Ke 13.08.2008 @ 10:51admin

Commission Proposal on a Directive for Term Extension. The rights of the performers

The EU Commission has recently proposed an extension of the copyright protection of sound recordings from 50 to 95 years. The complete documents can be found at
 
http://ec.europa.eu/internal_market/copyright/term-protection/term-protection_en.htm
 
 The Commission writes that “If nothing is done, over the next 10 years an increasing amount of performances recorded and released between 1957 and 1967 will lose protection. Once their performance fixed in a phonogram is no longer protected, around 7000 performers in any of the big Member States and a correspondingly smaller number in the smaller Member States will lose all of their income that derives from contractual royalties and statutory remuneration claims from broadcasting and public communication of their performances in bars and discotheques”.  The Commission further notes that “the social situation of performers is not very secure (…) Many European performers start their careers in their early 20’s. That means that when the current 50 year protection ends, they will be in their 70’s (…) performers face an income gap at the end of their lifetimes”.
 
It is easy to sympathise with the economic situation of performers; very few of them are in the highest income brackets with the stars. But the wording of the text immediately arouses suspicions. What will the performers “lose”? If I do not get a raise in my salary, do I “lose” a thousand euros? A person cannot lose something which he never had. I may deserve a raise, the performers may deserve stronger copyright protection, but if nothing is done, they do not “lose” anything. They get exactly what has been agreed.
 
As the Commission notes, there are two categories of recording artists: session musicians and “featured artists”. The session musicians are the accompanists who do not get their names on the label. They are paid for their work according to rates negotiated by the Musicians’ Union. They get paid even if the record does not sell any copies. If they are sensible, they save part of their income or take pension insurance for their old age. This is standard practice in all professions where the practitioners are freelancers or private entrepreneurs.
 
Fifty years ago this was all the musicians got. They were never promised anything else. Copyright in sound recordings did not yet exist in most European countries. The Scandinavian countries introduced “neighbouring rights” in 1961, and since that year, musicians have received remuneration for the broadcasting of their recordings. Originally protection lasted for 25 years from first publication, until it was extended to 50 years in the 1990s. British copyright law did protect sound recordings already in the 1950s, but the benefits did not extend to session musicians.
 
Since 1961, copyright in sound recordings has been expanded in several ways. In addition to broadcasting, musicians now receive remuneration for the private copying and public performance of their recordings. One might say that this has now become part of the “compensation package” and is taken into account when negotiating session fees, but for musicians who worked in the late 1950s and 1960s it has been a windfall which was never promised to them when the job was done.
 
Featured artists, the artists whose names are on the album cover have different arrangements. Some are just paid a flat fee like session musicians, but most featured artists have royalty-based remuneration. The better the record sells, the more they are paid. They also get income from broadcasting and other secondary uses like session musicians (in many countries a larger share). Both groups have already benefited considerably from changes in copyright law since the 1960s.
 
It is also important to note that even if the protection of a musician’s earliest recordings expires 50 years after first publication, he or his heirs will usually continue to receive income from later recordings far beyond his year of death. Sir Cliff Richard – I use him as an example as he has actively participated in this debate – made his first recordings in 1958, and their copyright will expire next year. But he continued to record at least until 1993, so under the present term, he can receive income from recordings at least until 2044, when he will be more than a hundred years old. Making records was never his only source of income; he was a popular stage performer. Presumably he has saved some of this income for his old age. The gloomy picture painted by the commission – “performers facing an income gap at the end of their lifetimes” mainly applies to the one-hit wonder who made one record in his teens and has never since had any gainful employment.
 
One might still argue that musicians deserve more. After all, composers and other authors are protected 70 years from their year of death (they got a 20-year extension from the EU ten years ago). As a recording may have more than a hundred right owners (every musician who plays on the record), it would not be practical to calculate the protection from the death of the performers, but under present laws, some musicians do live longer than the copyrights of the recordings they made in their youth. But no one will live so long that 95 years from first publication is necessary.
 
Starting from the fact that performers are not “losing” anything if nothing is done, what will they gain if the protection is extended by another 45 years? Most musicians will still not get anything, as the majority of 50-year old records are not being used commercially. Featured musicians will get royalties from CD and web sales of their old recordings – if there are any sales. Both groups will continue to receive remuneration from airplay and other secondary uses, if any. There is also a new regulation in the proposed directive which will guarantee session musicians a share of the eventual revenue from the sale of 50 – 95 –year old recordings, but 20 % of nothing is nothing.
 
(Incidentally, it is interesting to note that the Commission’s proposal would slightly diminish the income of some musicians. This is because in some countries – not in all countries, as the Commission claims - radio stations pay a lump sum for all the records they broadcast annually. If the proposed extension will not increase the payments, the same sum will be divided among a greater number of recipients; living performers will support the heirs of their dead colleagues).
 
It is somewhat troubling that the commission has not presented any numerical calculations of the income which performers can expect if the proposal is passed. After all, record companies know quite well how much their back catalogue sells today. Remuneration from broadcasting and other secondary sources is collected and distributed by national collecting societies which have detailed information on the airplay of all recordings. It seems fair to assume that records which are 50 year old today will receive, on the maximum, the same amount of airplay in the future.
 
I recently made a survey of all records broadcast by YLE, the national public broadcaster of Finland in 2007. The full results will be published later, but it can be mentioned that of all records broadcast in 2007, more than 20 % had been published in the same year. Only 2 % of airtime went to recordings from 1968, and 0,2 % to recordings first published in 1958. Commercial radio stations in Finland typically do not play any records more than ten years old. The money that YLE pays to the Finnish collecting society Gramex is split 50-50 between producers and performers, after administrative costs have been deduced. The performers’ share is divided among all the participants according to a formula developed by Gramex; featured artists get somewhat more than backing musicians.
 
If Finland already had 95-year protection of sound recordings today, the biggest beneficiary would have been the estate of Elvis Presley – but it would not have gotten anything, as USA has not joined the Rome convention. I have tentatively calculated that only one or two European artists would have received more than a hundred euros extra if the extension had already been in force in 2007. Most would only have gotten pennies.
 
Will performers benefit from the proposed extension? Very little. If there really are as many as 70,000 European musicians who will “lose” their royalties, the money generated by the proposed extension will be divided among so many persons that in most cases the resulting sums will not even cover bank charges. The only beneficiaries will be the few record companies with large back catalogues – I’ll return to this in the next instalment.
 
Additional comments can be found in my previous blog . The next blogs will comment on the extension's effects on the recording industry and reissues.
 ________________________________________________

Pekka Gronow is sound archivist and adjunct professor of ethnomusicology at the University of Helsinki. He is the author of numerous books and articles on the recording industry, including “An International History of the Recording Industry” (2000).
 
