisesta voidaan kehittää palvelu, joka on myös kuluttajan kannalta mielekäs – jos hyväksyy MP3-muotoon pakatun äänen. Periaatteessa luettelo voisi kasvaa kuinka suureksi tahansa.