En ole ennättänyt blogiani monenlaisten kiireiden vuoksi ja koska sää on viime aikoina ollut jo niin erinomainen, että kaiken ylimääräisen ajan olen käyttänyt fillarin päällä. Takana tänä vuonna on jo yli 2000 km. Tässä hengessä laitan blogintäytteeksi vinkit kahdesta aiheeseen liittyvästä muusta blogista.
Ensimmäinen, kerrassaan erinomainen ja tunnelmaan pääsevä blogi on herra Soininvaaran Hesarin sivulla oleva tarina matkasta fillarilla Välimerelle. Soininvaara, joka asuu muuten jossain naapurustossani, on Bianchillaan tuttu näky katukuvassa, ja on hauskaa seurata hänen taivaltaan etelämpänä. Joskus teen itsekin tuollaisen pitkän matkan! Pyöräilyä ja matkailua, sekä niihin liittyviä asioita käsittelevä blogi on täällä: blogit.hs.fi/soininvaara/
 
Toinen samanlainen blogi on täällä YLEn tontilla. Teksti-TV:n toimittaja Matti Rämö aikoo taittaa 5000 km fillarilla ajamalla aina Saharaan saakka. Välimeren yli tosin hän aikoo kulkea laivalla, mutta muuten polkea. Soininvaaraan verrattuna vauhti on hiljaisempi ja matkalla ollaan toisella asenteella. Mutta yhtä kaikki, matkaa voi seurata täällä: www.yle.fi/tekstitv/sahara.html sekä Teksti-TV:ssä sivuilla 835 - 839.
 
Ja nyt työt loppuun ja sitten ajamaan!

Kuten blogiani seuranneet ovat huomanneet, pidän lentokoneista ja lentämisestä. Niinpä tänään on ollut mukavaa seurata isojen koneiden manöveerejä Hong Kongin lentoasemalla, missä olen koko päivän ns. jumissa Suomeen palatessani lentoyhteyksien kummallisuuksien vuoksi. Päivän aikana on mielessä pyörinyt myös www.climatecare.org.

Takana on liki kolme viikkoa Australiassa ja reppu onkin täynnä kokemuksia ja tietoa, joita tiivistyy tulevaisuudessa juttujenkin muotoon. On mukavaa palata taas kotiin, ja vaikka en kansallishenkinen erityisesti olekaan, on tunne aina miellyttävä, kun sinivalkoinen kone rullaa portille. Tuntuu siltä, että vanha tuttu OH-LGE olisi tullut kaukaa Pohjolasta juuri minua ja muutamia muita suomalaisia kotiin hakemaan. Mutta jos ne tarjoavat ruisleipää ja lihapullia koneessa, niin alan kyllä huutaa (enkä ilosta)!

Tässä hongkongilaislentoasemamaisemassa MD-11 on normaalikokoinen lentolaite, sillä Aasian liikenteessä tämän luokan laitteet ovat arkipäivää. Matkustajia on paljon ja etäisyydet eurooppalaismittapuulla mitattuna pitkiä, joten Boeingit 747, 767 ja 777 sekä Airbusit A330 ja A340 ovat sopivia lentokoneita. Ja mausteena mukana on pienempiäkin A320- ja Boeing 737-perheiden koneita. Välillä sekaan tulee jokin harvinaisempikin laite, kuten juuri nyt tätä kirjoittaessani China Eastern -yhtiön vanha A300-600R. Jännää? Jännää!

Kaikki ovat kovin kauniita, kun ne nousevat ja laskeutuvat mukavasti terminaalin yläkerran näkökentässä. Niiden tulemisia, purkamisia, lentoonvalmisteluita ja menemisiä seuratessa yksi päivä hurahtaa yhtä hyvin kuin tulevat 14 tuntia lentokoneessakin. Kyllä, olen kai masokisti, sillä lentomatkat loppuvat yleensä kesken - syöminen, filmien katsominen, lukeminen, ikkunasta ulos tuijottaminen, MP3-soittimesta kuuntelematta aiemmin jääneiden radio-ohjelmien kuunteleminen sekä nukkuminen täyttävät helposti pitkänkin lennon.

