NASA päätti nyt tiistaina tehdä vielä yhden huoltolennon sukkulalla Hubble-avaruusteleskoopille. Lento tapahtunee toukokuussa 2008. Uutinen oli odotettu, ja hyvä sellainen: nyt Hubblen erinomaisia kykyjä käyttäneet tutkijat, sen ottamia kuvia ihailleet miljoonat ihmiset sekä kaikki, jotka pelkäsivät sen rikkoutuessaan mahdollisesti putoavan niskaansa, voivat olla iloisia.

Yhdysvaltain kansallisen ilmailu- ja avaruushallinto NASAn edellinen pääjohtaja Sean O'Keefe peruutti Hubblen avaruusteleskoopille suunnitellut huoltolennon Columbia-sukkulan traagisen onnettomuuden jälkeen. Koska Hubble sijaitsee aivan erilaisella kiertoradalla kuin kansainvälinen avaruusasema, ei sukkula voisi telakoitua asemaan ja viedä sinne astronautteja turvaan, mikäli laukaisun aikana sen lämpösuojaukseen tulisi samanlaisia vaurioita kuin Columbian tapauksessa. Myös Columbian onnettomuutta tutkinut lautakunta suositteli kaikkien muualle kuin asemalle suuntaavien lentojen peruuttamista.

Jo tuolloin NASAn nykyinen pääjojtaja Mike Griffin oli uuden huoltolennon kannalla, kun häneltä sitä kysyttiin. Griffin oli tuolloin enemmän tai vähemmän tavallinen NASAn insinööri, jota pyydettiin tutkimaan huoltolennon tekemisen teknisiä mahdollisuuksia. Vaihtoehtojahan Hubblen tulevaisuudelle oli pöydällä kolme. Ensimmäinen vaihtoehto oli antaa Hubblen olla, jolloin sen laitteet rikkoutuisivat ikääntymisen myötä vähitellen ja lopulta siihen ei enää saataisi yhteyttä. Siksi se olisi pitänyt ohjata ennen lopullista hajoamistaan tuhoutumaan turvallisesti sipivassa paikassa Maan ilmakehässä, missä se palaisi poroksi kitkakuumennuksen vuoksi lähes kokonaan. Siis lähes kokonaan - pieniä palasia siitä selviäisi varmasti Maan pinnalle saakka. Mutta yhtä lailla oli mahdollista, että Hubble olisi rikkoutunut ennen hallittua tuhoa siinä määrin, että se olisi pudonnut alas hallitsemattomasti, jolloin se olisi saattanut osua asutulle aluelle. Tämä oli vaihtoehdoista kaikkein vähiten toivottu, koska luonnollisesti Hubblen toivottiin kykenevän toimimaan pitkään ja kuolevan arvokkaasti.

Toinen vaihtoehto, joka tutkittiin O'Keefen päätöksen jälkeen kovasti, oli rakentaa erityinen robottilaite, joka kykenisi ainakin tarraamaan kiinni Hubbleen ja tuomaan sen aikanaan ohjatusti alas. Lisäksi robotti olisi kyennyt mahdollisesti huoltamaan Hubblen jo osittain rikkoituneita havaintolaitteita siten, että havaintojen tekeminen olisi päässyt jatkumaan. Vaikka tämä kuullostaa helpolta, olisi tämä maksanut huoltolentoa enemmän ja olisi ollut varsin hankala toteuttaa.

Ja kolmas vaihtoehto oli se, johon nyt päädyttiin. Ottaa huoltolento uudelleen pohdintaan, kun sukkulaa on kohennettu siinä määrin, että lennon katsotaan olevan turvallinen. Hubble suunniteltiin astronauttien huollettavaksi ja neljä kertaa aikaisemmin on niin tehty, hyvin tuloksin. Nytkin on tarkoitus viedä Hubblelle uudet asennonsäädöstä vastaavat gyroskoopit (joista osa on jo rikki), tuoreet akut (vanhojen teho on jo pudonnut olennaisesti), korjata vuonna 2004 rikkoutunut spektrografi, vaihtaa kaksi muuta havaintolaitetta uusiin ja liittää Hubbleen rakettimoottori, jolla se saadaan ohjattua arvonsa mukaiseen kuolemaan. Sen aika koittaa nyt korjausten jälkeen joskus ensi vuosikymmenellä, kun ilman korjauksia Hubble olisi ollut toimintakyvytön kahden tai kolmen vuoden kuluttua.

