Jos Suomessa sääennuste näyttää huonolta tänäisen auringonpimennyksen katsomiseen, on Turkin etelärannikolla tilanne toinen: vain muutama hassu pilvenreuhka oli taivaalla aamun sarastaessa ja nekin katoavat Auringon noustessa.

Pimennyksen täydellisyysvyöhyke alkaa Brasilian rannikolta tänään klo 11.34, kun Aurinko nousee jo osittain pimentyneenä. Tuolloin Ursan pimennysretkikunta sekä kymmenet tuhannet muut tähtiharrastajat ympäri maailman ovat jo viimeistelemässä havaintolaitteitaan.

Kuun varjo pyyhkäisee noin puolessa tunnissa yli eteläisen Atlantin ja osuu Afrikan rannikolle noin klo 12.10. Tämän täydellisen auringonpimennyksen parhaat hetket osuvat Libyaan, missä pimennys alkaa noin klo 13.40. Välimeren halki kiitämisen jälkeen varjo osuu eteläiseen Turkkiin Antalyan ja Alanyan kaupunkien välissä, ja siellä aivan pimennyksen keskilinjalla Siden kaupungissa on suurin osa havaitsijoista - Ursan ryhmä mukaan luettuna. Siellä (tai siis täällä) pimennyksen täydellinen vaihe alkaa klo 13.55 ja on ohi noin kolmea ja puolta minuuttia myöhemmin.

Täydellisyysvyöhyke kulkee eteenpäin Turkin yli jokseenkin koilliseen ja varjo sukeltaa Mustaan mereen noin klo 14.10, mistä se jatkaa kohti Georgiaa ja lopulta pimennys päättyy Siperiaan noin klo 14.50, missä tuohon aikaan on ilta jo koittamassa. Aurinko laskee horisontin taakse sielläkin osittain pimentyneenä.

Suomessa tämä pimennys näkyy osittaisena (ks. Ursan sivut ), ja vaikka Kuu haukkaa suuren osan Auringosta, ei mitään täydellisen pimennyksen kaltaista spektaakkelia ole odotettavissa. Vaikka pimennys olisi lähes täydellinen, on se osittainen, eivätkä täydellisyyden hienot ilmiöt pääse silloin esiin. Siksi ero täydellisen auringonpimennyksen ja osittaisen välillä on kuin yöllä ja päivällä.

Mutta nyt matkaan! Palaan asiaan iltapäivällä pimennyksen jälkeen.

Ensi keskiviikkona tapahtuu täydellinen Auringonpimennys, joka näkyy hyvin mm. eteläisessä Turkissa. Paikan päällä on jo yli 300 suomalaista tähtiharrastajaa, joista kolmasosa on Ursan pimennysmatkalla Belekissä. Vaikka suurin osa ryhmän jäsenistä varautuu pimennykseen uima-altaalla maaten ja varusteitaan viilaten, on ryhmän etuvartio käyttänyt jo sunnuntain havaintopaikkojen kartoittamiseen.

Tällä hetkellä kaikki näyttää hyvältä, sillä vaikka alueelle on ennustettu sadesäätä jo kahdeksi päiväksi, valkeni myös maanantain aamu aurinkoisena - tosin vain rannikkoalueella. Sääennuste keskiviikoksi lupaa joka tapauksessa hyvää, sillä pilviä on tulossa vain sisämaassa oleville vuorille.

Ennen pimennyspäivää täytyy kuitenkin kartoittaa erilaisia havaintopaikkoja eri sääolosuhteita varten. Mikäli sää on selkeä, näkyy pimennys erinomaisesti jopa ryhmän hotellien pihalta; hotellit rullaavatkin jo ulos grillejä ja baaritiskejä, sillä pimennysiltapäivänä aurinkorannalla juhlitaan. Pimeyshän tulee joka tapauksessa: täydellinen auringonpimennys on vaikuttavat näky myös silloin, kun itse Aurinko ja sen hohtava korona jäävät pilvien taakse.