Suomalaisille lukijoille: tämä ja seuraavat blogikirjoitukset on poikkeuksellisesti julkaistu englanniksi aiheen kansainvälisen merkityksen vuoksi. 
 
 

Ma 11.08.2008 @ 11:22admin

Commission Proposal on a Directive for Term Extension.

The EU Commission has published a proposal for a Directive on the term of protection of copyright and certain related rights. The full text of the proposal and an “impact assessment” can be found at
 
http://ec.europa.eu/internal_market/copyright/term-protection/term-protection_en.htm
 
The Commission aims to extend the copyright protection of sound recordings from the present 50-year term to 95 years from first publication. If the directive were in effect now, it would mean that a recording made in 2010 would stay protected until the end of the year 2105. Until then, the record company would have the exclusive right to control (almost) all uses of the recording.
 
The Commission claims that the extension is necessary, because otherwise “performers face an income gap at the end of their lifetimes”. It is also necessary because record sales are declining, and the industry needs the revenue stream of half-a-century old recordings to invest in new talent. The Commission believes that the longer term would encourage record companies to reissue more historical recordings. The proposal also aims to bring European copyright law more in line with US law, and harmonise the protection of various groups of rights owners.
 
Many critics have already pointed out that the proposal is unlikely to achieve any of the stated aims. The documents published in connection with the proposal show that it is backed by evidence obtained from newspaper clippings and unpublished “research” supplied by interested parties, and it is easy to pick misleading or directly false information from the background documents. The documentation focuses on the record business in the United Kingdom, and there has been absolutely no attempt to study the potential effects of the extension in all member states. This is odd, because the UK has already rejected a similar proposal on the basis of evidence supplied by the Gowers report. It is obvious that the only real beneficiaries of the extension will be the four largest record companies, and even in their case, the benefits will be so modest that they are not likely to encourage investment in new talent. The Commission has not made any studies of the social costs of the proposal; it is just satisfied that the extension will probably not increase the retail price of records.
 
The main costs of the copyright extension are cultural and social. Just when new technology would make it possible to make a significant part of European cultural heritage freely available on the web, much of this heritage will be locked away for another half century. I shall discuss these question in greater detail in future instalments on my blog. Here I shall just summarise some of the most problematic questions raised by the proposal.
 

  • The Commission notes that under the present 50-year term, in some cases the copyright protection of sound recordings ends before the death of (some of) the performers. This is true, but if this is the point, the 95-year term is far too long. A ten-year extension would be enough in almost all cases.
  • The 95-year term is taken from US copyright law, and the commission states that one of the aims of the proposal is to give European recordings equal protection with the USA. In fact, the effect would be the opposite. USA has never recognised the right of record producers and performers to receive compensation for the broadcasting of their recordings. If the proposal is accepted, American records will have much stronger protection in Europe that European records will have in the USA. No European performer would trade his present protection to the protection given by US law – 95 years but no revenue from broadcasting.
  • The commission wants to harmonise the protection of various groups of rights owners. However, the present proposal will extend the protection of musicians to 95 years, but leave the protection of film actors to 50 years. This is not stated anywhere in accompanying documents, but becomes clear from reading Article 1 of the proposal. “A fixation of a performance otherwise than in a phonograph” must refer to film or video. The word “phonograph” in the Directive is a translator’s error, the original German word is Tonträger, sound carrier.
  • The preamble only speaks of the recording industry, but if the directive is passed, its provisions will also cover sound recordings made by broadcasters, archives and even home recordings. The European Broadcasting Union (EBU) is strongly opposed to the proposal.
  • The Commission claims that the extension would not in any way restrict the use of the broadcaster’s archives, because existing agreements already cover such uses. I quote from the FAQ accompanying the press release: “A term extension for performers will not affect projects to make available a variety of historic broadcasting archives available for dissemination. These archives are covered by the blanket license that is granted by performers' collecting societies. If old performers cannot be found, the collecting society will keep his share and try to locate him: this is not a problem to be borne by the broadcaster.” This is blatantly untrue. The European Broadcasting Union has repeatedly complained to the commission that a large part of our cultural heritage preserved in broadcast archives is locked away until the present copyright terms run out. Now we have to wait another 45 years.
  • The Commission claims that the proposal would not increase the payments that broadcasters make to record producers and performers, because they pay an annual lump sum for this right. This is not correct. Many European broadcasters pay a fee based on euros per minute (which shows how poorly the proposal has been researched). On the other hand, in countries where the payment is based on a lump sum, this would mean that the payments made in the future to the oldest records would be coming out of the pockets of the performers on more recent recordings. No new money would be generated, so the living would subsidise the dead.
  • The proposal does not contain any references to rights in sound recordings in many new member states, where all recordings were formerly produced by a state-owned record company. Do we know who owns today the recordings made in Latvia or Slovenia in the 1960s, when these countries did not legally exist?

 My next blogs will focus on the effects of the proposal on performers' rights, the recording industry and reissues.

 

 
 
Pekka Gronow is sound archivist and adjunct professor of ethnomusicology at the University of Helsinki. He is the author of numerous books and articles on the recording industry, including “An International History of the Recording Industry” (2000).
 
Suomalaisille lukijoille: tämä ja seuraavat blogikirjoitukset on poikkeuksellisesti julkaistu englanniksi aiheen kansainvälisen merkityksen vuoksi.  
 
 

Ke 25.06.2008 @ 22:21admin

Mihin arkistomme kelpaavat, osa 5

Yleisradio on perustamisestaan asti tuottanut ohjelmaa molemmilla kotimaisilla kielillä. Tällä hetkellä Yle lähettää päivittäin ohjelmaa kahdella ruotsinkielisellä radiokanavalla, ja noin neljäsosa radioarkistoon tallennetuista ohjelmista on ruotsinkielisiä. Televisiossa monet ohjelmat toimivat tekstityksen ansiosta yhtä hyvin molemmilla kielillä, mutta radiossa kieliraja on vaikeampi ylittää.
 
Ruotsinkielinen Yle on myös näkyvästi esillä netissä, ja ruotsinkielisten lasten- ja nuortenohjelmien sivut ovat erittäin suosittuja. Buu-klubbenin suosio netissä näyttäisi selvästi ylittävän suomenkielisten lastenohjelmien käyttäjäluvut, kun otetaan huomioon kohdeyleisöjen koko. Radio Extremin ohjelmilla (ilman tekijänoikeudellisesti hankalaa musiikkia) on merkittävä yleisö myös Ruotsissa. Sen sijaan Elävän arkiston ruotsinkielinen versio ei vielä näytä oikein päässeen vauhtiin.
 