Avaruussukkulan lämpösuojatiiliin ei sinänsä ole tehty Columbian onnettomuuden jälkeen olennaisia muutoksia, mutta ensiksikin onnettomuuden aihettaneen sukkulan mahan alla laukaisun aikaan olevan polttoainetankin eristevaahdon irtoamista on onnistuttu vähentämään olennaisesti. Lisäksi edellisten lentojen kokemusten perusteella irtoava vähäinen eristemäärä erkaantuu lennon myöhemmässä vaiheessa, jolloin sukkula lentää jo ohuemmassa ilmassa, eikä iskuista aiheudu vaaraa. Toiseksi sukkulan lämpösuojaus pystytään nyt tarkistamaan hyvin avaruudessa ennen laskeutumista, minkä lisäksi astronautit pääsevät korjaamaan sitä minne tahansa sukkulan alapuolellakin.

Kaiken varalle NASA laittaa toisen sukkulan lähtövalmiiksi Hubblen huoltolennon aikaan, joten se pystyy hakemaan nalkkiin jääneen miehistön, mikäli sukkulalle tapahtuisi laukaisun aikaan jotain, eikä vaurioita pystyttäisi korjaamaan. Tämä on luonnollisesti turvallisuuden kannalta hyvä asia, mutta lienee enemmänkin PR-syistä toteutettu, sillä ilman pelastajasukkulaa ns. suuri yleisö olisi saattanut kauhistella "vaarallista huoltolentoa". Entä jos pelastusaluskin vaurioituu laukaisussa?

Lentoa varten NASAssa on koottu kasaan jo varsin kiinnostava joukko astronautteja. Alunperin tähtitieteilijän koulutuksen saanut astronautti John Grunsfeld toimii sukkulan komentajana. Hän on käynyt jo kolmasti Hubblea huoltamassa, ja Hubblen huoltokonkareita ovat myös lennolle nimitetyt Scott Altman ja Mike Massimino. Pilottina sukkulassa on tuore astronautti Greg Johnson, ja vihreitä ovat myös avaruuskävelijöistä kaksi, Andrew Feustel and Mike Good, sekä robottikäsivarren ohjaaja Megan McArthur. Tällä joukolla teleskooppi saadaan kyllä taas tiptopkuntoon.

Vaikka uutinen oli tiistaina hyvä ja odotettu, oli NASAn tiedotustilaisuus oli itse asiassa ällöttävää katsottavaa: täynnä nyt Amerikassa muodissa olevia kliseitä ja "god bless our astronauts" -tyylisiä lauseita, ja ainoat perinteisessä mielessä kunnolliset puhujat olivat NASAn tiedejohtaja Ed Weiler sekä itse pääjohtaja Griffin, jotka kertoivat selvästi ja suorasti mitä tehdään ja miksi. Suurimmat pisteet annan kuitenkin astronautti Grunsfeldille, joka monisanaisen turvallisuusnäkökohtia mitä epätodennäköisimmistäkin skenaarioista esitelleen puheen jälkeen totesi selvästi: "Mielestäni lento Hubblea huoltamaan on elämäni vaakalaudalle asettamisen arvoinen."

Otsikon tarkoituksena on paitsi herättää huomiota, niin myös tiedottaa siitä tosiasiasta, että Valencian kaupunginjohtajatar on nimeltään María Rita Barberá Nolla. Espanjassa Alicanten pohjoispuolella sijaitseva Valencia on tällä viikolla ollut avaruusmaailman keskuksena, sillä paikkakunnalla on pidetty Kansainvälisen astronauttisen federaation IAF:n vuosikokous. Sen aikana ei ole juuri ennättänyt ulkona olevasta auringonpaisteesta ja lämmöstä nauttimaan.

