Kuinka kuoria raaka kananmuna siten, että muna pysyy ehjänä kuoren alla olevan kalvon sisällä? Koitin vastata tähän kysymykseen eilen lähetetyn Prisma Studion Viikon vastaus -osassa, mutta en löytänyt vastausta. Nyt aamulla häpesin tyhmyyttäni, kun Jyri Hänninen lähetti vastauksen sähköpostilla.

Kuoren saa luonnollisestikin pois syövyttämällä. Vaikka tiedeohjelmaa tässä tehdään, en tullut ajatelleeksi lainkaan muuta kuin raakaa voimaa - en kemian tarjoamia mahdollisuuksia. Mikä typerys!

Jyri kirjoittaa:

"Televisiossa esitetty jakso 20.10.2009, käsitteli lopussa
kananmunankuorimista siten, että kuori poistetaan ja kalvo jää
suojaamaan valkuaista ja keltuaista. Juontaja ei onnistunut kuorimaan
kalsiumkuorta rikkomatta munaa.

Kauan ravintolamaailmassa käytetty konsti ks. asian suorittamiseksi on
liuottaa kalsiumkuori etikkaveteen. Mietoon etiikka-vesi -liuokseen kalsium liukenee ja kalvo pitää munan koossa.

Vahvalla liuoksella etikka myös kypsentää valkuaisen ja antaa maun
tuotteelle. Miedolla liuoksella maukuhaittaa ei synny ja mysteeri asiakkaalle on
valmis!

Kuoren liuottaminen ottaa joitain tunteja, riippuen liuoksen vahvuudesta.

Tässä käytännön tiedettä kokki maailmasta!

Parhain Terveisin,
Jyri Hänninen"

Testasin etikkasyövytystä ja se toimi - tosin todellakin hitaasti. Meni noin kymmenren tuntia, kun tavallisella etikalla saatiin kananmuna "kuorittua". Kalvot ovat todella kestäviä!

Nyt perjantaina 9. lokakuuta klo 14:31:30 Suomen aikaa Kuuhun etelänavan luona olevaan kraatteriin osuu iso kappale. Tämä tiedetään etukäteen varsin tarkasti, koska kappale on heinäkuussa laukaistun kantoraketin ylin vaihe, jota seuraa LCROSS-niminen luotain. Tarkoituksena on yksinkertaisesti pamauttaa iso määrä Kuun pinta-ainetta pilveksi pinnan yläpuolelle ja mitata sitä mahdollisimman tarkasti.

Havaintojen mukaan Kuun napa-alueilla saattaa olla paljonkin vettä pinnan alla, ja jos näin on, se helpottaa kovasti tulevaisuuden miehitettyjä kuulentoja, koska vedestä saa vetyä ja happea - siis hengitettävää ilmaa ja polttoainetta. Tähän mennessä vedestä on vain viitteitä, jotka on saatu kaukaa kuvaamalla ja mittaamalla, mutta nyt törmäys mahdollisesti nostaa niin paljon pinta-ainetta näkyviin, että vedestä saadaan vakuuttava todistus.

Kerroin törmäyksestä ja Kuun etelänapojen kiinnostavuudesta tarkemmin tämän viikon Prisma Studiossa, joka on katsottavissa Areenassa ensi viikon alkuun saakka. Kuten Paul Spudis, Houstonissa olevan Lunar and Planetary Instituten tutkija kertoo ohjelmassa, ovat Kuun eteläseudut todellakin kiinnostavia alueita, koska siellä on kohtia, joihin Aurinko paistaa lähes jatkuvasti, ja myös paikkoja, jotka ovat lähes ikuisessa varjossa. Koska Aurinko paistaa lähes suorakulmaisesti Kuun pyörimisakselista katsottuna, kiertää Aurinko Kuun napa-alueilta katsottuna lähes horistontissa ja siten tilanne on vähän kuin Maan napaseuduilla kevät- ja syyspäivän tasauksen aikaan.

Tämä perjantain pamaus ei ole ensimmäinen kerta, kun ihmisen tekemä laite törmää Kuuhun. Ensimmäiset maapalloa ympäröivää kiertorataa kauemmaksi lähetetyt luotainlennot noin 50 vuotta sitten ohjattiin tutkimaan Kuuta, ja osa luotaimista törmäsi Kuuhun; Kuuta tarkemmin tutkittaessa ensimmäiset lähikuvat Kuun pinnasta saatiin törmääjiltä, jotka lähettivät kuvia aina tuhoutumiseensa saakka; Apollo-alusten kuumodulit ohjattiin törmäämään Kuuhun sen jälkeen, kun astronautit olivat siirtyneet komentomoduliin kuukiviensä kanssa; ja viime vuosina useakin Kuuta tutkinut luotain on työnsä päätteeksi ohjattu tuhoutumaan Kuun pintaan. Osassa näistä tapauksista syntynyttä pilveä on koitettu havaita Maan pinnalta ja kiertoradalla olevilla teleskoopeilla, mutta tulokset ovat jääneet vaisuiksi.

Nyt toiveet ovat korkealla, sillä paitsi että törmäyspaikka on valittu tarkasti siten, että todennäköisyys veden löytymiseen on suuri, ja koskaan aikaisemmin ei törmääjä ole ollut näin massiivinen. Lisäksi nyt törmäystä päästään havaitsemaan aitiopaikalta. Centaur on yli 12 metriä pitkä ja kolmisen metriä halkaisijaltaan oleva tötterö, jonka massa on noin kaksi tonnia. Sen törmäysnopeus on 2,5 km/s ja se osuu Kuun pintaan lähes pystysuoraan, tarkalleen 75° kulmassa. Arvioiden mukaan se synnyttää noin 28 metriä leveän ja viitisen metriä syvän kratteerin ja sinkoaa ilmaan 350 tonnia Kuun pinta-ainetta.