No, pilviä ei kuitenkaan toivota. Jos pilvistä ei ole tietoakaan, ajaa pääosa Ursan ryhmästä aivan pimennyksen keskilinjalla sijaitsevan Side-nimisen rantakaupungin pohjoispuolelle. NASAn ja monien kansainvälisten ammattilais- ja amatöörihavaitsijoiden pääpaikka on juuri Side. Jos sää on oikukas, jakautuu ursalaisryhmä kahtia ja ryhtyy jahtaamaan aukkoa pilvissä. Alue, jolla pimennys näkyy, on satakunta kilometriä leveä, mutta pimennyksen täydellisen vaiheen kesto lyhenee nopeasti reunoille mentäessä. Käytännössä parasta havaintoaluetta on vain 50 kilometriä leveällä viirulla, joka kulkee Antalyan kaupungin itäpuolelta rannikolta ylös koilliseen Mustan meren rannalle.

Jos havaitsijat joutuvat ajamaan pitkänkin matkan selkeän alueen löytääkseen, menevät pimennysalueen tiet nopeasti tukkoon. Siksi paitsi että alueella olevat sopivat havaintopaikat täytyy kartoittaa, täytyy samalla ottaa huomioon vaihtoehtoisia kulkuväyliä. Pimennyspäivänä ei enää ole aikaa ennakkoselvityksiin.

Arvioiden mukaan kautta maailman on Turkkiin saapunut kymmeniä tuhansia pimennysturisteja. Tähtiharrastajien lisäksi liikkeellä ovat erilaiset uskovaiset, jotka kiertävät palvomassa pimennystä, sekä teknojuhlijat: Belekin pohjoispuolelle vuoristoon on varustettu juhlapaikka 10 000 bailaajalle. Heidän biletysalueensa tosin on valittu kaikin muin kuin tähtitieteellisin perustein, sillä pimennyksen täydellinen vaihe ei kestä siellä "kuin" kolmisen minuuttia ja sää vuoristossa lienee joka tapauksessa ainakin osittain pilvinen.

Tämä ylihuomisen pimennys on paras täydellinen auringonpimennys pitkiin aikoihin, sillä vasta ensi vuosikymmenen lopussa täydellisyysvyöhykkeen paras osa osuu asutulle ja hyvin varustetulle alueelle. Pimennyksiähän tapahtuu lähes vuosittain, jolloin täydellisen pimennyksen nauhamainen alue pyyhkii pitkän viirun maapallon pinnalle mantereelta toiselle, mutta toisinaan alue osuu meren päälle tai harvaan asutuille seuduille. Vuonna 2008 esimerkiksi pimennys näkyy Siperian pohjoisosissa, mutta sinne ei pääse matkustamaan yhtä kätevästi kuin Turkkiin.

Lisää uutisia huomenna. Ennätän silloin laittamaan mukaan myös muutamia kuvia ennakkotutkimusretkiltämme.

Viime viikonloppuna Kuhmossa pidettiin Suomen Akatemian tukema Ihminen ja Kosmos -tapahtuma, jo yhdestoista sellainen, missä pohdittiin aikaisempaan tapaan tieteen ja taiteen rajapinnassa tapahtuvia asioita. Aiheena tällä kertaa oli leikkiminen, ja kuten arvattavaa, kääntyi puhe koko ajan luovuuteen. Aloitimme kuitenkin huumorilla.

Mikä on huumoria? Mikä saa ihmisen nauramaan? Vitsien maailma ja niissä esiintyvät asiat ja henkilöt ovat hyvin kulttuurisia, mutta perusmoottorina hyvässä vitsissä on yllätys ja ristiriita. Otetaan ministeri ja laitetaan hänet kävelemään hassusti tai puhumaan vikisemällä, niin se on hassua. Tai jos Pikku-Kalle kaatuu kauppamatkalla ja rikkoo munansa, niin jopas kikatuttaa.

Vitseistä voi vetää suuripiirteisesti suoran viivan luovuuteen ja uusien ideoiden keksimiseen. Niiden syntyminen vaatii myös useamman, keskenään kenties aivan ristiriitaisen asian, jotka yhteen napsahtaessaan synnyttävät uuden asian. Parhaimmillaan 1 + 1 ei olekaan 2, vaan 3 tai 4.