Maailmassa on kaksi avaruusalan organisaatiota, jotka pitävän suuria kokouksiaan. Toinen on COSPAR, joka palaveeraan jättiseminaarissaan joka toinen vuoksi, ja toinen on tämä IAF, joka järjestää kongressinsa aina lokakuussa. Näistä COSPAR kerää paikalle avaruustutkijat ja tiedeväen, IAF puolestaan avaruustutkijat ja insinöörit, mutta myös juristeja, tutkijoita ja muita kaikenkarvaisia avaruustoimintaan liittyvää väkeä. Yleistäen voisi sanoa, että COSPAR ja IAF ovat samaa astrospatiaalista pizzaa, mutta COSPARissa täytteenä on enemmän luonnontieteellistä tutkimusta ja IAF:n kokouksessa tekniikkaa. Kaltaiselleni avaruudesta ja sen tutkimuksesta koko laajuudessaan kiinnostuneelle henkilölle kummatkin ovat säännöllisiä merkintöjä kalenteriin.

Kuten taisin kesäisen COSPAR-kokouksen tiimoilta kirjoittaa, ovat tällaiset kokoukset ainakin minulle kirjaimellisesti jakomielisiä tapauksia. Koska kuunneltavaa olisi paljon, tuttuja ja puolituttuja runsaasti ja paikalla on hurjasti kiinnostavia sekä kuuluisia ihmisiä, pitäisi olla samanaikaisesti lähes joka puolella. Etenkin tällä kertaa on olo kokouksen päätöspäivänä rasittunut, koska päivät ovat alkaneet kahdeksalta ja päättyneet kahdeksalta, minkä jälkeen on jutustelu jatkunut yleensä pienemmässä piirissä. Kun konfrenssin kestoa ei enää viikosta haluta pidentää, mutta asiaa on koko ajan enemmän, on ratkaisuna ollut päivien venyttäminen. Vaikka siis uni alkaa nousta silmin, on olo tietysti mainio, sillä oppia ja asiaa on tullut taas paljon.

Kenties kiinnostavin tuttavuus oli kiinalaisten ensimmäisen taikonautin Jang Liwei. Herraa pidettiin täällä kuin kukkaa kämmenellä ja hänelle aplodeerattiin kiinalaisten avaruuslennoista kertoneen session alussa minuutin ajan. Valitettavasti vain hän puhuu erittäin vähän englantia, joten haastattelu hänen kanssaan jäin muutaman saman vaihtamiseen. Sen sijaan hän hymyili leveästi ja tulkki puhui laveasti.

Maanantaina kokouksen aluksi olivat paikalla kaikkien avaruusjärjestöjen johtajat. NASA ja sen vetäjä Mike Griffin tietävät paikkansa maailman avaruustoiminnan periaatteellisina vetäjinä, mutta joutuvat myöntämään, että etenkin avaruusaseman tapauksessa hekin olisivat pulassa ilman venäläisiä. Jos nyt amerikkalaisten suhtautuminen kansainväliseen yhteistyöhön tuntuu olevan hieman kylmäkiskoista, voi vain kuvitella miten omahyväinen NASA olisi ilman Columbian onnettomuutta ja siitä seurannutta kiitollisuudenvelkaa kansainvälisille partnereille.