700-kiloinen LCROSS-luotain seuraa Centauria noin 640 kilometrin päässä ja osuu Kuun pintaan noin neljä minuuttia myöhemmin. Se puolestaan saa aikaan vajaat 20 metriä halkaisijaltaan ja 3,5 metriä syvyydeltään olevan kraatterin. Ja nämä kraatterit syntyvät Cabeus A -nimisen kraatterin sisälle, jos tähtäys onnistuu - ja mikä ettei onnistuisi, sillä Cabeus on halkaisijaltaan lähes sata kilometriä.

LCROSS pystyy siis havaitsemaan erinomaisesti törmäystä ja syntynyttä pilveä monipuolisin havaintolaittein sekä kameroin, mutta myös Kuuta kiertävä Lunar Reconnaissance Orbiter, Hubblen avaruusteleskooppi ja koko joukko satelliitteja ja observatorioita katsoo huomenna iltapäivällä tarkasti kohti Kuun etelänapaa. Mukana on myös ruotsalainen, suomalaisillakin laitteilla havaintoja tekevä Odin-satelliitti. Myös suuri joukko tähtiharrastajia on hälytetty seuraamaan Kuuta, sillä törmäys saattaa näkyä jopa paljain silmin. Suomessa Kuu on näkyvissä törmäyksen aikaan kaikkialla, tosin etelässä se on juuri ja juuri vielä näkyvissä, horisontin yläpuolella luoteistaivaalla.

Päivitys törmäyksen jälkeen: törmäyksistä ei havaittu silmin mitään, mutta ne ovat tapahtuneet ja törmäykset on vahvistettu mm. lämpökuvien avulla. Joka tapauksessa törmäys ei ollut yhtä näkyvä kuin aiemmin odotettiin; etenkin jos odotti ennakkoanimaatioissa näytettyä spektaakkelia, niin pettymys oli suuri. No, harva oikeasti odotti mitään sellaista. Sinänsä hupaisaa, että NASA on kertonut etteivät huimimmat animaatiot olleet heidän tekemiään, mutta kyllä törmäys oli varsin mahtavaa katsottavaa NASAn virallisissakin videoissa...

LRO ja LCROSS-luotain itse tekivät Centaurin iskeytymisestä havaintoja ja saivat tuloksia, tosin hyvin vähän. On mahdollista, että Cabeus-kraatteri oli syvempi ja sen pohja kovempaa ainetta kuin oletettiin, jolloin törmäyksessä syntynyt pölypilvi oli pieni ja jäi varjoon.

Paras törmäyskuva on ohessa: LCROSS otti sen juuri sillä hetkellä, kun Centaur mäsähti Kuun pintaan.

Tänään jälleen lähetetään Avaruusradiaattori, ja tässä sen aiheet tekstinä, olkaa hyvä:

---

Aiheita tällä kerralla: Kuu, Merkurius ja maailmankaikkeuden synnyt syvät. Suurin osa ajastamme kuluu Kuussa, sillä nyt lokakuun alussa Kuuhun törmää luotain - siis ihan tarkoituksella - ja tämä koko Kuun häiritseminen luotaimin ja laskeutujin alkoi aika täsmälleen 50 vuotta sitten, joten katsomme myös menneeseen. Planck-satelliitti on tuottanut ensimmäiset kuvansa maailmankaikkeuden alkupamauksen kaiusta, taivaan taustasäteilystä, ja MESSENGER-luotain teki eilen kolmannen ja viimeisen ohilentonsa Merkurius-planeetan ohitse ennen kuin seuraavaksi se asettuu kiertämään tätä tulikuumaa ja kiinnostavaa planeettaa.

----

Vuonna 1959 oli avaruusaika juuri alkanut, ja ensimmäisten satelliittien jälkeen laukaistiin ensimmäisiä luotaimia kohti Kuuta. Neuvostoliitto oli aluksi aktiivisin, ja sen Luna 1 oli ensimmäinen kohti toista taivaankappaletta laukaistu avaruusalus. Se tosin rikkoontui ja ohitti sammuneena Kuun, ja puolittainen onnistuminen oli myös Luna 2, joka laukaistiin syyskuussa 50 vuotta sitten, siis aika tästä vähän yli 50 vuotta sitten, ja se törmäsi Kuun pintaan. 4. lokakuuta 1959, siis lähes tarkalleen 50 vuotta sitten Neuvostoliitto laukaisi matkaan Luna 3:n, joka lähetti ensimmäiset kuvat toisesta taivaankappaleesta lähietäisyydeltä. Kuvissa näkyi lisäksi Kuun takapuoli, eli puoli, joka ei näy koskaan suoraan Maahan, joten kuvat olivat hyvin kiinnostavia ja osoittivat hyvin avaruuslaitteiden kyvykkyyden.

Tämän jälkeen kiinnostus siirtyi enemmänkin miehitettyihin avaruuslentoihin ja Kuu palasi kiikariin vuonna 1964 - siinä välissä tosin laukastiin jo luotaimia Marsia ja Venusta tutkimaan. NASA suuntasi jo katsettaan miehitettyihin kuulentoihin, joten ennen niitä Kuuta piti tutkia tarkemmin niin kiertoradalta kuin pinnaltakin. Ensimmäisenä vuorossa olivat törmääjät, jotka nimettiin Rangereiksi. Elettiin heinäkuun 28. päivää, kun NASAn Frank Bristol oli harvinaisessa puhelinhaastattelussa toimittaja Jukka Häyrisen jututettavana.