Alustajina tilaisuudessa oli koko joukko kiinnostavia henkilöitä Helsingin yliopiston kasvatustieteen "lahjakkuusprofessori" Kari Uusikylästä nukketeatteristaan tunnetuksi tulleeseen kulttuurin monitoiminaiseen Kristiina Hurmerintaan, mutta en ryhdy tiivistämään tässä tapahtumassa esiin tulleita ajatuksia ja mielipiteitä. Kaikkien puheissa kuitenkin tuli selvästi ilmi se. mistä luovuus periaatteessa sikiää: erilaisten ajatusten, kulttuurien, ihmisten, tapojen, tottumusten ja ideologioiden rajapinnassa tapahtuvasta kitkasta.

Jos uusien ideoiden lähtökohta on vanhojen ajatusten törmääminen, kummalliset aivoissa tapahtuvat ristiinkytkennät, on luovuuden edistämisessä loppu oikeastaan vain jatkohoitoa: jotta ihmisellä olisi mahdollisuus ideoiden keksimiseen, siihen täytyy antaa aikaa, jotta hän kehtaisi ryhtyä ideoimaan, pitää erilaisuutta suvaita, ja jotta hän uskaltaisi toteuttaa älynväläyksiään, ei erehtymisestä saa rangaista. Yksi huippuidea vaatii monta vähemmän hyväksi osoittautunutta ajatusta.

Olennaista onkin tietynlainen jääräpäisyys ja ennakkoluulottomuus. Luovuus vaatii kykyä ja halua heittäytyä myös asioihin, joiden lopputuloksesta ei ole varmuutta. Kuten teatterissa tai musiikissa, saattaa tieteessä ja tekniikassakin löysin rantein, pienten merkkien perässä tehty improvisointi tuottaa joko vesiperän tai johtaa suoraan kultasuoneen. Luovuudessa on suuri osa leikkiä, joten leikki on myös hyvä tapa auttaa ideaa tulemaan: sen sijaan, että koitat puristaa ennen määräaikaa ideaa rystyset valkoisina kuvaruudulle, kannattaa ottaa vaikkapa Legot esiin ja leikkiä niillä vähän aikaa. Kyllä se ajatus siitä tulee...

Tuo kaikki edeltävä ei sinänsä ole mitään uutta, ja vastaavanlaisia kokouksia ja konferensseja luovuudesta on pidetty vaikka kuinka. Samoja asioita pyöritellään virallisissa ja puolivirallisissa työryhmissä, joita kaikki vähänkin itseäänkunnioittavat tahot ovat perustaneet luovuutta edistämään. Erilaisilla ohjesäännöillä luovuutta pyritään tuomaan osaksi jokapäiväistä toimintaa, joka mukamas ei ole tarpeeksi luovaa. Jopa hallituksella on luovuusstrategia, jonka tarkoituksena on luonnollisesti nostaa Suomea luovuusbarometrissä.

Lopputulos on kaikkea muuta kuin toivottu, sillä luovuuden laittaminen osaksi byrokraattista koneistoa ja sen ohjeistaminen on pahinta, mitä luovuudelle voisi tehdä. Suomen henkinen ilmapiiri ei sekään kannusta ihmisiä olemaan erilaisia ja ottamaan riskejä. Hyvin kuvaavasti Kuhmon esityksistä sinänsä mukavasti kirjoittanut paikallislehti jätti mainitsematta juuri kulttuurisen monimuotoisuuden ja suvaitsevaisuuden, ja korosti Kainuun luontoa ja kiireettömyyttä, joiden tarjoamia mahdollisuuksia ei voi vähätellä, mutta jotka kuitenkin ovat vasta toissijaisia.