No, heti perään kaikki kunnia USAlle ja NASAlle, sillä he sentään investoivat absoluuttisesti ja suhteellisesti eniten avaruustoimintaan, joten siinä tilanteessa voikin olla omahyväinen. Olemme Euroopassa vielä kaukana siitä, ja vaikka emme pyrkisikään avaruustoiminnassa maailmanherruuteen, voisimme kyllä ottaa ainakin huomioon kiinalaiset. Samalla kun päivittelemme teollisen tuotannon ja yhä enemmän myös suunnittelun sekä tutkimuksen siirtymistä Aasiaan, emme tee itse juuri mitään oman kilpailukykymme turvaamiseksi. Tai teemme toki, mutta emme riittävästi - jos muut panostavat tutkimukseen vielä enemmän kuin me, on kehitys kannaltamme suhteellisesti taantuvaa. Kun maatalousyhteiskunta alkoi muuttua teolliseksi, otti Eurooppa harppauksen sillä saralla eteenpäin ja jätti muut taakse. Kun raskas teollinen tuotanto alkoi siirtyä halvempiin maihin, otti Eurooppa (ja ns. Länsi laajemmin) kaulaa tietotekniikan ja elektroniikan avulla. Nyt tämä tuotanto ja tutkimus ovat pian siirtyneet muualle, olisi aika ottaa taas askel eteenpäin. Siinä avaruus olisi erinomainen mahdollisuus - tosin tätä menoa katselemme kiinalaisten takavaloja kosmisella kiitoradalla.

Tosin heti tähän väliin myös kunnianosoitus Kiinalle. En sinänsä halua nähdä heitä vastustajina, vaan kumppaneina, sillä etenkin avaruustutkimuksen tulevissa suurissa hankkeissa olisi parasta olla yhteistyössä. Lisäksi etenkin viime kesän Pekingissä olleen COSPAR-kokouksen jälkeen en voi muuta kuin kumartaa itään (ja samalla marmattaa mielessäni kotoisten päättäjien agraarisille visioille tulevaisuudesta).

Kokouksen päällimmäisestä annista kuullaan ja nähdään myöhemmin eri ohjelmissa, mutta ennen kaikkea nyt lokakuun Avaruusradiaattorissa 25.10. Siksipä en kerro nyt varsinaisesti avaruudellisista asioista, vaan kirjoitan hieman tällaisista kokouksista yleensä. Tutkijoille suuret konfrenssit ovat aina tilaisuus tavata kollegoita kautta maapallon, tutustua tuoreisiin tutkimustuloksiin myös hieman oman erikoisalan ulkopuolelta sekä tietysti esitellä omia tuloksia. Tieteellisten julkaisuiden ohella esitelmät sekä ns. posterit (kokoustilassa esillä olevat julistetyyliset esitykset) ovat tapa osoittaa ammatillista aktiivisuutta ja niistä saa yliopistojen pisteytyspelissä lisäpointseja.

Kokouksen alasta ja kokouksessa olevien esitelmäsarjojen esitysten valitsijoiden tiukkuudesta riippuen mukaan mahtuu monenmoista vipeltäjää. Parhaimmillaan esitykset ovat puhetaidollisesti erinomaisia, visuaalisesti elähdyttäviä ja sisällöltään keskustelua herättäviä, mutta pahimmillaan säälittäviä. Näitä seuratessa - siis kumpaakin kategoriaa ja kaikkea siltä väliltä - tulee yleensä mieleen tutkijat, joita haastatellessa mainitsevat erityisesti pitäneensä aiheesta esityksen "kansainvälisessä kokouksessa" ikään kuin se sinällään olisi merkki hänen ja hänen tutkimuksensa korkeasta arvosta. Jos kyseessä on erityisesti kutsuttu esitys arvostetussa kokouksessa, niin tilanne on tietysti toinen. Siksi koitan pidättää hihitystä aina, kun haastateltavani kertoo "kansainvälisistä kokouksista" tarkemmin määrittämättä.

Kokousväkeä katsoessa kiinnittyy huomio myös siihen, että Suomi on huonosti edustettuna täällä. Kun esimerkiksi ruotsalaisia tuntuu tulevan vastaan joka kulmassa, olen tietoinen vain neljästä muusta suomalaisesta täällä. Kenties loput ovat vain huomaamattomia, tai mikä todennäköisempää, ne ovat olemattomia. Vanhan sanonnan mukaan toiminta luo toimintaa, joten jo pelkästään lipun korkealla pitäminen toisi Suomeen tutkimusprojekteja ja teollisia tilauksia. Ruotsi on tässä erinomainen esimerkki ja siinä meidän tulisi ottaa heistä oppia.