(Uutinen radioarkistosta)

Kuulentojen alkua hallinnut Neuvostoliitto sai seuraavan niin sanotun voiton tammikuun 3. päivänä 1966, kun Luna 9 -luotain laskeutui pehmeästi Kuun pinnalle ja lähetti sieltä kuvia. Tästä toki kerrottiin myös täällä radiossa…

(Uutinen radioarkistosta)

Myös amerikkalaisilla olivat omat laskeutujansa, Surveyor-luotaimet. Niistä ensimmäinen lähestyi Kuuta kesäkuun toisena päivänä 1966.

(Uutinen radioarkistosta)

Surveyorit toimivat kuten toivottiin ja ne lähettivät suuren määrän kuvia ja tietoja. Ne olivat hyvin tärkeitä, kun suunniteltiin Kuuhun laskeutumista, mutta kuhan sitten Apollot olivat lentäneet ja USA ns. voitti Neuvostoliiton kuukisassa, jouduttiin Apollo-lennot keskeyttämään kesken kaiken Kongressin menetettyä mielenkiintonsa Kuuhun. Neuvostoliittokin menetti kiinnostuksensa, ja niin Kuu oli 70-luvulta muutamaa satunnaista vierailijaa lukuun ottamatta rauhassa näihin päiviin saakka. Viime vuosina Eurooppa, Kiina, Intia ja Japani ovat tutkineet kuuta omin luotaiminsa, joskin nyt NASA on jälleen palannut Kuuhun - taas kerran miehitettyjen lentojen innostamana. Kuuta kiertää parhaillaan kesällä laukaistu LRO, Lunar Reconnaissance Orbiter, ja nyt lokakuun 9. päivänä sen kanssa samalla kyydillä laukaisu LCROSS törmää Kuun etelänavan tienoille. LCROSSin lennonjohtaja Paul Tomkins kertoo tästä tarkemmin - ja tämä siis ei ole enää historiaa, vaan ensi viikolla tapahtuu, ja kyse ei ole mistään pehmeästä laskeutumisesta, vaan kunnon törmäyksestä. Ideana on jysäyttää Kuun pinta-ainetta leijumaan pinnan yläpuolelle, jotta sen koostumusta voidaan mitata, ja näyttää myös mitä pinnan alta oikein löytyy.

"Tässä animaatiossa näkyy hyvin, kuinka laukaisun jälkeen LCROSS lensi varsin suoraan Maasta Kuun etäisyydelle, missä se ohjattiin lentämään kuun ohitse siten, että Kuun painovoima käänsi sen radan lähes 90 astetta pystyasentoon ja kiihdytti sen vauhtia. Tällä radalla LCROSS kiertää maapallon kolmessa kuukaudessa ja tulee takaisin Kuun luokse varsin suoraan sen eteläisen pallonpuolen kohdalta, jolloin voimme ohjata sen törmäämään varsin lähelle etelänapaa."

"Laukaisun aikaan LCROSS oli kantoraketin ylimmän vaiheen Centaurin päällä, ja ne lähtivät yhdessä kiertämään kuuta ja osumaan Kuun etelänavalle. Näistä itse asiassa Centaur-raketti on varsinainen törmääjä, koska se on painava ja kookas, ja kun LCROSS on nyt irrotettu jo Centaurista ja jättäytynyt vähän jälkeen, pystyy se tekemään tarkkoja havaintoja siitä, kun Centaur törmää Kuun pintaan. Vähän myöhemmin LCROSS törmää myös Kuuhun, mutta se lähettää kuvia ja mitaustietoja viimeiseen saakka."

"Kun kantoraketti oli kesällä FLoridassa laukaisualustalla, jäätyi kylmää polttoainetta sisältäneen Centaurin pintaan varmasti vähän ilmakehästä tiivistynyttä vettä jääksi, ja haluamme olla varmoja siitä, ettei tuota jäätä pääse lainkaan törmäämään Kuuhun. Siksi Centaurin asentoa on muutettu siten, että sen pinta on joutunut eri puolilta täyteen auringonvaloon, jolloin lämpö on haihduttanut varmasti kaiken veden. Jos mittaustuloksissa näkyy vettä, se ei siten ole peräisin Maasta, vaan kuusta."

Hän oli LCROSSin lennonjohtaja Paul Tomkins, jonka mukaan kaikki on kunnossa lokakuun 9. päivänä tapahtuvaa törmäystä varten.

---

Merkurius on pinnaltaan kuin Kuu, mutta planeetan kokoinen, kuuma ja kummallinen. NASAn MESSENGER-luotain lensi eilen tiistaina sen ohitse. Kyseessä oli jo kolmas ohilento, joiden aikana paitsi tutkitaan Merkuriusta, niin myös muutetaan aluksen rataa siten, että se pystyisi asettumaan kiertoradalle Merkuriuksen ympärille vuonna 2011. Kolmen ohilennon aikana suuri osa Merkuriuksen pintaa on jo kartoitettu alustavasti, ja aikaa nyt on jopa tiettyjen kohteiden tarkempaan havaitsemiseen: listalla on kahdeksan eri syistä omituista kraateria planeetan päiväntasaaja-alueella ja tasankoa, joka peittää suuren osan Merkuriuksen pinnasta.

Ohilento tapahtui vain 228 kilometrin korkeudesta ja kaikki sujui tämänhetkisten tietojen mukaan hyvin.

Tällä kertaa suurin mielenkiinto kohdistui kuvien lisäksi neutronispektrometrin mittauksiin, sillä edellisen ohilennon aikaan aluksen asento oli sellainen, ettei spektrometri päässyt tekemään kunnolla mittauksia, mutta nyt se pääsi. Merkuriuksen pinta on tummempi kuin Kuun, joten siellä saattaa olla suuriakin määriä rautaa tai titaania - näitä havaittiin paljon on ensimmäisen ohilennon aikaan. Merkurius on ihmeellisen tiheä planeetta, ja korkea metallipitoisuus auttaisi osaltaan ymmärtämään miksi.