Tämä on vahinko, sillä Yleisradion arkistoissa on valtava määrä ruotsinkielistä materiaalia. Radioarkistossa on yli satatuhatta ruotsinkielistä ohjelmaa tai ohjelman osaa, ja ne kattavat kaikki radion ohjelma-alueet. Television osalta ohjelmia ei läheskään aina voi luokitella kielen mukaan, tekstityksen ansiosta ne toimivat molemmilla kielillä.
 
Jos minun pitäisi nimetä arkiston kiinnostavimmat ruotsinkieliset ohjelmat, valitsisin epäröimättä Radioteaternin. Vuosien mittaan mm Walentin Chorell, Christer Kihlman, Henrik Tikkanen, Anna Bondestam, Bengt Ahlfors, Ulla-Lena Lundberg ovat kirjoittaneet Yleisradiolle kuunnelmia. Yksi huikeimmista on viimeksi mainitun ahvenanmaalaistarina "När barometern stod på Karl Öberg". Radioteaternissa on myös vaikuttanut monia tärkeitä ohjaajia. Lisbeth Landefort oli tärkeä radioilmaisun uudistaja. Vivica Bandlerin radiolle tekemät Ionesco- tulkinnat olivat aikanaan mullistavia.
 
Tällä hetkellä kaikki nämä ohjelmat odottavat uutta yleisnousemistaan. Maailmalle niitä ei ole olemassa. Ruotsinkielisillä arkisto-ohjelmilla on käytännössä vielä pienempi mahdollisuus tulla uudelleen lähetetyiksi radioaalloilla, sillä ruotsinkielistä lähetysaikaa on vähemmän. Niitä ei voi ostaa mistään, käytännössä niitä ei voi kuulla muuten kuin pyrkimällä radioarkistoon tekemään tutkimusta aiheesta.
 
Suuri vahinko, sillä ruotsinkielisillä arkisto-ohjelmilla voisi hyvinkin olla suurempi yleisö kuin suomenkielisillä. Internet on poistanut rajat, netissä on helppo surffailla joka puolella maailmaa. Arkistossa on paljon aineistoa, joka voisi hyvinkin kiinnostaa pohjoismaista yleisöä. Heti lahden takana lännessä on maa, jossa kaikki ymmärtävät ruotsia. Norjassakin sitä ymmärretään hyvin. Itse asiassa radion perusluonne on kansainvälinen. Keskipitkien aaltojen aikakaudella lähetykset kuuluivat helposti maasta toiseen ja suomalaiset lehdet julkaisivat säännöllisesti ulkomaisten asemien ohjelmatietoja. Kun siirryttiin ULA-lähetyksiin, kuuluvuusalueet supistuivat dramaattisesti. YouTube on dramaattisesti osoittanut, miten netti on kansainvälistä: sieltä löytyy jo tv-ohjelmia kaikista maista.
 
Radion uusia kansainvälistyminen on vielä edessä. Yleisradion toiminta rahoitetaan suomalaisilta tv-katsojilta perityillä lupamaksuilla, Arkistojen avaaminen Pohjoismaihin vaatisi vaivannäköä, uudenlaisia tekijänoikeussopimuksia ja hieman uutta rahaa. Lupamaksuilla tällaista toimintaa tuskin voitaisiin rahoittaa ainakaan kovin laajassa mittakaavassa – vaikka siitä myöhemmin saataisiin tulojakin. Suomen valtio rahoittaa kuitenkin monilla tavoin suomalaisen kulttuurin tunnetuksi tekemistä ja vientiä ulkomaille. Löytyisikö tästä uusi kohde?

To 19.06.2008 @ 16:00admin

Mihin arkistomme kelpaavat, osa 4

Pink Fairies oli englantilainen underground-yhtye, joka esiintyi vuonna 1971 Suomessa Ruisrock-festivaalilla. Konsertti radioitiin silloin. Yhtyeellä on edelleen kulttimaine ja hiljattain Britanniassa julkaistiin CD-levy, jolla on koko Ylen arkistossa säilynyt Ruisrock-konsertti.

Ylen radio- ja tv-arkistoissa on yli puoli miljoonaa ohjelmaa. Arkistojen päätehtävänä on palvella yhtiön omaa ohjelmatoimintaa, ulkopuoliset tv-tuottajat ovat myös tärkeitä asiakkaita. Silloin tällöin arkistoaineistoa julkaistaan myös tallenteina myytäväksi, kuten tämä Pink Fairies-kokoelma.
 

Miksi arkistoaineistoa ei julkaista laajemmin myytäväksi? Kysymys esitetään usein, eikä siihen ole yksinkertaista vastausta.
 

Arkistoaineiston uudelleenkäyttöön liittyy kolme tärkeää kysymystä: tekijänoikeudet, tekijänoikeudet ja tekijänoikeudet. Vaikka Yleisradio omistaa arkistossaan olevat nauhat, se ei välttämättä omista niiden sisältöä. Pink Fairies –äänitteen oikeudet kuuluivat yhteisesti Yleisradiolle ja yhtyeen jäsenille. 35 vuotta sitten tehtyjen ohjelmien esiintyjien tavoittaminen, joka on tarpeen julkaisusta sopimiseksi, on haastava tehtävä. Tässä tapauksessa asialla oli englantilainen tuotantoyhtiö, joka halusi julkaista konsertin. Yhtiö tunsi yhtyeen jäsenet, hoiti osan paperisodasta ja sopi sen jälkeen Yleisradion kanssa asiasta.
 

Kaiken kaikkiaan arkisto-ohjelmiin liittyvät tekijänoikeudet vaihtelevat laidasta laitaan. Yleisradioon mittava tehostearkisto on ainoa kokoelma, jonka oikeudet yhtiö omistaa sataprosenttisesti. Myös yhtiön omien työntekijöiden kanssa on valmiita sopimuksia ohjelmien laajemmasta käytöstä. Skaalan toisessa päässä ovat Ruisrockin tapaiset konserttitallenteet, johon Yleisradiolla on ollut vain yhden kerran lähetysoikeudet. Kaikesta uusiokäytöstä on sovittava erikseen jokaisen oikeudenomistajan kanssa. Näiden ääripäiden väliin sijoittuvat erilaiset radio- ja tv-ohjelmat, joilla on mukana ulkopuolisia esiintyjiä ja tekijöitä. Monissa tapauksessa arkistoaineiston uudelleenkäytöstä määrättyihin tarkoituksiin on saatu aikaan kollektiivisopimuksia, mutta kun mukana on lukuisia eri oikeudenomistajatahoja, aina on tarvetta jatkoneuvotteluihin, ja löytyy avainryhmiä, jotka eivät halua sopia mistään. Osaa arkistoaineistoa pystytään siis käyttämään ainakin joihinkin tarkoituksiin, osaa ei, ja tilanne muuttuu koko ajan.
 