Teksti alkaa olla jo pitkä ja nähtävästi värittynyt hieman negatiivisesti. Siksi loppuun kevennys: koska on perjantai, niin kravatit pois! Koska suurin osa kokousedustajista on miehiä, vielä toistaiseksi varsin maskuliinisessa tieteellisteknisessä maailmassa kun ollaan, on suurimmalle osalle kokoustajista ainoa asiallinen tapa pukeutua on laittaa päälle puku, vaalea paita ja sitoa kaulaan kravatti. Ja amerikkalaiseen tapaan perjantaina on lupa ottaa jo hieman kevyemmin, joten monet tekevät selvästi huomiota herättäen vapautumisriittinsä: puvun takki pois, käsien levittelyä ja pään heiluttamista puolelle sekä toiselle, minkä jälkeen kravatti puoliksi riisutaan ja puoliksi revitään irti. Sitten sen taitellaan nätisti laukkuun. Sitten hymyillään leveästi ja mietitään jo hetkeä iltapäivän lopuksi, kun voi astella baarin puolelle ja ottaa cervezan.

Kenties olen yksinkertainen ihminen, kun en ymmärrä miksi kravatti pitää ylipäänsä laittaa kaulaan? Joka tapauksessa päätöspäivän viimeiset esitykset ovat alkamassa, joten lipeän nyt seuraamaan niitä ja heittäydyn sen jälkeen nauttimaan muutamasta tunnista Välimeren rannan iltaruskoa...

Kokouksesta on muuten kuvaa ja ääntä ESAn nettisivuilla osoitteessa http://www.esa.int/SPECIALS/ESApod/SEM9HYKKKSE_0.html

Olen kieltämättä kateellinen, kun olen lukenut viime päivinä nyt maanantaina aamulla avaruuteen laukaistavan Anousheh Ansarin yllättävästä päästystä pikavauhtia lennolleen. Hänhän oli vuorossa vasta joskus myöhemmin, mutta japanilaisen avaruusturistin reputettua lääkärintarkastuksessa pääsi Anousheh kiilaamaan matkaan nyt.

Samaan tapaan kuin Mark Shuttleworth aikanaan, aikoo Ansari kertoa lennostaan ja koittaa välittää kokemuksiaan muille. Kaksi muuta avaruusturistia ovat olleet ikääntyneitä herrasmiehiä, joille matka oli lähinnä omaa hupia. Nähtävästi nuoremmat ovat innokkaampia käyttämään lentoaan opetuksellisiin tarkoituksiin. Kummatkin ovat antaneet lentonsa myös tutkimukselliseen käyttöön, sillä Anousheh tekee lennon aikana muun muassa Euroopan avaruusjärjestön fysiologiaa koskevia kokeita ja antaa näytteitä lennon aikana ihmisen avaruuteen sopeutumisen tutkimiseen.

Tällaiset avaruusturistit ovat itse asiassa enemmän kuin vain turisteja, lähinnä itsemaksavia avaruuslentäjiä, jotka voivat olla hyödyksi koko avaruusalalle. Sojuzilla myös matkaan lähtevä, avaruusaseman 14. miehistön komentaja Mike Lopez-Alegria totesikin tänään sunnuntaina olleessa perinteisessä Sojuz-miehistön laukaisupäivää edeltävässä lehdistötilaisuudessa Ansarin muuttaneen hänen käsityksensä avaruusturismista: "hänen ammattimaisuutensa on ollut todella yllättävää, hän sopeutui erittäin nopeasti miehistöön."

Anousheh Ansari pitää lennon aikana omaa blogiaan, joka on luettavissa osoitteessa http://spaceblog.xprize.org/2006/09/17/the-day-has-come.