Robert W. Farquhar joka toimi haastattelun tekoaikaan pari vuotta sitten Messenger-lennon johtajana. Hän kertoo seuraavassa lennosta enemmän.

"Merkurius on todellakin varsin outo planeetta. Tiedämme, että sen koostumuksessa raudan suhde silikaatteihin on varsin suuri ja että sillä on heikko magneettikenttä. Magneettikentän olemassaolo on outoa, koska Merkuriuksen koko ei periaatteessa ole riittävä siihen, että sillä olisi sulasta nikkelistä ja raudasta muodostunut ydin, joka synnyttäisi magneettikentän, ja toisaalta, se on liian kuuma, jotta sillä voisi olla magneetin kaltainen, noin 2 miljardia vuotta sitten syntynyt magneettikenttä. Merkuriuksessa on tämä ja monta muuta asiaa, joita emme oikein ymmärrä. Jos haluamme ymmärtää aurinkokuntamme planeettoja, niin suuria kaasuplaneettoja kuin sisäosan kiinteitä sisäplaneettoja ja siten omaa maapalloammekin, niin meidän täytyy tutkia äärimmäisyyksiä, joista Merkurius on yksi."

"Merkuriuksessa on kaksi olennaista asiaa. Ensiksikin sinne on hyvin vaikeaa mennä, vaikka se on suhteellisen lähellä. Sinne menevän luotaimen pitää jarruttaa, sen nopeutta täytyy laskea, koska kun lasketaan yhteen maapallon nopeus ja sijainti korkeammalla aurinkokunnassa, niin täältä lähtevällä luotaimella on aivan liikaa energiaa. Messengerin tapauksessa vauhtia hidastetaan lentämällä kuusi kertaa planeettojen ohi, jolloin nyt käytämme planeettojen painovoimakenttiä hidastamiseen siinä missä ylemmäs aurinkokunnassa lentävien luotainten tapauksessa painovoimalinkoamista käytetään nopeuden lisäämiseen. Messenger teki vuonna 2005 Maan ohilennon ja kaksi Venuksen ohilentoa vuosina 2006 ja 2007 ja se lentää vielä kolmasti Merkuriuksenkin ohi, ennen kuin se voi asettua kiertämään sitä. Lopulliseen jarrutukseen ja Merkuriuksen kiertotadalle asettumiseen käytämme normaalia luotaimessa olevaa rakettimoottoria."

"Toinen hankaluus on se, että Merkurius on hyvin kuuma. Auringon säteilemä energia neliömetrille Merkuriuksen etäisyydellä on noin 15 kilowattia, joten luotaimen auringon puoleinen kylki tulee kärventymään noin 360 asteen kuumuudessa. Silti aiomme käyttää esimerkiksi tavallista elektroniikkaa. Luotaimessa on keraaminen lämpökilpi, jonka etupuolella on 360 astetta kuumaa, mutta sen takana luotaimen sisälämpötila on vain parikymmentä astetta. Voimme siis käyttää jokseenkin tavallisia avaruustekniikassa käytettäviä laitteita, vaikka olemmekin niin lähellä Aurinkoa - aluksessahan on normaali maanpäällinen huonelämpötila."

"Koska Merkuriukseen on niin hankalaa mennä, meillä on mukana paljon polttoainetta ja voimakas työntövoimalaitteisto. Niinpä tutkimuslaitteiden ja elektroniikan täytyy olla hyvin kevyitä. Kuuma ympäristö rajoittaa myös tietoliikennelaitteita, koska emme ole voineet asentaa aluksen ulkopuolelle liikkuvia osia tai suurta antennia."

"Lentoaika Merkuriuksen ensimmäiseen ohilentoon on 6,5 vuotta ja olemme käyttäneet tämän ajan myös hyväksemme, emmekä ole vain istuneet odottamassa ohilentoa. Esimerkiksi luotaimen magnetometri ja energeettisiä hiukkasia mittaava laite tekevät havaintoja matkankin aikana ja olemme kalibroineet luotaimen kamerat sekä muut mittalaitteet Maan ja Venuksen ohilentojen aikana. Näin ollen saamme kunnollisia, tieteellisesti merkittäviä kuvia jo ensimmäisestä Merkuriuksen ohilennosta alkaen. Itse asiassa arviomme mukaan voimme kuvata jo 90% Merkuriuksen pinnasta kolmen planeetan ohilennon aikana ennen kuin asetumme sen kiertoradalle. Näin ollen voimme etsiä kiinnostavia kohteita tarkempaan tutkimiseen jo ennen kuin saavummekaan kiertämään Merkuriusta."

Näin kertoi Messenger-lennon entinen johtaja Robert W. Farquhar. Nyt MESSENGERin ruorissa istuu Peter Bedin ja jos kaikki sujuu suunnitelman mukaan ja yhtä hyvin kuin tähän saakka, niin MESSENGER saapuu perille Merkuriusta kiertämään maaliskuussa 2011.

Myös euroopassa suunnitellaan omaa lentoa Merkuriukseen, ja on suunniteltu jo jonkin aikaa. BepiColombo-luotaimen laukaisu on lykkääntynyt moneen kertaan ja nyt sitä suunnitellaan vuodeksi 2014; ionimoottorin avulla lentävä luotain saapuisi silloin perille vuonna 2020. Tuo tuntuu pitkältä lentoajalta, mutta on itse asiassa lyhyempi kuin MESSENGERillä: sillä matkaan kuluu liki kahdeksan vuotta, kun BepiColombo lentää kuudessa vuodessa. Mutta mikä luotaimen tekemisessä on tökkinyt, ja mitä Bepille nyt kuuluu - asiasta tietää Euroopan avaruusjärjestössä työskentelevä Harri Laakso.