Viime aikoina tosin olen tuntenut myös syyllisyyttä lentoinnostani, koska lentoliikenteen hiilidioksidipäästöistä ja niiden vaikutuksesta ilmastonmuutokseen on puhuttu paljon. Asia on tärkeä, eikä sitä voi selitellä pois mielestä: olen jo jonkin aikaa käyttänyt www.climatecare.org -nimistä palvelua omatuntoni puhdistamiseen. Kyseessä on brittifirma, joka sijoittaa uusiutuvien energiamuotojen tutkimukseen ja metsien istuttamiseen, joiden avulla ekologista jalanjälkeäni voidaan pienentää. Tunnustan toki, että osa lentämisestäni johtuu puhtaasti lentämisen tuottamasta mielihyvästä, mutta koska työni on varsin globaalia, eikä tietoliikennetekniikan kehittyminen pysty vielä korvaamaan toimittajan työssä usein tarvittavaan henkilökohtaista otetta, en voi jättää lentämistä.

Lentokoneille on etsitty jo pitkään korvaavia energiamuotoja, mutta lentopetrolia ja suihkumoottoria parempia ei ole pystytty vielä tekemään. Koneet voisivat lentää kyllä maakaasulla tai vedyllä, mutta niiden kuljettaminen kuluttaa paljon energiaa. Koneiden rakennetta ja olemusta voidaan muuttaa, mutta jo nyt uusien koneiden tekeminen on kallista ja aikaaviepää, joten nykyisenlaisia koneita on liikenteessä vielä paljon ja uudet koneet tulisivat lentoon vasta vuosikymmenen kuluttua, vaikka niiden kehittäminen aloitettaisiin vakavasti nyt heti. Konkreettisimmat toimet, jotka auttaisivat lyhyellä tähtäimellä, olisi vanhojen koneiden korvaaminen uusimmalla nyt käytössä olevalla tekniikalla varustetuilla koneilla, lentoreittien optimointi suorimmiksi mahdollisiksi ja lentämisen hintakäytäntöjen muuttaminen lyhyimpiä reitityksiä suosiviksi. Pelkästään koneiden tyhjäkäyntiin lentokentillä kuluu turhaan polttoainetta.

Silti lentoreittien ja nykyaikaisilla koneilla lentävien yhtiöiden valitsemisen lisäksi ainoa mitä yksittäinen matkaaja voi tehdä, on maksaa muodossa tai toisessa vapaaehtoista ympäristötekoja edistäviä projekteja tukevaa "veroa". Vero on sitaateissa, koska en kannata valtiollisia veromaisia lisämaksuja Ranskan tapaan, vaan henkilökohtaista vastuuta. Mainittu climatecare.org on vain yksi vaihtoehto, mutta mielestäni se on minulle sopiva, koska haluan muutenkin edistää uusien energiamuotojen tutkimusta. Eikä homma ole välttämättä kallistakaan: sivuilla olevan laskurin mukaan pian alkavalla lennolla Hong Kongista Helsinkiin osuuteni hiilidioksidituotosta on 1,11 tonnia ja sen kompensoimiseen riittää 12,65 euron maksu. Käytännössä laskuri tietysti on yleistys, eikä se ota esimerkiksi huomioon koneen piipahdusta Bangkokissa, mutta se on kokonaisuudessaan helppo käyttää ja luonnollisesti maksun suuruudesta voi päättää erikseen. Itse laitan parikymppiä menemään.