Olen laiminlyönyt törkeästi blogiani puolentoista viikon ajan, koska lähetyskauden alkaminen ja kaikenkarvaiset muut tehtävät ovat vieneet kovasti aikaa. Prisma Studio on kuitenkin palannut kesätauon jälkeen taas ohjelmistoon ja vaikka pääpiirteissään jatkamme vanhalla tyylillä, tuo syksy muutamia uudistuksia.

Ensimmäinen uudistus saattaa näyttäytyä ruudussa heikennykseltä, sillä ohjelman puolivälissä olleet tiedeuutiset ovat muuttuneet pelkiksi "sähkeiksi". Vähemmän aiheita ja nopeammin, mutta vastapainoksi osaa aiheista käsitellään laajemmin ja pidemmin. Lisäksi netissä oleva tiedeuutistarjontamme tulee paranemaan; kun TV:n ja radion puolella tehtävät tiedeuutiset lasketaan yhteen, niin YLEn tiedeohjelmat kattavat varsin hyvin koko tieteen kentän. Klik vain osoitteeseen www.yle.fi/tiede - ja olet kärryillä.

Toinen olennainen uutuus Prisma Studiossa on viikon kysymys: pyydämme arvoisilta katsojilta tieteeseen ja tekniikkaan liittyviä kysymyksiä, jotka parhaimmillaan ovat yllättäviä, arkisia ja jännittäviä, mutta samalla sellaisia, joihin ei joko ole tullut kiinnittäneeksi huomiota tai asiaa tarkemmin selvitettyä. Tänään esimerkiksi kerromme mistä johtuu taivaan sininen väri? Sille on selitys, ja yksinkertainen sellainen. Vastaavia kysymyksiä otetaan mielihyvin vastaan osoitteessa prisma.studio@yle.fi, ja kaikista jännimmät otetaan mukaan ohjelmaan.

Viikon kysymys ei suinkaan ole mikään maailmanuutuus eikä mullistava uusi keksintö, sillä yleisökysymyksiä on otettu tiedeohjelmissa ennenkin vastaan ja printti- sekä nettipuolella ne ovat olleet mukana niin kauan kuin itse muistan. Kysymys on kuitenkin toimiva asia, sillä se paitsi tuo mukaan aiheita, joita emme itse tule ajatelleiksi, ja lisäksi tekee ohjelmaamme kaksisuuntaiseksi: TV-ohjelman, ja myös radio-ohjelman, ongelma on sen yksisuuntaisuus, jolloin me tekijät emme saa suoraa palautetta, mikä voisi vaikuttaa ohjelmaan olennaisesti. Jopa sinänsä tylsässä ja staattisessa yleisöesitelmässä on enemmän vuorovaikutteisuutta, koska luennoitsija pystyy seuraamaan yleisön liikehdintää ja ihmisten kasvonilmeitä, ja niiden perusteella esitelmän tyyliä voi muuttaa.

Jo nyt olemme saaneet runsaasti kysymyksiä viimeviikkoisen ohjelmamme jälkeen, ja niiden yhteydessä on ollut hyviä juttuideoitakin. Tieteessä tapahtuu jatkuvasti paljon ja aiheiden valitseminen on jokapäiväistä työtä toimituksessa; vaikka osa aiheista pitääkin valita ns. journamistin perustein ajankohtaisuuden ja tieteellisen merkityksellisyyden perusteella, voi aihevalintaa ohjata ja lisäaiheita ottaa mukaan sen mukaan mitä palautteessa sanotaan - teemmehän tätä ohjelmaa katsojille, emmekä vain omaksi iloksemme. Samoin käymme jatkuvaa kädenvääntöä tieteellisen syvyyden ja keveyden välillä, missä palaute olisi erittäin hyödyllistä oikean tason löytämiseen.

Tämänkin blogin yksi alkuperäinen tarkoitus oli - ja on edelleen - lisätä tätä vuorovaikutteisuutta. Otan siis paitsi omaan työhöni, niin myös koko ohjelmaan liittyviä ideoita, kommentteja, haukkuja ja kehuja edelleen mielelläni vastaan!

Ja pyrin taas palaamaan liki päivittäiseen blogin päivitysrytmiin pian...