Keskustelussa kävi hyvin myös ilmi se, miten luovuutta mystifioidaan. Etenkin mainostoimistoissa ja muissa vastaavissa puhtaan kaupallisesti luovuutta harrastavissa paikoissa luovuus nostetaan kyvyksi, mihin tavallinen ihminen ei pysty. Oikeastihan jokainen ihminen on luova, sillä elämästä ei selviäisi ilman kykyä ratkaista ongelmia. Toiset antavat itselleen luvan olla enemmän luovia, ympäristön vastakkaisesta paineesta huolimatta, ja jotkut ovat luonnostaan luovempia. He eivät pysty pidättämään ideoiden tuloa, vaikka niin haluaisivatkin.

Vaikka emme olekaan monessa asiassa maailman parhaita, on meillä suomalaisilla tapana ruoskia itseämme tarpeettomasti. Luovuuden suhteen pärjäämme jopa yllättävän hyvin, etenkin kun ottaa huomioon ajatuksellisen sisäsiittoisuutemme ja tasapäisyyttä ruokkivan yhteiskuntamme. Suomi on täynnä ekstroverttejä ITE-taiteilijoita, jotka muiden sanomisista piittaamatta muotoilevat Tarja Halosen muotokuvia letkunpaloista tai kannontyngistä, maalaavat kotiseinänsä täyteen kukkatauluja ja tekevät teatteria sydämensä ilosta. Tulos ei ole kenties taiteellisesti ihan huipputuotteesta ja kyse on monasti enemmän omatoimisesta terapiasta, mutta so what - se on osoitus luovuudesta, jota tämä pohjoinen kansa pulppuaa.

Käytännön elämän pikkukeksinnöissä suomalaiset ovat myös kunnostautuneet. Kautta aikain kuka tahansa on vuollut puukollaan puusta ratkaisun joka kodin teknisiin ongelmiin, kehittänyt vipuvarren sinne minne sitä on kaivattu ja ilman tätä arjen pellepelottomuutta ja teknistä ennakkoluulottomuutta tuskin Nokiakaan olisi kirinyt kännymaailman johtajaksi.

Ja muusikot ovat asia erikseen: on kyse säveltäjistä tai esittävistä taiteilijoista, ovat suomalaiset pärjänneet maamme kokoon suhteutettuna yllättävän hyvin. Kun nyt Lordi menee vielä Euroviisuihin, niin kuva laajenee edelleen. Äänekkäitä vastustajia riittää tässäkin, mutta heistä viis.

Suurien ideoiden ja vallankumouksellisten luovuudenpurskahdusten suhteen Suomi on kuitenkin edelleen kehitysmaa. Jos niitä halutaan enemmän, pitäisi maamme saada oikeasti monimuotoisemmaksi. Lisää erilaisista kulttuureista olevia ihmisiä, tummia, vaaleita, muslimeja, ateisteja, homoja, heteroita, pitkiä, lyhyitä, lukutoukkia, pitkänmatkanjuoksijoita, kemianharrastajia, tanhuajia, hevirokkareita, alttoviulisteja ja niin edelleen. Ja sitten vähemmän stressiä ja epäonnistumisen pelkoa, niin jo on ihme, jos luovuus ei saa siipiä alleen. Tätä kaikkea ei saa aikaan Tekesin innovaatioapurahoilla, vaan asenteita ja maahanmuuttajalakeja muuttamalla.

No, tämä meni sekavaksi paasaamiseksi, mutta aihe vei mukanaan. Anteeksi. Olen lisäksi pahoillani siitä, etten ole ennättänyt kirjoittamaan kovin usein blogiini viime aikoina. Monenmoiset matkat ja kiireet ovat ajaneet ylitse, ja vapaahetkinä - tunnustan - en ole viitsinyt kirjoittaa. Korvaan tämän hitaan päivitysrytmin ainakin osittain tulevan viikon aikana. Olen silloin suomalaisten tähtiharrastajien mukana Turkissa katsomassa täydellistä auringonpimennystä ja koitan seurata paikan päältä Turkin Belekistä viikon tapahtumia päivittäin. Pimennys tapahtuu 29. maaliskuuta iltapäivällä, ja se näkyy myös Suomessa, tosin osittaisena. Täydellisenä pimennys näkyy pitkällä, viirumaisella alueella, joka ulottuu eteläiseltä Atlantilta Afrikan ja Turkin halki Venäjälle, ja Turkin eteläosissa pimennyksen täydellinen vaihe kestää jopa noin kolme ja puoli minuuttia.