"Tällä hetkellä sille kuuluu hyvää ja parempaa, tässä on ollut viimeset pari vuotta hyvinkin myrskyisää. Alkuperäiset suunnitelmat siitä miten lämpötilan aiottiin rakentaa ja miten sinne Merkuriukseen mennään, niin tämä työ alkoi vuosikymmenen alussa, noin vuonna 2000, minkä jälkeen tätä ohjelmaa analysoitiin parin vuoden ajan ja se otettiin virallisesti mukaan ESAn ohjelmaan vuonna 2006. Kolmisen vuotta sitten. Silloin hintalappu oli 625 miljoonaa. Sen jälkeen ohjelmaa on työstetty ja tutkittu tätä satelliittikonseptia tarkemmin, ja nyt noin 1,5 vuotta sitten havaittiin sellainen ikävä yksityiskohta, että nämä aurinkokennot - joiden uskottiin pystyvän toimimaan hyvin korkeissa lämpötiloissa - eivät itse asiassa toimikaan. Alun alkaen ehkä oli 230-240 astetta oli niiden operointilämpötila, niin nyt kun niitä alettiin tutkia tarkemmin, niin se ei olekaan niin. Niiden lämpötila saa olla korkeintaan 170°C. Se tarkoittaa sitä, että niiden väliin täytyy sijoittaa enemmän heijastavia pintoja, niin että kennojen pohjalla oleva lämpöä johtava rakenne tasaa sen lämpötilan siten, että itse kennojen lämpötila pysyy siinä vaaditussa lämpötilassa. Siis yhtäkkiä 230 asteesta vaatimus tuli 170 asteeseen, niin se tarkoittaa sitä että paneelit pitää tehdä valtavan paljon suuremmiksi näiden heijastavien pintojen takia. Ja myös siitä syystä että silloin kaikki mittalaitteet ja alijärjestelmät kuitenkin tarvitsevat sen saman energian."

Merkuriuksen ympäristö on aika hurja ympäristö, sillä ollaan lähellä Aurinkoa ja lisäksi itse Merkurius hohkaa lämpöä satelliittiin, joka lisäksi kiertää planeettaa varsin lähellä…

"Merkuriuksessa Auringosta tuleva lämpövuo on noin kymmenkertainen verrattuna Maahan, mutta sen lisäksi koska tämä satelliitti kiertää hyvin lähellä Merkuriusta, noin 400 km kertaa 1500 km korkeudeltaan olevalla radalla, silloin lämpövuo planeetasta on kolmasosa lisää tähän Auringon antamaan lämpötilaan. Haittana on lisäksi se, että nämä lämpövuot tulevat eri suunnista. Eli se on hyvin hankalaa, ja sen lisäksi koska halutaan, että satelliitti on sellaisessa asennossa että mittalaitteet osoittavat aina ns. nadiiriin, siis suoraan alaspäin, niin tästä seuraa semmoinen rajoitus että vain yksi pinta kuudesta (jos satelliitti ajatellaan yksinkertaisesti kuusisivuisena) voidaan pitää poissa sekä Auringosta että planeetasta, ja se voi toimia ns. radiaattorina, lämpösäteilijänä. Sieltä lämpö säteilee pois. Miten tämä homma sitten rakennetaan, niin satelliitin sisällä on tällaisia lämpöputkia, jotka siirtävät lämpöä kuumilta pinnoilta lämpösäteilimeen, mistä se sitten säteilee pois avaruuteen. Tällä tavalla voidaan pitää satelliitin lämpötila inhimillisenä; suurin osa mittalaitteista ja elektroniikasta ei halua olisi 30-40°C. Sisusta pyritään pitämään siis huoneenlämpötilassa."

Missä vaiheessa BepiColombon kanssa mennään?

"Laitteita ollaan jo kovasti tekemässä. Satelliitilla on paljon eri alijärjestelmiä ja sitten on mittalaitteita. BepiColombollakin on 11 mittalaitetta, ja ne ovat nyt hieman eri vaiheissa. Tällä hetkellä satelliitti on sellaisessa arviointivaiheessa, jota kutsutaan nimellä PDR, Preliminary Design Review, mikä on merkittävä vaihe, missä arvioidaan satelliitin ja sen alijärjestelmien suunnittelu, ja onko se itse asiassa sellainen että se voidaan toteuttaa ja että se voisi toimia siellä. Tätä arviointitilaisuutta viivästytettiin puolellatoista vuodella, ja sen piti alun perin tapahtua joulukuussa 2007, ja nyt ollaan sitten vuonna 2009. Siinä on riippumaton arviointikomitea, noin 50 insinööriä ja tutkijaa. Viivästyminen johtuu siitä, että jos silloin alun alkaen olisi menty tähän arviointiin, niin komitea olisi varmasti sanonut että 'hyvä suunnitelma, mutta ei ole toteuttamiskelpoinen, ei tule selviytymään siellä'. On turha mennä tällaiseen paneelin arvioitavaksi, jos tietää että suunnitelma on huono; aurinkokennot oli se yksi ongelma, mutta oli monta muutakin. Nyt tässä on sitten tehty puolisentoista vuotta työtä ja tällä hetkellä ollaan tässä arviointivaiheessa. Se aloitettiin maaliskuun alussa. Paljon tuli kotitehtäviä lisää, mutta tällä hetkellä näyttää hyvältä. Hintalappu on ikävä kyllä korkeampi kuin alun perin, mutta raha menee teollisuudelle, eli ihan hyvään tarkoitukseen."