Miten arkistoaineistoa sitten voitaisiin käyttää, noin vaikeuksista vapaalla tasolla? Yleisradio tuskin voisi koskaan perustaa markkinointiyhtiötä, joka tuotteistaisi ja myisi arkisto-ohjelmia tallenteina. Voisihan R-kioskissa olla myynnissä kaikkien suosittujen kotimaisten tv-sarjojen DVD-versiot? Viimeistään siinä vaiheessa muut samalla alalla toimivat yritykset ilmoittaisivat kovalla äänellä, ettei sellainen lainkaan kuulu lupamaksuilla rahoitetun Yleisradion tehtäviin. Todennäköisin toimintatapa on nykyinen malli, jonka puitteissa ulkopuoliset tuottajat julkaisevat materiaalia, maksavat Yleisradiolle korvauksen ja hoitavat oman osuutensa tekijänoikeusneuvotteluista.
 

Toinen nurkan takana häämöttävä malli on sähköinen kauppa. Lähes kaikkia uusia äänilevyjä voi nykyisin ostaa netistä tiedostomuodossa. Äänilevy-yhtiöt ilmoittavat suureen ääneen julkaisevansa koko back cataloginsa netissä, vaikka se tuskin toteutuu koskaan tässä laajuudessa - osalla ei ole edes masternauhoja tallella. Miksi ei myytäisi myös radio- ja televisio-ohjelmia? Jos yleisö haluaisi lunastaa pysyvästi käyttöönsä Areenalla julkaistuja ohjelmia, miksi se ei voisi ostaa niitä, ja osa tuotosta jaettaisiin korvauksina oikeudenomistajille?
 

Jotakin tällaista varmaankin tulee tapahtumaan, mutta en ole huomannut, että kukaan olisi vielä esittänyt pitemmälle kehitettyjä visioita tällaisesta toiminnasta. Kaikki arkistoissa olevat puoli miljoonaa ohjelmaa tuskin koskaan tulevat tällä tavoin myyntiin kuluttajille. Pelkästään oikeuksien selvittämisessä olisi valtava työ. Jokainen myyntiin tuleva ohjelma pitäisi siirtää toiseen formaattiin tarkoitukseen varatulle palvelimelle, niihin pitäisi laatia esittelyt, ja myynnistä pitäisi tehdä tilitykset. Monia ohjelmia menisi kaupaksi vain muutamia kappaleita, tai ei lainkaan. Pelkästään aamu- ja iltahartauksia on arkistossa yli kymmenentuhatta. Olisiko niillä kaikilla kysyntää?
 

Jonakin päivänä radio- ja tv-ohjelmien nettimyynti alkaa. Uskon kuitenkin, että se painottuu uuteen tuotantoon sekä pieneen valikoimaan arkistomateriaalia. Aika näyttää. Mitkä arkisto-ohjelmat haluaisit itse ostaa kotikäyttösi? 

Ma 16.06.2008 @ 23:15admin

Mihin arkistomme kelpaavat, osa 3

Kirjasto on nerokas keksintö. Kirjakaupassa uuden kirjan elinikä lienee alle vuoden, sen jälkeen se katoaa divarien takahyllyihin. Kirjastosta voi pienellä vaivalla saada luettavakseen lähes minkä tahansa olemassa olevan kirjan Gutenbergin ajoista lähtien. Kirjastojen toiminta on edullista, koska se perustuu kierrätykseen: useampi henkilö voi lukea saman kirjan.
 
Kirjastojen "päätuote" on kirja. Kirjojen lisäksi kirjastoissa on kuitenkin jo pitkään ollut lainattavissa äänilevyjä. Elokuvatkin tulivat mukaan kirjastojen tarjontaan kun kotien videonauhurit yleistyivät, vaikka tämän toiminnan kehittymistä onkin hidastanut tekijänoikeuslaki – videoitten tekijänoikeudet ovat erilaisia kuin kirjojen.
 
Miksi ei kirjastoissa voisi olla myös radio- ja televisio-ohjelmia? Yleisradion arkistoissa on yli puoli miljoonaa ohjelmaa, mutta ainakaan toistaiseksi yhtiöllä ei ole suunnitelma, jonka puitteissa ne voitaisiin kattavasti jälleen saada yleisön ulottuville. Elävä arkisto ja Arkki eivät pysty käsittelemään kuin murto-osan arkistoissa olevista ohjelmista. Kirjastot ovat myös julkisen palvelun laitoksia, voisivatko ne olla tällaisessa palvelussa mukana.
 
Itse asiassa yleisissä kirjastoissa onkin jo kauan ollut saatavissa rajoitettu valikoima ohjelmia. Tallennepalvelun toiminta alkoi heti, kun kasettinauhurit yleistyivät 1970-luvulla, ja Yleisradio ryhtyi tarjoamaan ohjelmia kirjasto- ja laitoskäyttöön. Toiminta laajennettiin televisio-ohjelmiin heti kun se oli teknisesti mahdollista.
 
Toimintaa rajoittivat kuitenkin sekä tekniikka että tekijänoikeudet. Jotta ohjelmia olisi voitu tarjota lainaksi, niistä piti tehdä tallenteita. Monistaminen ei sen aikaisen tekniikan puitteissa ollut taloudellisesti järkevää, ellei samalla kertaa monistettu ainakin muutamia satoja kopioita. Levy-yhtiöt eivät mielellään tee alle tuhannen kappaleen painosta.
 
Ohjelmien kirjastojakelusta tehtiin sopimus tekijöitä edustavien järjestöjen kanssa. Kirjastot maksoivat jokaisesta Yleisradiolta hankkimastaan ohjelmasta vielä erillisen korvauksen tekijäjärjestöille. Sinänsä ihan oikein, mutta sopimus ei sallinut samojen tallenteiden myyntiä suoraan yleisölle – ei edes lisäkorvausta vastaan. Kirjojenkin julkaisumäärät Suomessa jäisivät melko pieniksi, jos niitä saisi myydä vain kirjastoille. Seurauksena olikin, että radio- ja televisio-ohjelmien valikoima kirjastoissa jäi suppeaksi, ja 1990-luvu laman aikana toiminta hiipui entisestään.
 