Lopuksi en kuitenkaan voi olla toteamatta, että viimeaikaisessa keskustelussa ilmailu ja lentäminen on otettu liian näkyväksi syntipukiksi. Liikennelentäminen saa aikaan vain pienen osan maailman hiilidioksidipäästöistä, muistaakseni muutamia prosentteja, ja Euroopan osuus on prosentin osia. Lentämisen osuus toki on käytännössä merkittävä, koska korkealla ilmakehässä vapautunut hiilidioksidi vaikuttaa neljä kertaa alempana vapautunutta terhakammin, mutta silti keskittyminen lentämisen kauhisteluun on osaltaan siirtänyt huomiota pois muusta jokapäiväisestä toiminnasta: yhden ulkomaanmatkan vähentäminen ei paljoa vaikuta, jos ajat päivittäin runsaasti henkilöautolla etkä välitä energian säästämisestä kotona. Kaukana pörräävien lentokoneiden kauhistelu on helpompaa kuin jokapäiväisen elämisen muuttaminen ekologisemmaksi. Lisäksi liikenneilmailun ohella taivailla pyörii valtava määrä sotilaskoneita, joiden moottoreita ei ole juurikaan suunniteltu pienten päästöjen ja pihin kulutuksen kannalta – sotilasilmailu on liikennelentämistä suurempi paha, ja se pitäisi ensin saada kuriin.

En tiedä miten muut suhtautuvat lentämiseen, mutta minulle lentokoneessa istuminen ja ikkunasta ulos tuijottaminen ovat tapa ihailla, hämmästellä ja kunnioittaa maapalloa. Etenkin täällä Aasiassa näkee ilmasta niin kauniita merimaisemia kuin raiskattuja saariakin, jotka kaikki herättävät aina vain suurempaa halua suojella kotiplaneettaamme. Kun Aurinko laskee tai nousee, horisontti loistaa punaisen ja keltaisen eri väreissä ja taivaan sini muuttuu sysimustasta vaaleansiniseksi, voin kuvitella lentäväni lähes avaruudessa. Ja kun tähän lisätään moottorien humina, koneen kehtomainen huojahtelu ja siiven päässä rauhallisesti vilkkuva navigointivalo, tunnen myös olevani kuin kotona. Se on paikkani taivaassa (eikä sitä varten tarvitse uskoa Jumalaan ja odottaa kuolemaa sekä sen jälkeistä hypoteettista armoa).

Maailman tiedetoimittajat ovat kokoontuneet tällä viikolla palaveeraamaan keskenänsä Melbourneen, Australiaan - eli olemme nyt täällä down under, kuten sanotaan. Paitsi että ruodimme toistemme tekemisiä ja koitamme keksiä uusia tapoja kertoa tieteestä kiinnostavasti ja journalistisesti, niin järjestäjät ovat tuoneet näytille massiivisesti australialaista tiedettä ja tutkimusta.

Suomalaisittain Australia on ymmärrettävästi kaukana, mutta täältä katsottuna Eurooppa on henkisesti hyvin lähellä. Toisinaan tuntuu siltä, että jos unohtaa eteläisen pallonpuolen tapaan pohjoisen kautta kiertävän Auringon ja takana olevan liki vuorokauden kestäneen lentomatkustamisen, niin voisimme hyvinkin olla jossain Välimeren tietämillä, sillä Eurooppa ja etenkin Britannia ovat usein puheissa koko ajan. Samalla katseet ovat koko ajan myös itään, eli täältä katsottuna Yhdysvaltoihin. Jos Australiaa koittaisi määritellä lyhyesti, on tämä kuin Britannian ja Kalifornian varsin onnistunut sekoitus.

EIkä Australia ole pelkää autiomaata ja surffaamista - tämä on myös tieteen ja tekniikan suurvalta, joka on tosin kohonnut tähän asiaan varsin nopeasti. Vielä 1970-luvulla Australia oli kuin siirtomaa, täältä lähinnä vietiin raaka-aineita. Etenkin viime aikoina maa on panostanut voimakkaasti tutkimukseen ja se on tuottanut tulosta: esimerkiksi Melbourne on nyt eräs maailman johtavia tiedekaupunkeja, mistä todisteena ovat paitsi pitkä lista tuloksia, niin myös koko joukko uusia huippututkimuslaitoksia.