No, ei nyt rahaa saa laittaa noin vain menemään, edes teollisuuteen - mutta tässä budjetin leviäminen on johtunut siitä, että luotain on osoittautunut vaikeammaksi tehdä ja siksi sen suunnitteluun ja rakentamiseen kuluu enemmän rahaa, ja tuloksena oleva tietotaito ja tekniikka auttavat sitten tulevaisuudessa avaruuslaitteiden tekemisessä, eli siinä mielessä raha menee hyvään tarkoitukseen.

---

Planck on avaruusalus, joka ei ole enää suunnittelupöydällä tai rakenteilla, vaan onnellisesti jo avaruudessa ja ihan täydessä työn touhussa. Laite mittaa mikroaaltojen alueella joka puolelta taivasta tulevaa ns. taustasäteilyä ja siinä olevia erittäin pieniä vaihteluita. Kerroin Planciksta tarkemmin keväällä ennen sen laukaisua, ja nyt, kesän kestäneen säätämisen ja havaintolaitteiden kalibroinnin jälkeen, on Planck aloittanut mittauksensa 13. elokuuta. Ensimmäisenä se teki kaksi viikkoa kestäneen koemittauksen, jonka tuloksena oli jo nauhamainen pala koko taivaan kattavasta mikroaaltotaustasäteilykartasta jokaisella Planckin yhdeksällä taajuusalueella. Jokainen näistä kartoista on noin 15° leveä palanen koko taivaasta. Alustavat analyysit mittaustuloksista osoittavat laadun olevan erinomaisen. Nyt Planck tekee hommia jatkuvasti, toivon mukaan 15 kuukautta ilman taukoja, ja noin puolen vuoden kuluttua saadaan tehtyä ensimmäinen koko taivasta esittävä kartta.

Kuten monet varmasti muistavatkin, laukaistiin Planck avaruuteen viime toukokuun puolivälissä yhdessä Herschel-teleskoopin kanssa. Nämä kaksi kovin erilaisilta vaikuttavaa avaruusalusta naitettiin yhteen vuonna 1999, kun ne päätettiin ottaa mukaan ESAn tieteellisten satelliittien ohjelmaan yhtenä sen lähitulevaisuuden tärkeimmistä - ja siten myös kalleimmista - hankkeista.

Kummankin laitteen juuret ovat kuitenkin jo kauempana historiassa, ja itse asiassa kaksikon taustalla kummittelee kolme satelliittiehdotusta. Oli FIRST, eli Far-Infrared Space Telescope, eli pitkäaallonpituisen infrapunasäteilun alueella toimiva avaruusteleskooppi, jota tutkijat olivat ehdottaneet tehtäväksi jo niin pitkän aikaa, että se ennätettiin jossain välissä ristiä jo myös nimellä LAST, eli Large Aperture Space Telescope. Planckin taustalla puolestaan on kaksi hanketta, COBRAS ja SAMBA, jotka kummatkin olivat eri syistä taivasta kartoittavia mikroaaltohavaintolaitteita, joten oli sinänsä järkevää laittaa ne yhteen.

Vuonna 1999 sitten FIRST ja COBRAS/SAMBA päätettiin paitsi toteuttaa, niin myös laittaa yhteen yhden ja saman projektin alaisuuteen, sekä laukaista yhdellä ja samalla raketilla avaruuteen. Tämäkin oli järkevää siitä syystä, että kummankin sijoituspaikaksi tulee niin sanottu Lagrangen piste numero kaksi. Palaan tähän hetken kuluttua tarkemmin. Mutta siis lopulta oli yksi hanke, mutta kaksi avaruusalusta, mikä toisaalta hyödytti molempia ja säästi kustannuksia, mutta toisaalta yksi ja sama kyyti lisää riskiä ja Planck olisi periaatteessa voitu laukaista jo pari vuotta sitten. Tutkijat eivät kuitenkaan ole harmissaan tästä, ainakaan paljoa, sillä nyt matkaan singottava Planck on paljon parempi kuin he aikanaan ehdottivat.

George Efstathiou, vaikeaniminen kosmologi Cambridgen yliopistosta, kertoo:

"Olen ollut mukana projektissa jo vuodesta 1992, ja näiden vuosien jälkeen tuntuu kummalta, että laite oikeasti tullaan lähettämään avaruuteen. Meille, jotka olemme mukana projektissa. tämä tarkoittaa tosin varsin kiireistä aikaa, sillä seuraavat kolme vuotta on tiukkaa työtä. Planck tulee toimimaan toivottavasti ainakin tuon ajan, tekemään koko ajan mittauksia, ja tuloksia täytyy alkaa käsitellä jo tuona aikana. Meille ja koko projektiryhmälle tämä tietää siis työtä ympäri vuorokauden seuraavan kolmen vuoden ajan!"

"Se oli vuonna 1992, kun ESAlle esiteltiin kaksi maailmankaikkeuden taustasäteilyä mittaavaa satelliittia, COBRAS ja SAMBA, ja tuossa vaiheessa kyse oli vain parin paperin mittaisesta yleisperiaatteen esittelystä. Koska ehdotuksilla oli paljon yhteistä, ESA halusi pohtia niiden yhdistämistä, ja koolle kutsuttiin tieteellinen kokous, missä kummankin ehdotuksen takana olleet henkilöt etsivät vaihtoehtoja. Olin itse mukana teoreetikkona, ja mielestäni oli selvää, että oli parasta tehdä mahdollisimman tarkasti ja mahdollisimman suurella erottelukyvyllä toimiva laite, joka pystyy mittaamaan mahdollisimman laajalla taajuusalueella."

"Ensimmäiset kartat näyttävät siis hyviltä, ja niiden perusteella voidaan lopputuloksena olevalta kartalta odottaa paljon. Efstathiou katsoo menneeseen monien kosmologien tapaan, ja heittäytyy hyvin helposti filosofiseksi - hänen mukaansa on täysin mahdollista, että Planckin avulla voidaan saada todellisia viitteitä jopa asioista, jotka vielä nykyisin tyypillisesti heitetään filosofien pohdittavaksi. Kuten kaiken alku."