Tällä välin tekniikka on muuttunut digitaaliseksi, ja ainakin äänitallenteita olisi käytännössä mahdollista kopioida tilauksesta hyvinkin pieninä painoksina. Tekijänoikeussopimuksetkin ovat uudistuneet, ja Yleisradiolla olisi aikaisempaa paremman mahdollisuudet myydä ohjelmiaan myös suoraan kuluttajille.
 
Kaiken lisäksi sähköinen lainaus on hyvää vauhtia tulossa kirjastoihin. Suomessakin voi kirjastoista lainata verkon kautta e-kirjoja, vaikka tarjonta onkin vielä suppeaa. Tanskassa on hyvällä menestyksellä kokeiltu äänilevyjen lainausta tiedostomuodossa. Kirjaston asiakas voi hakea musiikkia kirjaston nettisivuilta ja kuunnella sitä kotonaan, jos hänen lainausoikeutensa on kunnossa. Tiedostot on päivitetty, niin että ne häviävät laina-ajan päätyttyä. Musiikin tekijöille ja tuottajille maksetaan lainauksesta korvaus. Sama tekniikka soveltuisi mainiosti esimerkiksi kuunnelmien sähköiseen lainaukseen. Teoriassa keskeinen osa Yleisradion arkisto-ohjelmista voisi tulevaisuudessa olla lainattavissa kirjastoista, joko tallenteina tai sähköisessä muodossa.
 
Ei ole kuitenkaan varmaa, haluaako kukaan oikeasti tällaista toimintaa. Monet kirjastoissa työskentelevät ihmiset ajattelevat, että kirjaston päätuote on kirja, ja kaikki muu tarjonta on rajallisten resurssien maailmassa pois perustoiminnasta. Yleisradiossa taas on perinteisesti ajateltu, että yhtiö vastaa itse kaikesta ohjelmien jakelusta, myös uusilla tavoilla. Yleisradiolla on kuitenkin sama ongelma kuin kirjastoilla: yhtiön tulot eivät kasva, joten uusien palveluiden kehittäminen on rahoitettava säästämällä vanhoissa. Jos ohjelmia levitettäisiin kirjastojen kautta, kirjastot maksaisivat tekijänoikeudelliset kustannukset. Kaiken lisäksi kirjastojen vanha tallennesopimus sallii niille sellaistakin toimintaa, johon Yleisradio ei ainakaan vielä ole onnistunut hankkimaan oikeuksia.
 
Itse olen optimistinen. Julkisen palvelun yleisradiotoiminnan ja julkisen palvelun kirjastojen läheisemmässä yhteistyössä olisi niin paljon synergiaetuja, että jotakin täytyy tapahtua. Ei äänilevyjen lainauskaan tullut kirjastoihin hetkessä, se vaati muutoksia sekä asetuksissa että asenteissa, mutta tänään tuskin kukaan haluaisi luopua siitä.
 
 
 
 
 

La 07.06.2008 @ 10:57admin

Mihin arkistomme kelpaavat, osa 2

Yleisradion arkistoja on usein sanottu kansakunnan audiovisuaaliseksi muistiksi. Kokoelmissa on yli puoli miljoonaa radio- ja televisio-ohjelmaa 70 vuoden ajalta. Arkiston muisti ulottuu vielä kauemmaksi: on kiehtovaa kuunnella vanhoja haastatteluja, joissa silminnäkijä kertoo vaikkapa Bobrikoffin murhasta. Kirjailjoihin ja taiteilijoihin liittyviä muistelmia on on sadoittain, alkaen porvoolaisesta rouvasta, joka tunsi lapsena naapurissa asuneen J. L. Runebergin..
 
Käytännössä Yleisradion arkistot palvelevat ensisijaisesti yhtiön omaa ohjelmatuotantoa. Arkistot eivät ole täysin suljettuja, ketään väitöskirjaa tekevää tutkijaa ei ole heitetty ulos, mutta ne eivät myöskään ole avoimia sillä lailla että ulkopuolinen voisi kävellä sisään ja pyytää aineistoa kuultavakseen. Yleisradiolain henki on se, että lupamaksuvarat on käytettävä ohjelmatuotantoon, eikä julkisen arkiston ylläpitäminen kuulu yhtiön tehtäviin.
 
Tämä asiantila on yleisesti tunnettu eikä kukaan oikeastaan ole halunnut muuttaa sitä. Kaikki muutokset maksaisivat, eikä kukaan halua ryhtyä maksumieheksi. Laki elokuvien arkistoinnista on vuodesta 1984 lähtien koskenut myös televisiota, ja Suomen elokuva-arkiston tehtävänä on ollut valvoa tätä toimintaa, mutta SEA ei koskaan tehnyt mitään esityksiä siitä, miten televisio-ohjelmien tutkijapalvelu tulisi järjestää. SEA:ssa on tiedetty, että kokoelmat ovat turvassa, ja riittävän innokkaat tutkijat ovat aina päässeet tutustumaan niihin. SEA:lla on ennestään oma ongelmalapsensa, sinne tallennetut MTV:n kokoelmat.
 
Kokoelmat ovat siis avoinna ja eivät ole avoinna. Seurauksena tästä on ollut ainakin se, että Suomessa on tehty hyvin vähän historiallista tutkimusta radion ja television ohjelmatuotannosta. Esimerkiksi suomalaisesta kuunnelmasta ei ole kirjoitettu juuri mitään – Ruotsissa kuunnelmista on tehty hyvä väitöskirjoja. Nykyisessä tehoyliopistossa nuoret tutkijat ymmärtävät valita tutkimuskohteita, joiden aineistot ovat kohtuullisen helposti käytettävissä.
 
Tämän vuoden alusta Suomen elokuva-arkisto on muuttunut Kansalliseksi audiovisuaaliseksi arkistoksi (KAVA), ja sen tehtäviin kuuluu myös radio- ja televisio-ohjelmien arkistointi. Toiminnan suunnittelussa KAVA on ymmärrettävästi painottanut tulevien ohjelmien systemaattista arkistointia. Käynnistämisen yhteydessä käydyssä keskustelussa on kuitenkin tullut selvästi esiin, että historialliset radio- ja tv-arkistot ovat kuuma peruna, johon kukaan ei halua koskea. KAVA toivoo, että Yleisradio hoitaa homman. Yleisradio toivoo, että KAVA hoitaa homman. Kumpikaan ei halua maksaa mitään.
 
Sääli, sillä digitalisoitumisen myötä ongelmaan alkaisi löytyä myös halpoja ratkaisuja. Yleisradion äänilevystön luettelo FONO on jo jonkin aikaa ollut julkisesti selattavissa internetissä, kiitos Helsingin kaupunginkirjaston aloitteellisuuden. Radio- ja televisioarkistojen hakemistojen käyttö onnistuisi samalla tekniikalla ilman erityisempää vaivaa.
 