No, se Australiasta - tällä erää. Kokouksessa on paikalla noin 500 tiedetoimittajaa ympäri pienen planeettame, myös ns. kolmannesta maailmasta. Kehittyvissä maissa tiedeohjelmilla on kenties suurempi merkitys muin meillä, koska tietoa hyvinkin yksinkertaisista asioista pitää saada levitettyä suurelle määrälle ihmisiä; niissä tiedeohjelmat niin lehdissä, radiossa kuin televisiossakin ovat useimmiten painottuneita opetusohjelmien suuntaan. Internet on tulossa käyttöön myös näissä maissa, mutta toistaiseksi levinneisyys on pientä ja yhteydet ovat hitaita, mikä hidastaa meissä ns. kehittyneissä maissa käynnissä olevaa kehitystä.

Netti on muodostumassa yhä tärkeämmäksi tiedeviestinnässä. Kyse ei siis ole enää radiosta, televisiosta ja/tai perinteisestä painetusta mediasta, vaan kaikki ääni, kuva (video ja valokuva) ja teksti sekoittuvat toisiinsa yhä enemmän. Tässä mielessä esimerkiksi Prisma Studion nettisivut ovat toistaiseksi häpeäksi meille, sillä niitä ei juurikaan kehtaa esitellä (tosin syynä suurimmaksi osaksi ovat laajemmin YLEn nettivideotarjontaa rajoittavat tekijänoikeusjärjestöjen ahdasmieliset linjanvedot), mutta toisaalta YLEn radio-ohjelmien nettitarjonta on ihan huippuluokkaa maailmantasollakin. Mutta nyt siis kaikki tämä digitaalinen mössö on fuusioitumassa yhä enemmän, ja samalla vanhat jakelumuodot ovat jäämässä jalkoihin. Pääjohtajamme Jugnerin taannoinen tokaisu siitä, että TV-kanavat jäävät pian historiaan, on totta ainakin totta siinä mielessä, että internetistä on jo nyt muodostunut monille ihmisille pääasiallinen tiedonsaantitapa.

Mediapäivillä viime viikolla Helsingissä todettiin, että raja median käytössä vedetään jotakuinkin vuoteen 1980. Sitä aikaisemmin syntyneille esimerkiksi TV:n katselu on lineaarista toimintaa, missä ohjelma katsotaan lähetysaikaan ja he seuraavat TV-ohjelmistoa, minkä perusteella tehdään katsomispäätöksiä. 1980-luvun alun jälkeen syntyneet ovat mediakäyttäytymisessään epälineaarisia, eli medioita sekakäytetään silloin kun huvittaa. Itse kuulun tähän jälkimmäiseen joukkoon, vaikka olinkin jo yläasteella 1980-luvun koittaessa: nauhoitan haluamani TV-ohjelmat kovalevyvastaanottimeen, kuuntelen radio-ohjelmat podcasteina (paitsi Knallin ja sateenvarjon, jota ei podcastina saa) ja pääasiallinen mediani on internet. Nytkin täällä kokouksessa olen online lähes koko ajan ja pystyn seuraamaan myös kotimaan katastrofaalisia hallituskuvioita yhtä hyvin kuin kotoa.

Koska paikka ja aika menettävät netissä merkityksensä, se pystyy välittämään aiheen mukaisesti räätälöidyn sekoituksen eri mediamuotoja, sopii se erinomaisesti tiedeohjelmien välittämiseen ja on selvää, että siitä muodostuu hyvin pian pääasiallinen media tiedeohjelmille. Jos aikaisemmin nettisivusto oli TV-ohjelman sivutuote, on tilanne pian (toivottavasti myös meillä YLEssä) päinvastoin, jolloin nettisivustolla olevasta materiaalista voidaan koota sopivia koosteita radio- ja TV-lähetysvirtaan.