Pimennystä lentää Turkkiin katsomaan kaikkiaan yli 300 suomalaista harrastajaa, kuka mielessään tarkat havainnot, kuka vain pimennyksen tunnelmaa etsien. Suurin osa matkalaisista lentää Turkkiin nyt lauantaina, jolloin jopa kaksi lentokoneellista on lastattu tähtiharrastajilla. Ensimmäiset blogit Turkista ovat siis luettavissa sunnuntaina.

Kuvittelen ainakin muistavani uutisen 25 vuoden takaa: ranskalainen TGV teki junien nopeusennätyksen 26.2.1981 kiitämällä hurjaa 380 kilometrin tuntinopeutta. Uutiskuvissa muodikkaan oranssi pikajuna viilsi maisemaa hurjaa vauhtia ja ihmiset äimistelivät. Kun sitten lopulta pääsin koittamaan TGV-vauhtia, olin kuitenkin pettynyt.

Se oli kesällä 1990, kun pitkään ranskanmatkaa odottaneena nousin jännittäen TGV-junaan Pariisista Välimeren rannalla sijaitsevaan Montpellieriin. Juna näytti sulavalinjaiselta nuolelta, joka varmastikin kiitäisi myös nuolen lailla ranskalaisen maaseudun läpi etelään. Mutta jo oven jälkeen tunnelma muuttui apeammaksi, sillä ulkoa kapea ja vauhdikas juna oli sisältäkin kapea ja ahdas. Sisätiloiltaan juna oli kuin lentokone, paitsi että istuimet, käytävät, ovet ja kaikki muu oli tehty junamaisen raskaasti. Ahtauduin kapeaan istuimeen, jonka päällä ei kaksisesti ollut päätilaa, ja odotin vauhtikokemusta.

Sitä tuli, tosin vain paikoitellen ja vain Lyoniin saakka. Siitä eteenpäin uljas vauhtijuna kolisteli tavallisen junan tapaan normaaleilla raiteilla. Montpellierin rautatieasemalla odottava ystäväni totesikin heti, että seuraavalla kerralla kannattaa ottaa lippu ensimmäiseen luokkaan; se kun ei maksaisi paljoakaan lisää, mutta siellä istuimet ovat leveitä ja hintaan kuuluu lentokonemainen ruokailu. Paluumatkalla istuinkin sitten kuin business-luokassa nojatuolissa ja nautin mainion aterian viinien kera. Silloin Lyonin ja Pariisin välillä yli 200 kilometriä tunnissa ollut nopeuskin tuntui jo toisenlaiselta.

Matkustaminen VR:n Pendolinolla on nyt hieman samanlaista kuin TGV:llä aikanaan, mutta ranskanmaalla TGV:n uudet versiot ovat jo aivan muuta. Tämä ei ole mainos, mutta TGV-systeemi on kerrassaan mainio, enkä jaksa olla ylistämättä sen sopivuutta nimen omaan Ranskaan: junat kulkevat nyt omaa raideverkostoaan pitkin 300 kilometrin tuntinopeudella joka puolelle Ranskaa, sekä Hollantiin, Saksaan, Belgiaan ja alas Espanjaankin. Kun TGV:n tekniikkaan perustuva Eurostar lasketaan mukaan, niin listaan tulee vielä Englanti ja Lontoo. Noin kolmessa tunnissa pääsee Pariisista Välimeren rannalle, parissa Bordeauxiin Atlantin rannalle ja puolessatoista tunnissa Brysseliin. Lyon on tunnin junamatkan päässä Pariisista. Juna hakkaa matka-ajassa kirkkaasti lentokoneenkin, kun matka-aikaan lasketaan lennon lisäksi siirtymiset lentoaseman ja kaupungin välillä. Niin paljon kun lentämisestä pidänkin, niin TGV:n mukavuus on vieläkin parempi. Ranskan sisällä matkustettaessa TGV on vertaansa vailla, ja sen ansiosta – tai sen vuoksi – Pariisissa käydään työssä kaukaakin.