Tämä ei vielä ratkaise pääsyä itse ohjelmiin, mutta lähes puolet radioarkistosta on jo digitoitu. Televisio on hyvää vauhtia tulossa perässä. Yleisradion sisäisessä verkossa ohjelmantekijät voivat omilta päätteiltään kuunnella digitoituja ohjelmia striimattuna ja valita tämän perusteella materiaalia ohjelmiinsa. Olemme kokeilleen tätä myös suojatun VPN-yhteyden kautta, ja se toimisi periaatteessa laajakaistalla yhtiön ulkopuoleltakin.
 
Tämä ei merkitse sitä, että koko digitaalinen radioarkisto voitaisiin avata huomenna Suomen kansan kuunneltavaksi. Kukaan ei ensinnäkään pystyisi maksamaan sitä tekijänoikeuslaskua, joka tästä aiheutuisi. Toiseksi mittava aineisto pitäisi kopioida Ylen palomuurin ulkopuoliselle serverille, joka pystyisi palvelemaan samanaikaisesti suurta määrää käyttäjiä. Tällekään ei helposti löydy maksajaa.
 
Jos kyseessä olisi kuitenkin vain tutkijoille suunnattu palvelu, joka tapahtuisi vapaakappalelain puitteissa KAVAn ja muiden auktorisoitujen kirjastojen tiloissa, tekijänoikeudelliset ongelmat olisi helpompi ratkaista. Rajallista käyttäjämäärää varten pärjättäisiin kevyemmillä teknisillä ratkaisuilla. Tällaisia ratkaisuja kannattaisi miettiä. Ehkäpä edessä olisi radio- ja tv-tutkimuksen kultakausi.
 
Varmuuden vuoksi on lisättävä, että ylle kirjoitettu on omaa yksityisajatteluani ja lähtee vaikeuksista vapaalta tasolta. Kaikkia juridisia ja teknisiä kysymyksiä ei ole vielä selvitetty. Yleisradion johto ei tietääkseni ole tällaisia miettinyt, mutta toisaalta kukaan ei ole pyytänytkään.

Ma 02.06.2008 @ 11:47admin

Mihin arkistomme kelpaavat, osa 1

Vanhin Yleisradion radioarkistossa oleva ohjelma on presidentti Svinhufvudin uudenvuodenpuhe vuodelta 1935. Sitä ennen kaikki ohjelmat olivat suoria lähetyksiä, eikä radion ensi vuosilta ole tallella mitään äänitteitä. 
 
Vuosien mittaan käsitykset siitä, millaisia ohjelmia pitäisi arkistoida, ovat vaihdelleet huomattavasti. Äänen ja kuvan tallentaminen oli aikaisemmin kallista, eikä sitä tehty turhan takia. Tärkein syy ohjelmien säilyttämiselle oli se, että ne haluttiin lähettää myöhemmin uusintana. Ajatus radio- ja televisio-ohjelmien arkistoimisesta niiden kulttuurihistoriallisen merkityksen vuoksi on syntynyt vasta viime vuosikymmeninä – eihän elokuvia ja äänilevyjäkään ennen arkistoitu. Televisio-ohjelmien arkistointia koskeva laki säädettiin vasta vuonna 1984, eikä sekään koske suoria lähetyksiä. Laki radio-ohjelmien arkistoinnista tuli voimaan tämän vuoden alusta.
 
Joka tapauksessa Yleisradion arkistoihin on vuosien mittaan kertynyt valtava määrä radio- ja televisio-ohjelmia. Ohjelmia on yhteensä yli puoli miljoonaa, minkä lisäksi arkistoissa on tallella monien vuosien uutislähetykset ja kymmeniä tuhansia tehosteita. Pelkästään radiokuunnelmia on yli kymmenen tuhatta, konserttitaltiointeja ja muita musiikkiohjelmia kymmeniä tuhansia, tv-elokuvia, urheiluselostuksia, ajankohtaisohjelmia, politiikkaa, hartausohjelmia, kotitaloutta, kaikkia elämän aloja löytyy. Jos kaikki arkistoidut ohjelmat päätettäisiin lähettää uusintoina, tätä varten tarvittaisiin erilliset radio- ja televisiokanavat ja uusintoja riittäisi yötä päivää pariksi kymmeneksi vuodeksi. Tällä välin arkistoon olisi taas kertynyt vastaava määrä uutta ohjelmaa. Jos Yleisradio olisi koira ja arkistot häntä, häntä olisi jo koiraa suurempi. Tässä tapauksessa häntä ei kuitenkaan heiluta koiraa. Suurinta osaa arkisto-ohjelmista ei tulla koskaan lähettämään uusintana, sillä mikään kanava ei yksinkertaisesti pystyisi hyödyntämään näin suurta ohjelmamäärää.
 
Uusi teknologia avaa uusia mahdollisuuksia ohjelmien jakeluun, tästä Elävä arkisto ja Areena ovat mainioita esimerkkejä. On kuitenkin hyvä muistaa, ettei Areena käytä lainkaan arkisto-ohjelmia. Se on vain ajansiirron väline. Uudet ohjelmat ovat lähetyksen jälkeen viikon tai kuukauden ajan Areenassa, mutta sen jälkeen ne katoavat arkistoon. Uusintojen lisäksi ainoa foorumi arkisto-ohjelmien jakelulle on Elävä arkisto. Se onkin hieno avaus, joka on ansaitusti saavuttanut yleisön suosion, mutta sieltä löytyy vain murto-osa arkistossa olevista ohjelmista. Tällä hetkellä Elävässä arkistossa on vähemmän kuin yksi prosentti Yleisradion arkistojen sisällöstä. Tulevaisuudessa se tietysti kasvaa, mutta siitä tuskin tulee koskaan avoin portti arkistoihin.
 