Kolmannen maailman ja netin lisäksi esillä kokouksessa on voimakkaasti ilmastonmuutos ja sen myötä tiedeohjelmille tuleva uusi rooli tiedonvälityksessä globaalisti. Ilmaston muuttuminen on konkreettinen, jo nyt tapahtuva ilmiö, jonka seuraaminen ja mistä kertominen vaatii tieteellistä ymmärrystä. Kenties koskaan aikaisemmin - kenties avaruuslentojen alkuaikoja lukuun ottamatta - ei tiedetoimittajilla ole ollut yhtä paljon kysyntää, ja tämä tuo mukanaan myös suuren vastuun. Monissa suurissa mediayhtiöissä ollaan palkkaamassa uutistoimituksiin erityisiä tiedetoimittajia jo siellä olevien politiikan toimittajien, taloustoimittajien ja urheilutoimittajien joukkoon. Onkin ollut vaikeaa ymmärtää sitä, että jalkapallosta päästetään kertomaan vain lajiin perehtynyt toimittaja, mutta tieteellisestä uutisesta on lähetetty raportoimaan kuka tahansa toimittaja, joka ei välttämättä saa aiheesta olennaista esiin, vaikka hän olisi toimittajana kuinkakin pätevä.

Palaan kokouskuulumisiin vielä lähipäivinä. Nyt keskityn jälleen meneillä olevaan tutkimuksen patenttikiistoja ja niiden kyseenalaisten kaupallisten kytkösten selvittämistä käsittelevään esitelmään.
 

Ohhoh! Todennäköisyys saada avaruusromua päähän on erittäin pieni, mutta ei olematon: tämän todisti tiistain ja keskiviikon välisenä yönä Tyynen valtameren päällä lentänyt matkustajalentokone, joka oli joutua avaruushyökkäyksen kohteeksi.

Chileläisen LAN-yhtiön A340-300 -lentokone lensi normaaliin tapaansa 270 matkustajaa mahassaan matkalentokorkeudessa neljän tunnin lentomatkan päässä Aucklandista, kun sen pilotit huomasivat pimeältä taivaalta putoavia hohtavia palasia. Avaruudesta pudonneen avaruuslaitteen ilmakehän kitkakuumennuksesta selvinneet palaset putosivat vain vajaan kymmenen kilometrin päässä suoraan koneen edessä, siis vain noin puolen minuutin lentomatkan päässä, ja niiden nopeuden hidastumisen aikaan saama yliäänipamaus sammutti koneen moottorit. LA801-lennon pilotit reagoivat tietysti tapahtumiin, pitivät koneen hallinnassa ja väistivät putoavia palasia, minkä jälkeen he kertoivat tapahtumista Uuden-Seelannin meren päällä olevan lentoalueen lennonjohdolle.

Tapaus tuli ilmi kun kaksi australialaista ilmailuharrastajaa kuunteli koneen radioliikennettä ja äkkäsivät lentäjän pelästyneen äänen. Tapaus oli nähtävästi hyvin tiukka läheltä-piti -tapaus, joten lentäjä oli hyvin säikähtänyt.

Alue eteläisellä Tyynellä valtamerellä on normaali satelliittien ja avaruusalusten hautausmaa, sillä siellä ei ole juurikaan asutusta ja siellä oleva liikenne on vähäistä. Suurin osa satelliiteista tuhoutuu ilmakehässä, eikä niistä olisi vaaraa laivoille tai lentokoneille, mutta silti tulevista pudotuksista ilmoitetaan aina etukäteen, jotta alue olisi varmasti tyhjä. Tässä tapauksessa putoaminen oli suunniteltu tapahtuvasti 12 tuntia myöhemmin ja siitä oli tiedotettu asianmukaisesti maaliskuun 16. päivänä. Pudotuksia tapahtuu sen verran usein ja proseduuri hallitaan niin hyvin, että normaalisti ilmoitetut ajat pitävät kutinsa hyvin - paitsi että nyt niin ei käynyt, vaan kuolemaan tuomittu tietoliikennesatelliitti tuli alas ennen aikojaan.

Kone laskeutui kaikesta huolimatta turvallisesti Aucklandiin keskiviikkona aamulla neljältä aamuyöllä paikallista aikaa.