TGV on osaltaan hyvä esimerkki näkemyksestä, jota on puskettu eteenpäin vuosien ajan epäilevistä Tuomaista välittämättä. Monet sanoivat aikanaan, että kukaan ei haluaisi matkustaa niin nopeasti, eikä junan kannattaisi talloa lentokoneen varpaille. Maanomistajat pitivät kiinni viimeiseen saakka maapalasistaan, joiden läpi TGV-reittiä haluttiin vetää. Mutta harvalla on nyt mitään pahaa sanottavaa TGV:stä, kun se on osoittanut kätevyytensä ja käytännöllisyytensä. Onneksi joskus suuriakin projekteja saadaan vietyä läpi vastalauseista huolimatta.

Ranskalaisen suurinopeusjunan (nimi TGV tulee sanoista "train à grande vitesse", "suuren nopeuden juna") tarina alkaa 1960-luvulta, jolloin Concorde-yliäänikoneen hengessä haluttiin vauhtia myös raiteille. Junan ensimmäinen versio oli varustettu äreällä kaasuturbiinilla, siis sisäsiistillä suihkumoottorilla, joka tuotti generaattorin avulla sähköä junalle. Öljykriisi katkaisi turbiinijunan kehittämisen, koska moottori imi varsin paljon polttoainetta, joten seuraavaksi TGV:stä tehtiin perinteisempi sähköversio, missä virtanen tuli junaan radan yläpuolella olleista johtimista. Koeversioiden jälkeen lopullinen versio junasta valmistui vuonna 1980 ja se teki tuon junien nopeusennätyksen 25 vuotta sitten, helmikuun 26. päivänä 1981: 380 km/h. Liikenteeseen juna astui syyskuun lopussa 1981, jolloin se alkoi liikennöidä Pariisin ja Lyonin välillä.

Sittemmin TGV:stä on tehty useita uusia versioita, mutta vuodesta 1988 alkaen Atlantin rannalle Bordeauxiin ja muualle sinne suuntaan Ranskassa liikennöivä TGV Atlantique oli merkittävin uudistus. Se teki myös uuden nopeusennätyksen vuonna 1990 asettamalla nykyisen ennätyksen 515,3 km/h. Tarkalleen ennätysajo tapahtui 18. toukokuuta.

TGV Atlantiquen jälkeen junasta on tullut kaksikerrosversio, uusi kaksikerrosversio, Belgiaan ja Hollantiin liikennöivä ja siten niiden maiden rataverkkoihin sopeutuva versio Thalys sekä tunnelin kautta Britanniassakin kulkeva Eurostar. Suunnitelmissa on jatkaa TGV-linjoja Italiaan ja Espanjaan saakka. Junien normaalia matkanopeutta aiotaan myös nostaa 360 kilometriin tunnissa nykyisestä 300 km/h:sta.

Vaikka olenkin tässä hehkuttanut TGV:n ennätyksiä, niin se ei kuitenkaan ollut ensimmäinen liikenteeseen tullut suurinopeusjuna. Japanilaisten Shinkansen aloitti liikennöinnin Tokion ja Osakan välillä jo lokakuussa 1964, eli 17 vuotta ennen kuin TGV kuljetti ensimmäiset matkustajansa. Ja VR:n Pendolinojen suhteen on toki sanottava se, että vaikka suoritusarvoissa ja mukavuudessa ne häviävätkin TGV:lle, ovat ne Suomeen sopivampia; junien tarkoitus on ollut alun perin käyttää normaalia rataverkkoa ja olla muutenkin kuin tavallisia junia – joskin hieman muita nopeampia.

Ohessa Ranskan rautatieyhtiön SNCF:n kuva TGV:n ennätysajosta 25 vuoden takaa ja alla hieman numerotietoja niitä kaipaaville.