Miksi Yleisradio ei sitten ryhdy myymään ohjelmiaan nettikaupassa samaan tapaan kuin levy-yhtiöt, kun niitä on niin paljon? Jotakin tämän tapaista onkin suunnitteilla, mutta asia on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Yleisradio ei omista yksin arkistoissa olevia ohjelmia, vaan ohjelmien myyntiin tarvitaan pääsääntöisesti sopimus ohjelmissa esiintyvien taiteilijoiden ja muiden oikeudenomistajien kanssa. Ennen kuin levy-yhtiöt pääsivät aloittamaan levyjen nettikaupan, niiden oli sovittava asiasta säveltäjien ja muusikoiden kanssa. Radio- ja televisio-ohjelmissa on yleisesti mukana myös parikymmentä muuta ammattiryhmää, joilla kaikilla on omat, perustellut vaatimuksensa. Sen jälkeenkin kun sopimukset on tehty, myynti vaatii niin paljon paperisotaa tilityksiä varten, ettei toiminta välttämättä aina ole kannattavaa, ellei ohjelmia osteta paljon. Verkkokaupan filosofit ovat puhuneet kauniisti ”pitkästä hännästä”. Kun verkosta on helppo ostaa kirjoja, vähälevikkinen kirjallisuuskin pääsee julkisuuteen. Kaupan ei enää tarvitse myydä jokaista kirjaa tuhatta kappaletta, vaan se voi myydä tuhatta kirjaa yhden kappaleen kutakin. Radio- ja televisio-ohjelmien osalta pitkä häntä saattaa kuitenkin jäädä melko lyhyeksi.
 
Mitä Yleisradion sitten pitäisi tehdä arkistoillaan? Jatkossa esitän tästä joitakin ajatuksia.
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Pe 09.05.2008 @ 21:05admin

Operaen

Kävin Oslossa katsomassa uutta oopperataloa. Aluksi lähinnä ulkopuolelta, liput on myyty loppuun pitkäksi aikaa eteenpäin.
 
Kauempaa Nordstrandin suunnasta katsottuna rannassa nouseva talo muistuttaa matkustajaterminaalia. Keskustasta se ei näy ollenkaan, ja jalankulkijat ohjataan sinne rautatieasemalta moottoritien yli samanlaista käytävää pitkin kuin Ruotsinlaivojen matkustajat. Läheltä katsottuna talo on mahtava. Suuri lasinen ja marmorinen neliö, jonka diagonaali laskeutuu suoraan mereen ilman mitään kaiteita. Rakennus on todella tarkoitettu kävelykohteeksi, katolle voi kulkea monelta puolelta. Jos olisin norjalainen säveltäjä, ryhtyisin välittömästi kirjoittamaan oopperaa, jonka finaalissa viikinkipäähineellä varustettu valkyyria laskee skateboardilla talon katolta suoraan Oslonvuonoon. Kun satama-alueen rakennustyöt on muutaman vuoden kuluttua saatu loppuun ja moottoritie viety tunneliin, oopperatalo tulee hallitsemaan komeasti aseman seudun näkymiä.
 
Oopperan historia Norjassa on mielenkiintoinen. Oslo taisi olla viimeinen pääkaupunki Euroopassa, jossa ei ollut oopperataloa. Vaduzissa ei ole, mutta sielläkin on oopperasesonki. Siihen aikaan kun oopperatalot olivat Euroopassa yhtä yleisiä kuin jäähallit nykyisin, Norja oli vain Ruotsin provinssi. Suomikin oli provinssi, mutta tsaarin mielestä venäläinen varuskunta tarvitsi välttämättä oman oopperan, ja niin saimme sen vanhan oopperatalon.
 
Norjaa ei voi väittää kulttuurivihamieliseksi maaksi. Kirjallisuus ja kuvataide ovat aina olleet erittäin arvostettuja. Musiikkikorkeakoulu sai pari vuotta sitten komeat uudet tilat, jopa jazzosastolla on riittävästi harjoittelutilaa. Norjalaiset filmit tunnetaan maailmalla yhtä hyvin kuin suomalaiset. Klassiseen musiikkiin on kuitenkin aina suhtauduttu pidättyvästi. Oslon ooppera on tähän vuoteen saakka toiminut tilapäisellä näyttämöllä. Norjan radiolla ei vuosikymmeniin ollut lainkaan sinfoniaorkesteria, pelkästään viihdeorkesteri, jota johti Norjan George de Godzinsky, Öivind Bergh. Nykyisin radiolla on jo sinfoniaorkesteri, mutta se on kooltaan vain puolet RSO:sta.
 
Norja on Suomen näkökulmasta mielenkiintoinen referenssi. Maa on noussut samanlaisista köyhistä oloista kuin Suomi. Molemmat maat ovat käyneet läpi raskaan sodan (Norja miehitettiin) ja kehittyneet moderneiksi hyvinvointivaltioiksi. Helppoa se ei ole ollut.. Vielä 1970-luvulla Norjan viranomaisilla oli huoli siitä, etteivät maahanmuuttajat ryhtyisi ripustamaan sunnuntaisin pyykkiä kirkonmenojen aikaan. Tänään Oslon katukuva on paljon kansainvälisempi kuin Helsingin, ja tuntuu että maa menee tietoisesti eteenpäin.
 
Mielenkiintoista nähdä, alkaako maassa nyt syntyä uusia oopperoita. Grieg ei säveltänyt yhtään, niin kuin ei oikeastaan Sibeliuskaan.

Ti 29.04.2008 @ 23:41admin

YouTube

Kaikki tuntevat YouTuben. Se on internet-sivusto, jonka julkilausuttuna tavoitteena on tarjota suurelle yleisölle mahdollisuus jakaa omat kotivideonsa koko maailman kanssa. Kuka tahansa voi ladata näille sivuille vaikka omat kuvansa luokkaretkeltä. Sivujen ylläpitävät muistuttavatkin joka käänteessä siitä, että internetissä saa julkaista tekijänoikeudellisesti suojattua aineistoa.
 
Niinpä niin. Kukaan ei kuitenkaan valvo, mitä kansan syvät rivit YouTubeen syöttävät. Noin silmämääräisesti arvioiden puolet aineistosta on aitoja kotivideoita tai muita omakustanteita, toinen puoli on napsittu elokuvista, tv-ohjelmista tai äänilevyiltä, joista on tehty "videoita" liittämällä niihin sarja kuvia. Hakusana "Uuno Turhapuro" tuottaa 84 klippiä ja "Salatut elämät" 2140 klippiä. Kari Tapio on YouTubessa 37 kertaa ja CMX 396 kertaa. Lauri Tähkä on vain 147 kertaa. "Kymenlaakson laulu" ei vielä ole ehtinyt YouTubeen, mutta "Sydänjää" löytyy jo. Näissä luvuissa on mukana parodioita ja erilaisia remixejä, mutta pikainenkin selailu osoittaa, että YouTubessa on pelkästään suomalaista tekijänoikeudellisesti suojattua aineistoa reilun linnareissun edestä.
 