"Ihmiset kysyvät oliko mitään ennen big bangia, ja tutkijat sanovat että se on hetki, jolloin aika alkoi. Sitä aikaisemman ajan pohtiminen ei ole mahdollista ja siksi kysymys on typerä. Tämä suhtautuminen tosin on muuttumassa vähitellen, sillä on esimerkiksi kvanttigravitaatiomalleja, joissa hyvin lähellä big bangia aikaulottuvuus muuttuukin avaruusulottuvuudeksi, jolloin ajan merkitys katoaa, ja itse asiassa mitään nollahetkeä ajassa ei ole, koska aikaa ei ole. Syntyy pseudohiukkasia, joita kutsutaan instantoneiksi, koska ne syntyvät vain hetkeksi ja muuttavat avaruuden topologiaa. Tämä on siis yksi mahdollisuus, ja siis tällaista voidaan pohtia ihan tieteellisesti."

"Säieteoriat puolestaan tuovat mukaan ajatuksen siitä, että maailmankaikkeuksia olisikin monta. Meidän maailmankaikkeutemme voi muuttua matalamman tyhjöenenergian tasolle ja sulautuu toiseen maailmankaikkeuteen. Jos lasketaan nykymaailmankaikkeuden laajenemisen fysiikkaa, niin sanottua inflaatiomallia, missä kaikkeus jatkaa vain laajenemistaan ja sen tilavuus kasvaa eksponentiaalisesti. Jos voisimme tarkkailla aluetta, missä inflaatio alkaa loppua, niin ympäröivä laajeneminen haukkaa sen sisäänsä hyvin nopeasti, joten periaatteessa laajeneminen jatkuu ikuisesti ja laajeneva maailmankaikkeus haukkaa sisäänsä ympäröiviä ja myös laajenevia maailmankaikkeuksia."

"On hyvinkin mahdollista, että oma maailmankaikkeutemme on yksi muista universumeista, ja puhutaankin multiversumista. Voimme myös ajatella tilanteita, missä tällaisen laajenevat kuplat törmäävät keskenään, eli esimerkiksi meidän maailmankaikkeutemme reuna törmää naapurin reunaan, ja itse asiassa voisimme jopa nähdä merkkejä tällaisesta törmäämisestä. Näin voisimme jopa nähdä toiseen maailmankaikkeuteen. Universumi ei ole mitenkään itsestään selvä, voi olla monia kummallisia vaihtoehtoja. Olen vakuuttunut siitä, että lähiaikoina saamme monia näihin asioihin liittyviä yllätyksiä, ja mahdollisesti niitä löytyy jopa Planckin havainnoista."

Kannattaa siis pysyä kuulolla - Planck ja sen mittaukset saattavat osoittautua hyvinkin kiinnostaviksi, tai sitten ne vain antavat sysäyksen rakentaa taas uusi, entistä tarkempi havaintolaite.

---

Ja loppuun vielä pari sanaa syyskuun 11. päivänä päättyneestä sukkulalennosta. Silloin sukkula Discoveryn kyydissä tulivat yhdessä takaisin Maahan puolisuomalaiseksi astronautiksi nimetty Tim Kopra ja ruotsalainen Christer Fuglesang. Kopra oli avaruusasemalla kesäkuusta alkaen, mutta Fuglesangille kyseessä oli toinen sukkulalento, lyhytaikainen keikka avaruusasemaa rakentamaan.
"Toista kertaa avaruudessa, ja olo on ihan kotoisa. Kuin vanhalla avaruusketulla", kertoi Fuglesang Rymdkanalen.se-verkkopalvelulle ennen kuin sukkula telakoitui avaruusasemaan. "On hauskaa leijua ja pyöriä hiljakseen painottomuudessa. Jopa WC-työskentely on tällä kertaa helpompaa, ehkä sekä pää että vatsa toimivat paremmin tällä kertaa."
 

 Tuskinpa mikään yksittäinen sukkulalento on ollut niin suuren huomion kohteena, kuin oli tämä sunnuntaina päättynyt Atlantis-sukkulan keikka avaruusteleskooppi Hubblea korjaamaan. Paitsi että Hubble on jo ikoni, jonka ottamat upat kuvat ovat jo yleisinhimillistä maailmaperintöä, ovat sukkulalennot sinällään jo uutisia, kun tämä 30-vuotias avaruuslentolaite on lähestymässä eläkkeelle jäämistään. Vuonna 2003 tapahtuneen Columbia-sukkulan onnettomuuden jälkeen kaikki lennot muualle kuin Kansainväliselle avaruusasemalle myös kiellettiin - ja päätös onkin pitänyt yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Rampautuneen Hubblen korjaaminen katsottiin erikoisluvan arvoiseksi.

Hubble laukaistiin avaruuteen sukkula Discoveryn kyydissä vuonna 1990 ja jätettiin kiertämään Maata noin 550 kilometrin korkeudessa olevalle radalle. Laite oli tarkoitus viedä avaruuteen jo muutamaa vuotta aikaisemmin, mutta ensimmäinen sukkulaonnettomuus, vuonna 1986 ollut Challengerin räjähdys, lykkäsi laukaisua ja toi projektille ensimmäisen, ylimääräisen laskun: noin 280 miljoonaa dollaria.

Sitten kävi ilmi, että paitsi että Hubblen tekeminen oli tullut yli 30% aiottua kalliimmaksi, niin sen 2,5 -metriä halkaisijaltaan oleva pääpeili oli hiottu väärin. Ensimmäisen huoltolennon tärkeimmäksi tehtäväksi tulikin asentaa Hubblelle erityinen korjausoptiikka, joka sai sen näkemään kunnolla. 

