Tappajapuu iskee
Pahoittelut liki kuukauden tauosta blogin päivittämisessä, mutta olin lomalla. Ja kun normaalisti lomallakin sekaannun työskentelyyn, pidin nyt näppini irti näppäimistöltä varsin onnistuneesti. Kokonaan irti tieteestä on kuitenkin vaikeaa olla, etenkin kun matkakohteeni oli niinkin yltäkylläinen paikka kuin Martinique.
Martinique on Ranskaan kuuluva saari Antilleilla, tarkemmin sanottuna pienillä Antilleilla, siis yksi niistä Karibian meren saarista, jotka nauhamaisesti kulkevat läpi meren Etelä-Amerikan yläreunasta kohti Kuubaa ja Haitia. Saaret noudattavat varsin tarkkaan kahden maapallon laatan rajapintaa, Karibian laatan ja Etelä-Amerikan laatan reunaa, mistä johtuen alueella on runsaasti vulkaanista aktiivisuutta, maanjäristyksiä ja itse asiassa mistä johtuen kaikki pikku saaret ovat myös olemassa.
Saaren geologinen historia näkyy hyvin sen pinnassa, etenkin alueilla, missä trooppinen kasvillisuus ei ole sitä peittänyt alleen. Ensimmäiseksi miljoonia vuosia sitten syntyneet alueet nykyisen saaren eteläkärjessä ja Atlantin puolella olevalla rannalla ovat erityisen jänniä, sillä siellä jo lyhyellä kävelykierroksella tulee eteen erilaisia ja eri värisiä kivilajeja, jälkiä ammoisista laavavirroista, ja etenkin ranta-alueilla meren ja tuulen aiheuttama eroosio näkyy kerrassaan konkreettisesti: kallioseinien mureneminen mereen ja jauhautuminen hiekkarannoiksi jatkuu edelleen.
Vaikka Martinique onkin geologisesti häkellyttävä, ei se ole tässä mielessä ainutlaatuinen. Myös monet lähempänä sijaitsevat, suomalaistenkin suosiossa olevat lomasaaret ovat vulkaanisia ja tarjoavat kiviharrastajalle lukuisia elämyksiä. Kanarian kaikki saaret - etenkin La Palma - ja Kreikan saaristo ovat kaikki kiinnostavia kohteita ja suosittelenkin kaikille lomalaisille matkalukemistoksi kivikirjaa. Kivet kertovat niin paljon maapallon ja kyseisten paikkojen historiasta sekä olemuksesta!
Trooppisen saaren jännittävin elementti ainakin näin suomalaisesta näkökulmasta on kuitenkin sen trooppinen kasvusto ja eläimistö. Lentokoneesta laskeutuessa näkyy pääasiassa sademetsää (sekä sokeriruokoviljelmiä ja banaanipuita) ja saaren lipussa luikertelee neljä käärmettä. Vaikka olin varautunut pyöräilemään saarella runsaasti, olikin kiinnostavinta kävellä sademetsässä. Silti jo tällaisenaan sademetsä on vaikuttava, koska se suorastaan pursuaa elämää. Kasvustot ovat toistensa päällä, eläimiä vipeltää joka puolella ja maahan kaivettu siemen pukkaa monen sentin versoa jo parin päivän päästä.
Ei, Martinique ei tässä mielessä ole samassa kategoriassa kuin Amazonas tai edes toisen Ranskan merentakainen departementti Guyana, missä trooppista metsää riittää silmänkantamattomiin, eikä saaren keskellä kököttävä yhä aktiivinen tulivuori ole häiritsemässä metsää. Niihin verrattuna Martinique on kuitenkin omalaatuinen juuri tuon vuorensa sekä sen ammoisten, jo nyt hiipuneiden tulivuorien vuoksi. Vulkaaninen, rikas maa tekee maaperästä vieläkin runsaamman, ja vuori saa sateen lankeamaan vieläkin vuolaampana rinteilleen, mikä saa luonnosta yhä vihreämmän ja kukkeamman. Sama toki pätee muihinkin alueen saariin.
Mitä tulee saaren eläimiin, niin yleensä muualta tuleva turisti pelkää käärmeitä, kammoaa käden kokoisia hämähäkkejä ja pelästyy sisiliskoja, vaikka mistään niistä ei ole harmia. Käärmeet ovat kuin meikäläisiä susia ja karhuja, eli ne pakenevat kyllä ihmistä aina kuin suinkin, ja ovat vaarallisia vain jos ne jostain syystä joutuvat yllätetyiksi. Kun metsässä kävellessä pitää ääntä, ei käärmeistä ole haittaa. Hämähäkit ovat puolestaan vain kauniita, ja tekevät pistäessään vain kipeää (eivät siis tapa), ja sisiliskot ovat laiskoja sekä kauniita. Lisäksi ne tappavat hyttysiä, joita riittää; taas tuli mieleen suomalaisten tarve omaksua hyttyset jotenkin meikäläiseksi erikoisuudeksi, vaikka tropiikki on monessa mielessä kuin Lappi pikkuisine ilkeine hyttysineen. Hyttysvoidepurkissakin lukee "Extreme tropique", minkä luulisi tepsivät tehokkaasti myös meikäläisiin verenimijöihin tulevana kesänä.
Yllättävin, ja itselleni täysin uusi asia, oli kauniilta näyttävä, monissa paikoin punaisella merkitty puu. Karibian saarilla ja alueella laajemminkin esiintyy Mancanillier (Hyppomane Mancinella), jonka espanjankielinen nimi kertoo mistä on kyse: manzanilla de la muerte, kuoleman pikkuomenapuu. Ohessa on Wikipediasta otettu piirros puun omenamaisesta hedelmästä, jonka syöminen on siis liki aina tappavaa. Eikä vain hedelmän syöminen, vaan jo puun koskettaminen saa aikaan palovamman näköisen ja tuntuisen ihovaurion, sillä puun maitiaisneste on syövyttävää.
[inline:01]
Syövyttävä puu tuntui niin koomiselta, että kaikista varoituksista huolimatta en voinut olla koskettamatta sitä. Siis samaan tapaan kuin kaikki tietävät, että kieli jää kiinni pakkasella metalliin, piti nytkin sormi tökätä pun kylkeen, ja tuloksena oli tosiaankin palovamman kaltainen punainen läikkä. Sen perusteella voi hyvin ymmärtää, miksi sateella ei todellakaan kannata jäädä puun alle suojaan, sillä tuloksena olisi sairaalareissu ja todennäköisesti passitus teholle.
[inline:02]
Ja jos jotain vielä saaresta sanoo, niin luonnollisesti tähtitaivas sieltä katsottuna on kaunis. Päiväntasaajan luona taivas pyörii pohjoisessa olevan Pohjantähden ja eteläisen horisontin luona olevan eteläisen taivaannavan ympäri, joten tähdet näyttävät nousevat liki suoraan ylös idässä ja painuvat alas samoin viivasuoraan alas lännessä. Näihin aikoihin illalla Orion köllöttää suoraan taivaan laella ja sitä katsoessa oli mukavaa nauttia Ti-punchia, rommista ja ruokosokerista tehtyä drinkkiä. Mutta nyt on taas arki edessä ja tapaamme ensi viikolla Prismassa sekä radion puolella Avaruusradiaattorissa - sekä blogissa taas pian.