Miksi kukaan ei ole oikeudessa? Joitakin oikeusjuttuja YouTubea vastaan on maailmalla nostettukin, ja yleensä sivustoilta poistetaan suojattu aineisto, kun oikeudenomistaja siitä valittaa. Mutta YouTube ei periaatteessa katso vastaavansa sivujen sisällöstä sen enempää kuin puhelinyhtiö niistä puheluista, joita sen verkossa puhutaan. YouTube ei ole Suomessa. Vastuu on muodollisesti kaikilla niillä kymmenillä tuhansilla ihmisillä eri puolilla maailmaa, jotka aineiston ovat sivuille syöttäneet. Vähän niin kuin yrittäisi Helsingin aamuruuhkassa sakottaa jokaista autoilijaa, joka ajaa kymmenen kilometrin ylinopeutta. Oikeudenomistajia, joiden aineistoa löytyy YouTubesta, on myös tuhatmäärin. Usein aineisto on niin puutteellisesti nimetty, että sen löytäminen on sattuman kauppaa.
 
YouTuben toiminta on erittäin kannattavaa. Vaikka se ei itse tuota tai omista sisältöä, YouTube myytiin noin vuosi sitten Googlelle 1,65 miljardin dollarin hinnasta. Vastaa suunnilleen tuhatta miljoonaa euroa.
 
Esimerkki osoittaa konkreettisesti, miten tekijänoikeuslaki on eräiltä osiltaan vanhentunut. Joko sivujen ylläpitäjällä täytyisi olla juridinen vastuu sisällöstä, jolloin YouTubessa pantaisiin toimeen suursiivous, tai sitten tekijöiden korvaukset täytyisi hoitaa jonkinlaisen kollektiivisen järjestelyn kautta. Tuosta 1,65 miljardista pitäisi löytyä jotakin tekijöille ja tuottajillekin. Mutta kaikkien näiden oikeuksien selvittäminen yksilöllisesti olisi täysin mahdotonta. Yhdellä ainoalla tv-ohjelmalla voi olla kymmeniä oikeudenomistajia, ja aina löytyy joku taho, joka uskoo saavansa jarruttamalla lisäetuja.
 
Suursiivousta en toivo, sillä YouTube on myös kulttuuri-ilmiönä kiehtova. Suuri osa sivuilta löytyvästä suojatusta aineistosta on sellaista, ettei sitä voi ostaa mistään. Milloin kuulitte "Punakaartin marssin" radio- tai tv-kanavilta? Ei taida kovin helposti löytyä levukaupastakaan. YouTubesta se löytyy, sekä Arja Saijonmaan että Kom-teatterin versioina. 2546 ihmistä on kuunnellut Saijonmaan version. (Tasapuolisuuden vuoksi YouTubessa on myös "Mustapaitojen marssi", IKL:n taistelulaulu). Pidätkö Erkki Junkkarisen musiikista? Valtamediat eivät juuri noteeranneet laulajaveteraanin kuolemaa, mutta YouTubessa 33173 henkilöä on kuunnellut hänen tulkintansa "Ruusuja hopeamaljassa". Junkkarisen kuoleman jälkeen YouTubeen ilmestyi salamannopeasti kymmeniä häneen liittyvä klippejä, enimmäkseen "kuvitettuja" levyjä.
 
Sama ilmiö toistuu muiden maiden kohdalla. Original Naabtal Duo ei kuulu musiikkiteollisuuden suuriin nimiin, mutta ryhmällä on Alppimaissa vankka kannatus. Heidän tulkintansa baijerilaisesta kotiseutulaulusta "Patrona Bavariae", joka on ilmeisesti napsittu Itävallan tai Baijerin TV:stä, on hätkähdyttävä kokemus. Kaksi nahkahousuista miestä soittamassa valtavalla lavalla, yleisö on liikuttunutta kuin prinsessa Dianan muistokonsertissa. YouTubesta on yllättäen tullut aivan uskomaton marginaalimusiikin media, josta löytyy kaikkea sitä, mikä on kadonnut levykaupoista ja suurista medioista. Voisiko tästä syntyä aidosti uudenlainen media?
 
Oma suosikkini löytyy hakusanalla "Ennätystehtaan parhaita paloja". Kolmivuotias Elli tunnistaa kaikkien maailman maiden liput. Uskomatonta. Periaatteessa tuottajan eli MTV:n pitäisi reklamoida YouTubeen ja vaatia tämä poistettavaksi. Sääli.

To 24.04.2008 @ 19:02admin

Uusi digiboksi, osa 4

Tähän mennessä on tapahtunut: lukuisien vaiheiden jälkeen olen saanut kaksi kuukautta vanhan tallentavan digiboksin vaihdetuksi ehjään. Kaikki on muuten hyvin, mutta ohjelmaopas ei toimi. Soitan Humaxin maahantuojan Finnsat Oy:n neuvontaan, joka syyttää ongelmasta kaapelioperaattori Welhoa. Lähetän Welhon neuvontaan sähköpostin, ja saankin pian vastauksen, jossa vakuutetaan ettei Welhon välittämässä signaalissa ole mitään vikaa. Siis takaisin Finnsat Oy:n neuvontaan.
 
Tällä kertaa langan päässä on toinen henkilö. Sen jälkeen kun on taas kerran tarkistettu, että olen kokeillut tehdasasetusten palauttamista ja ohjelmiston päivitystä, hän kehottaa tarkistamaan boksista, mikä ohjelmistoversio siinä on. Hän varottaa, että kauppa on saattanut myydä vanhentuneella ohjelmaversiolla varustetun laitteen. Oikea ohjelmistoversio on 1.00.16. Edelliselle neuvojalle tämä asia ei tullut mieleen.
 
Saavun illalla kotiin, avaan laitteen ja tarkistan "tila"-kohdasta ohjelmaversion. Laitteessa onkin versio 1.00.12., päivämäärä alkuvuosi 2007. Ohjelma on ilmeisesti vanhentunut niin kauan sitten, ettei automaattinen päivitys enää onnistu. Maahantuojan nettisivuilla tarjotaan mahdollisuutta poimia uusi versio verkosta tietokoneelle ja siirtää se RS-232C sarjakaapelilla digiboksiin, mutta työkalulaatikostani ei sellaista juuri nyt löydy.
 
Laitteen myynyt Anttilan tavaratalo on jo tältä päivältä kiinni, palaan siis aamulla asiaan.

Sivut

Pekka Gronow

Pekka Gronow toimi asiantuntijana radion äänitearkistoissa. Hän kirjoitti blogissaan äänitteiden historiaan, arkistointiin ja tekijänoikeuteen liittyvistä asioista.

 

Blogiarkisto

2006

joulukuu

marraskuu

lokakuu

syyskuu

elokuu

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu

tammikuu