Myöhemmillä huoltolennoilla - joita on nyt tehty kaikkiaan viisi - Hubblen havaintolaitteita, elektroniikkaa ja aurinkopaneelit vaihdettiin parempiin, sen asennonsäätölaitteita uusittiin ja teleskooppi viritettiin aina uuteen iskuun. Laite on toiminutkin lopulta pitempään ja paremmin kuin odotettiin, ja sen niin tieteellisesti kuin taiteellisestikin kiinnostavia kuvia on joka puolella.

Kaikkiaan vuosien varrella Hubblen kustannukset ovat olleet ja tulee olemaan (kun viisi vuotta toimintaa lasketaan vielä mukaan) noin kuusi miljardia dollaria. Tällä hinnalla olisi saanut monta suurta maanpäällistä teleskooppia, ja itse asiassa jokaisen huoltolennon hinnalla olisi saanut rakennettua hienon observatorion jonnekin vuoren huipulle. Hyvä vertailukohta on yhteispohjoismainen teleskooppi NOT, joka on saman kokoinen kuin Hubble ja on tuottanut parhaimmillaan lähes Hubblen tasoisia kuvia: sen rakentaminen tuli maksamaan noin kolme miljoonaa euroa aikanaan 1980-luvulla. Tämä viimeinen huoltolento Hubblelle maksoi noin 900 miljoonaa euroa (siis noin 650 miljoonaa euroa).

Onkin varsin kyseenalaista onko Hubble ollut kaiken tämän rahan edestä väärti tähtitieteellisesti, mutta sen arvo ei olekaan pelkästi tieteellinen. Jos ja kun haluamme ihmisen olevan avaruudessa, rakentavan siellä aikanaan nykyistä avaruusasemaakin mutkikkaampia häkkyröitä ja kehittävän kykyään toimimisessa avaruudessa, on Hubblen kaltainen projekti valtavan kiinnostava. Sen korjaaminen on ollut sarja tehtäviä, joita on voitu vain osittain suunnitella etukäteen, sillä jokaisella lennolla on ollut yllätyksiä - avaruuskävelyjen aikana astronautit ovat joutuneet ratkaisemaan ongelmia ja kehittämään tapoja korjata laite sen mukaan, missä kunnossa se onkin ollut. Tämä on hyvin tärkeää, sillä todellisessa elämässä kaikkea ei voi suunnitella ennakolta. 

Kyky lentää sukkulalla teleskoopille, napata se kiinni, korjata, nostaa uudelleen avaruuteen ja laskeutua sen jälkeen, kuullostaa helpolta, mutta se ei ole sitä. Jotta tämä voisi muuttua rutiiniksi, pitää tällaisia lentoja tehdä. Ja kiitos tällaisten lentojen, on esimerkiksi tietoliikennesatelliitteja korjaavien robottialusten tekeminen myös helpompaa.

Samalla Hubble on myös oman aikansa tuote: 1980-luvulla Yhdysvalloissa oli aikomuksena siirtää kaikki avaruustoiminta sukkuloilla tehtäväksi, ja siten paitsi Hubble, niin myös kokonainen sukupolvi avaruuslaitteita tehtiin sellaisiksi, että ne vietiin ylös sukkulan kyydissä, ne voitiin huoltaa sukkulalla ja osittain jopa tuoda aikanaan takaisin Maahan sukkulassa. Oli siis "loogista" tehdä avaruusteleskoopistakin astronauttiystävällinen sukkulasysteemin kanssa yhteensopiva laite. Siksi sen koko ja muoto ovat juuri sellaisia, että Hubble mahtui sopivasti sukkulan pitkulaiseen rahtiruumaan.

Nyt avaruusteleskooppeja ei enää tehdä näin, ja sen ansiosta on voitu siirtyä jo uuteen kokoluokkaan. Nyt toukokuun 14. päivänä matkaan laukaisu eurooppalainen Herschel on Hubblea olennaisesti suurempi ja parempi, se lennätetään havaintojen teon kannalta parempaan paikkaan ja sen hintalappu on lähes sama kuin tämän viimeisen Hubblen huoltolennon. Myös Hubblen seuraajaksi luonnehditty James Webb -avaruusteleskooppi, joka on tarkoitus laukaista Ariane 5:llä vuonna 2013 samaiseen Lagrangen pisteeseen 2, minne Herschel on parhaillaan matkalla, tulee olemaan suuri teleskooppi, jota ei ole tarkoitus huoltaa ja joka ei edes mahtuisi sukkulan kyytiin. 

Uusien avaruusteleskooppien toinen eroavaisuus Hubbleen on aallonpituusalue. Hubble katsoo avaruuteen jotakuinkin samalla ihmissilmin näkyvän valon aallonpituusalueella kuin maanpäälliset teleskoopit, jolloin ainoa sen etu on sijainti rauhattoman ilmakehän ulkopuolella. Nykyaikainen aktiivinen optiikka pystyy kuitenkin vähentämään olennaisesti ilmakehän kuvaa suttaavaa vaikutusta, joten tämä etulyöntiasema on pitkälti mennyt. Siksi on parempi tehdä uudet avaruusteleskoopit näkemään aallonpituuksilla, joita Maan päältä joko ei nähdä lainkaan, tai joita on hyvin hankala havaita. Tällainen on esimerkiksi infrapunasäteily, jonka alueella Herschel ja JWST tulevat toimimaan.

Mutta silti: Hubblella on nyt uudet havaintolaitteet ja kyky toimia ainakin viisi vuotta pitempään avaruudessa, ja se tulee varmasti lähettämään meille paljon kiinnostavaa tietoa. Se on opettanut paljon, ja se on paikkansa ansainnut avaruuslentojen sekä tähtitieteen historiassa.